Ranskalainen 79-vuotias rouva kyllästyi siihen, että häntä kohdeltiin kuin vähämielistä vain siksi, että hän on nuorempien ihmisten mielestä liian vanha mihinkään muuhun kuin kuoleman odotteluun. Niinpä hän perusti hoivakodin, jota ei saa vahingossakaan kutsua lepokodiksi. Tällä nimellähän esimerkiksi englannin kielessä kutsutaan seniorikansalaisille tarkoitettuja asumustoja (rest homes).
Ajatelkaa, mikä itsestään selvä oivallus: palvelukoti eläkeläisille, jotka haluavat elää, eivät levätä ja odottaa kuolemaa.
- Minä haluan muuttaa yhteiskunnan asenteen vanhoja ihmisiä kohtaan sekä sitä tapaa, jolla ikä-ihmiset katsovat yhteiskuntaa ja itseään, Thérèse Clerc totesi brittiläisessä The Times -lehdessä. Saman lausunnon lehti olisi saanut varmasti myös omalta rautaiselta rouvaltamme Lenita Airistolta.
Vaikea kuvitella Lenitaa istumassa viidentoistakaan vuoden päästä lamaannuttavan lääkityksen alaisena lepokodin nurkassa tyhjyyteen tuijottamassa.
Elämähän on elettävä lahja. Miksi siis vanhustenhuoltomme kohtelee aivan liian usein ikä-ihmisiä kuin eräpäivänsä ylittäneitä eineksiä?
Tuoreessa Anna-lehdessä kerrotaan surullinen tarina ripulin takia sairaalaan joutuneesta vanhuksesta, joka päätyi syömään psykoosi- ja masennuslääkkeitä, koska hän oli liian eläväinen: Puhtaita vaippoja kaipaavaa äitiäni lääkittiin aluksi rauhoittavalla psykoosilääkkeellä. Kun levottomuus ei tuntunut vähenevän, hänelle ruvettiin antamaan lisäksi masennuslääkettä. Kaiken aikaa hän oli saanut kipulääkettä, "sillä masentuneet ihmiset eivät useinkaan osaa kertoa, jos heillä on kipuja". Se mitä äitini yritti sanoa, ei tullut kuulluksi. Hän halusi vessaan.
Aikamoista huolenpitoa ja hoivaa, vai mitä sanotte?
Tämän päivän todellisuutta heijastaa myös yhteiskuntamme haluttomuus panostaa vanhustenhuoltomme laatuun muuallakin kuin sairaaloissa. Ranskalaisen madame Clercin perustaman palvelukodin konsepti ei ole mahdollinen Suomessa, jos nykymeininki saa jatkua. Turraksi lääkitseminen koetaan halvemmaksi kuin riittävän hoitohenkilökunnan palkkaaminen. Ja halpuushan on se mikä nähdään ensiarvoisen tärkeänä, kun kunnat kautta maamme kilpailuttavat palveluntarjoajansa
Valitettava todellisuus on, että monissa hoitokodeissa ja laitoksissa ihan hyvissä järjen voimissaan olevat seniorikansalaiset joutuvat viettämään suurimman osan päivästään sängyssään, koska liikkuvina heistä on henkilökunnan määrään nähden liikaa vaivaa. Halvalla ei pysty tarjoamaan riittävää henkilökuntaa.
Vanhuuden pitäisi olla juhlittu asia. Kaikki eivät edes saa sitä kokea.
Tuttu ikääntyvä rouva tiivisti minulle pelkonsa tulevastaan.
- Tulethan sitten kaappaamaan minut pois, jos näet, että nauru katoaa silmistäni vanhainkotiin jouduttuani. Lykkäät vaikka pyörätuolissa Linnanmäelle ja työnnät vuoristorataan. Mieluummin kuolen riemusta kiljuvana kuin sielu sammutettuna.
JAKUINKA TOTTA TÄMÄ ONKAAN??
Ajatelkaa, mikä itsestään selvä oivallus: palvelukoti eläkeläisille, jotka haluavat elää, eivät levätä ja odottaa kuolemaa.
- Minä haluan muuttaa yhteiskunnan asenteen vanhoja ihmisiä kohtaan sekä sitä tapaa, jolla ikä-ihmiset katsovat yhteiskuntaa ja itseään, Thérèse Clerc totesi brittiläisessä The Times -lehdessä. Saman lausunnon lehti olisi saanut varmasti myös omalta rautaiselta rouvaltamme Lenita Airistolta.
Vaikea kuvitella Lenitaa istumassa viidentoistakaan vuoden päästä lamaannuttavan lääkityksen alaisena lepokodin nurkassa tyhjyyteen tuijottamassa.
Elämähän on elettävä lahja. Miksi siis vanhustenhuoltomme kohtelee aivan liian usein ikä-ihmisiä kuin eräpäivänsä ylittäneitä eineksiä?
Tuoreessa Anna-lehdessä kerrotaan surullinen tarina ripulin takia sairaalaan joutuneesta vanhuksesta, joka päätyi syömään psykoosi- ja masennuslääkkeitä, koska hän oli liian eläväinen: Puhtaita vaippoja kaipaavaa äitiäni lääkittiin aluksi rauhoittavalla psykoosilääkkeellä. Kun levottomuus ei tuntunut vähenevän, hänelle ruvettiin antamaan lisäksi masennuslääkettä. Kaiken aikaa hän oli saanut kipulääkettä, "sillä masentuneet ihmiset eivät useinkaan osaa kertoa, jos heillä on kipuja". Se mitä äitini yritti sanoa, ei tullut kuulluksi. Hän halusi vessaan.
Aikamoista huolenpitoa ja hoivaa, vai mitä sanotte?
Tämän päivän todellisuutta heijastaa myös yhteiskuntamme haluttomuus panostaa vanhustenhuoltomme laatuun muuallakin kuin sairaaloissa. Ranskalaisen madame Clercin perustaman palvelukodin konsepti ei ole mahdollinen Suomessa, jos nykymeininki saa jatkua. Turraksi lääkitseminen koetaan halvemmaksi kuin riittävän hoitohenkilökunnan palkkaaminen. Ja halpuushan on se mikä nähdään ensiarvoisen tärkeänä, kun kunnat kautta maamme kilpailuttavat palveluntarjoajansa
Valitettava todellisuus on, että monissa hoitokodeissa ja laitoksissa ihan hyvissä järjen voimissaan olevat seniorikansalaiset joutuvat viettämään suurimman osan päivästään sängyssään, koska liikkuvina heistä on henkilökunnan määrään nähden liikaa vaivaa. Halvalla ei pysty tarjoamaan riittävää henkilökuntaa.
Vanhuuden pitäisi olla juhlittu asia. Kaikki eivät edes saa sitä kokea.
Tuttu ikääntyvä rouva tiivisti minulle pelkonsa tulevastaan.
- Tulethan sitten kaappaamaan minut pois, jos näet, että nauru katoaa silmistäni vanhainkotiin jouduttuani. Lykkäät vaikka pyörätuolissa Linnanmäelle ja työnnät vuoristorataan. Mieluummin kuolen riemusta kiljuvana kuin sielu sammutettuna.
JAKUINKA TOTTA TÄMÄ ONKAAN??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vanhuksia lääkitään lukemattomilla rinnakkaisilla lääkkeillä; on unilääkkeitä, piristäviä, kipulääkkeitä, masennuslääkkeitä, muistilääkkeitä jne.
En tiedä onko totta, mutta parhaille menee yli 10 lääkettä yhtäaikaa... Sopii kysyä kenen etu se on?
Lääkerekistereistä on ollut puhetta, jotta lääkäri suoraan näkisi mitä lääkkeitä potilas syö, mutta ilmeisesti se ei ole kaikkien tahojen mieleen, koska se voisi vähentää lääkemyyntiä.
On myös sellainen käsitys, että makaava potilas vähentää työtaakkaa ja siten ei tarvitse palkata niin montaa hoitajaa.