Matti-Ker'a'nen , 05.08.2006 kello 14.10 Varsova , Puola :
Tiedote 03.08.2006, julkaisuvapaa
http://prokarelia.net
[email protected]
KARJALA ON IHMISOIKEUSKYSYMYS
Professori Arto Luukkainen käsittelee Savon Sanomissa 03.08.06 Karjalan palautusta historiallisesta näkökulmasta. Hän tiivistää sanomansa lauseeseen: "Karjalan kysymyksen ratkaisu on sen palauttamisessa, takaisin ihmisille. Niille, jotka haluavat asua ja elää siellä. Se, kenen aluetta tai minkä lipun alla, on sittenkin sivuseikka." Voitaisiinko Karjala-kysymys ratkaista tältä pohjalta lopullisesti, kuten professori arvioi?
Luukkaisen tarkastelu lähtee tuhatvuotisesta historiasta. Tuhannen vuoden aikana lukuisat kansat ovat itsenäistyneet. Kansallisvaltioiden synty on ollut luonnollinen asia. Suomalaiset ovat asuttaneet Karjalaa ainakin 10 000 vuotta, se on ollut ensisijaisesti suomalaisten asuma- ja nautinta-aluetta.
Suomi itsenäistyi 1917. Myös Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden. Rajat sovittiin 1920. Siitä alkoi kokonaan uusi kausi, jonka pohjalta Suomen ja Venäjän suhteita tarkastellaan. Ei voida pitää oikeana lähtökohtaa, että ensin sovitaan itsenäisyys ja rajat, sen jälkeen entinen emämaa sanookin, että mepä otamme tästä 12 % takaisin. Ja sitten soviteltaisiin asiat tuhannen vuoden perspektiivillä välittämättä mitään rajoista tai kansainvälisistä sopimuksista, saati yksittäisten ihmisten ihmisoikeuksista.
Tärkein syy tällaisen mallin epäonnistumiseen on se, ettei se pysyvästi ratkaise peruskysymyksiä: ihmisyyden ja ihmisoikeuksien menetystä tai luottamusta, joka on tärkein hyvän naapuruuden elementti.
Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten osalta on eletty yli 60 vuotta väliaikaisuuden ja epävarmuuden aikaa. Miksi sellaista epävarmaa tilaa tulisi edelleen jatkaa? Vain perusongelmat ratkaiseva, rauhanomaisesti ja yhteistuumin tehty toimenpide on järkevä tavoite.
Pakkoluovutettu alue on surkeassa kunnossa. Sen kunnostamiseen tarvitaan ensimmäisen 10 vuoden aikana kokoluokkana 30 mrd. euroa ja 400 – 500 000 miestyövuotta rakentamista. Oikein toteutettuna Karjalan palautus nousee Suomen talousveturiksi ja todelliseksi portiksi Venäjälle. Kun Karjala on yksiselitteisesti osa Suomea, hankkeiden rahoittaminen kansainvälisellä rahoituksella ei ole mikään ongelma. Rahaa löytyy monin verroin tarvetta enemmän. Kansainväliset yritykset ovat hyvin kiinnostuneita Pietarin vieressä olevasta kehittyvästä alueesta.
Kuka lähtisi rahoittamaan Karjalan kehitystä, kun Venäjä hallinnoi siellä? Nyt rahoittajilla olisi tähän loistava tilaisuus, mutta tärkein rahoituksen elementti, luottamus, puuttuu. Jukos on vain yksi esimerkki siitä, mitä yllättäen voisi tapahtua. Rahoittajat katsovat maariskin liian suureksi. Venäjälle sijoitetaan nykyään enemmän kuin ennen. Ottaen huomioon maan mahtavat mahdollisuudet, sijoitukset ovat yhä pieniä puroja, ei voida puhua minkäänlaisesta investointibuumista.
Kansainvälisten sopimusten pohjalta on yksiselitteistä, että suomalaiset yhä omistavat Karjalan maat ja mannut. Vain itäraja on siirtynyt. Tämän vuoksi asianajaja Kari Silvennoisen hanke on täysin normaalia oikeudenkäyttöä: omistajat haluavat omat maansa omaan käyttöönsä. Ne ovat olleet vieraissa käsissä yli 60 vuotta, luulisi sen jo olevan riittävästi.
Asianajaja Silvennoisen hanke ei ole ProKarelian hanke, vaan hän on käynnistänyt hakumenettelyt täysin omana asianajotoimintanaan. Kansainvälistä lainsäädäntöä tuntevat ja oikeudenmukaisesti ajattelevat ihmiset eivät voine olla Silvennoisen hanketta vastaan, sillä tähän saakka oman omaisuuden takaisinsaamista sen väärinottajalta on pidetty oikeana toimintana.
Artikkelissa viitataan suomalaisiin poliittisiin päättäjiin ja EU-puheenjohtajuuteen. Olisi todellakin aika, että poliittinen eliittimme heräisi miettimään syvällisemmin tätä asiaa. Miten on mahdollista selitellä muiden maiden päämiehille, että Suomen valtio ei halua saada omaa 12 % maa-aluettaan takaisin? Entä se, ettei valtiojohto ole valmis edes keskustelemaan satojen tuhansien omien kansalaisten ihmisoikeuksien menettämisen korjaamisesta? Sellainen valtiojohto on hyvin erikoinen, joka vain ajattelee omaan maahansa hyökkääjän luuloteltuja etuja.
Ei myöskään voida ymmärtää Suomen johdon innokkuutta yhä pitää voimassa Suomen syyllisyyttä sotiin. Itsekritiikki ja –ruoskinta tai lahjoitusmentaliteetti voivat olla tarpeen, mutta sen voisi rajoittaa omiin henkilökohtaisiin asioihin, ei valtion tai toisten kansalaisten asioihin.
Suomen nuorisossa on asteittain noussut tietoisuus Karjalan kysymyksestä, siihen liittyvästä syvästä vaikenemisesta ja epäoikeudenmukaisuuden ylläpitämisestä. Hitauteen ovat pääsyynä valtiojohtomme ehkäisytoimenpiteet. Ne liittyvät tiedottamiseen, kouluopetukseen ja poliittisen keskustelun tiukkaan rajoittamiseen. Jatkuva aktiivinen keskustelu Internetissä osoittaa, ettei nuoriso ole unohtanut Karjala-kysymystä. Nuoriso onkin jo toiseksi suurin ryhmä, joka kannattaa palautusta ja avointa keskustelua asiasta.
Suomi on EU-puheenjohtajamaana ainutlaatuisessa asemassa muutaman kuukauden ajan. Sillä on nyt mahdollisuus toteuttaa Venäjään liittyviä EU-tavoitteita. Niitä ei saavuteta lähialueyhteistyöllä rahaa lahjoittamalla, vaan käynnistämällä avoin keskustelu historiallisten vääryyksien korjaamisesta.
On syytä muistaa, että Euroopan Neuvosto teki 25.01.2006 päätöksen totalitarististen kommunistihallintojen rikosten korjaamisesta. Mitä Suomen valtionjohto on tämän asian hyväksi päätöksen jälkeen tehnyt? Euroopan ja Venäjän välinen todellinen yhteistyö edellyttää luottamusta. Sitä ei saavuteta lakaisemalla ongelmat maton alle. Yhteistä tulevaisuutta ei synny selvittämättömien aggressioiden, väärissä käsissä olevien maa-alueiden ja sopimatta olevien tuhojen ja sotakorvausten palauttamisen aiheuttaman epäluottamuksen ilmapiirissä.
Venäjän ja Suomen todellinen ystävyys voi alkaa vain pakkoluovutettujen alueitten palauttamisesta seuraavalla win-win –pohjaisella mittavalla yhteistyöllä. Palauttaminen koituu molempien maiden ja koko Euroopan ainutlaatuiseksi askeleeksi kohti välttämätöntä integraatiokehitystä.
Tie ei ole helppo. Mutta salailun ja vääryyden ylläpitämistä pönkittävän menettely ei ole tuonut rakentavaa tulosta 60 vuoden aikana, eikä tule tuomaankaan. Yhteistyö voidaan rakentaa vain luottamusta herättävien toimien pohjalta syntyvälle yhteistyölle.
http://prokarelia.net
[email protected]
http://webmail.saunalahti.fi/wm2/msg;jsessionid=b8RH2mOTzWNaIN48DZ?d=1154775575030&k=1kft82x&id=34406&f=INBOX

Vastaukset 1
Vanhimmat
http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1102&author=10
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000103&posting=22000000018429215
15.08.2006 kello 12.20 Nukkuuko-Matti
13.08.2006
ProKarelia
EU-VENÄJÄ –YHTEISTYÖN UUSI PERUSTA
SITRA:n yliasiamies Esko Aho linjaa Suomen Kuvalehdessä 11.08.2006 EU-maiden tulevaisuutta. Hänen mielestään Suomen EU-puheenjohtajakaudella pitäisi keskittyä olennaiseen eli Euroopan kilpailukyvyn vahvistamiseen, koska kohta on myöhäistä toimia, vaikka tahtoa olisikin. Aho on toiminut puheenjohtajana työryhmässä, joka tammikuussa laati EU-komissiolle raportin Euroopan kilpailukyvyn ongelmista.
Suomen valtionjohto puolestaan korostaa EU-puheenjohtajakaudella Euroopan ja Venäjän suhteiden erityisen suurta merkitystä. Selkeää linjaa siitä, miten tätä erityissuhdetta pitäisi vaalia, ei näytä olevan. Pitäisikö koko muunkin Euroopan suomettua ja linjata yhteistyö Suomen esimerkille? Pitäisikö perustan olla tasapuolisessa yhteistyössä vai Venäjän tukemisessa? Vai pitäisikö merkittävänä perustana olla Euroopan Neuvoston päätös 25.01.2006 totalitarististen kommunistihallintojen rikosten tuomitsemisesta?
Ahon työryhmä korostaa Euroopan osalta tieteellistä, teknologista ja taloudellista potentiaalia. Riittääkö Euroopan omiin voimavaroihin tukeutuminen globalisaation puristuksessa? Yksinkertaistettuna Euroopalla on teknologia, know-how ja management. Perusyhtälöstä puuttuvat kuitenkin raaka-aineet ja energia.
SITRA julkisti 08.09.2005 raportin Suomen mahdollisuuksista Venäjällä. Raportti antoi niistä erittäin ruusuisen kuvan. Seminaarissa esiintyneet Aho ja suuryhtiöiden asiantuntijat löivät kritiikittömästi löylyä, eikä Venäjällä ollut kuin pelkkää menestystarinaa. Tältä pohjalta on ihme, ettei kansainvälinen pääoma nyt vuolaasti virtaa Venäjälle ja sen teollinen infrastruktuuri nouse kohisten.
Venäjän pääongelmaksi voitaneen arvioida historiasta ja länsimaisesti katsoen syvästä demokratiavajeesta johtuva luottamuksen puute. Euroopan pääongelmaksi voitaneen määrittää hajanainen kokonaisuus, jossa monet itsekkäästi etujaan ajavat kansallisvaltiot kilpailevat keskenään.
Euroopan ja Venäjän tuleva kilpailukyky globalisaation puristuksessa riippuu siitä, kuinka hyvin ne kykenevät löytämään keskinäisen yhteistyön, joka johtaa kestävän integraatiokehityksen alkuun. Erikseen kumpikaan ei tule pärjäämään esim. USA:n ja Kiinan kehitykselle. Jotta Euroopan ja Venäjän kilpailukyky saavutettaisiin, on perusongelmat kyettävä ratkaisemaan ja yhteiset edut löytämään.
Tämän monitahoisen ongelma-yhtälön ratkaisemisen käynnistäminen edellyttää molemmilta osapuolilta tahtoa ja nykyisen umpikujaan johtavan tilanteen oivaltamista. Käynnistysmoottorina toimivan hankkeen tulee olla niin merkittävä, että se perinpohjin herättää osapuolet oivaltamaan sekä uuden ajan alkamisen että uudenlaisen etenemistien.
Erittäin rakentava lähtöprojekti muodostuu siitä, että Eurooppa tarjoaa Venäjälle win-win –pohjaista hanketta, joka suoraan pureutuu vaikeimpaan psykologiseen esteeseen, luottamuksen puutteeseen, ja samalla tarjoaa vastapainoksi laajan yhteistyöpohjan ja poliittisen vakauden. Hankkeen tulee samalla olla osoitus eurooppalaisille siitä, että toimenpiteitä voidaan tehdä myös yhteiseksi eduksi.
Lähtöhankkeessa Venäjä palauttaa neuvotteluteitse Tarton rauhan rajat eli Karjalan ja muut pakkoluovutetut alueet sekä sopii Suomen kanssa sodan aggressioiden seuraukset. Poliittisesti on vaikea kuvitella positiivisempaa signaalia Venäjän eduksi. Poliittinen asetelma muuttuu täysin uudeksi ja sillä voidaan arvioida olevan välitön vaikutus globaalien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.
Palautus on monipuolisesti luottamusta herättävä toimenpide. Asenneilmasto muuttuu. Mutta samalla muuttuu myös Venäjän asema. Palautus merkitsee, että jotain hyvin merkittävää on tapahtunut Venäjän politiikassa. Luottamuksen asteittainen palautuminen lisää voimakkaasti kansainvälistä rahoitusta ja investointeja Venäjälle. Luottamus on kaiken liiketoiminnan ja muun yhteistoiminnan perusta ja sideaines.
Suomella on osaamista laittaa palautettu alue nopeasti kuntoon. Koska Suomen luottoluokitus on hyvä, ei ole mitään ongelmaa saada kaikki alueelle tarvittavat hankkeet rahoitettua kansainvälisellä pääomalla. Sitä on tarjolla 70 kertaa enemmän kuin on tällaisia selkeitä aluekehittämiskohteita.
Karjalan kunnostaminen nostaa itäisen Suomen heti jaloilleen. Se antaa Suomen kansantaloudelle sen ehdottomasti kaipaaman taloudellisen kasvuruiskeen ja toimii vahvana kasvuveturina. Pysyviä työpaikkoja syntyy 150 – 200 000. Lähimarkkinat kaksinkertaistuvat.
Palautus antaa voimakkaan kasvusysäyksen ja kasvupohjan myös Pietarille, Petroskoille ja Petsamon lähialueelle. Suuri teollisuus- ja kauppakeskittymä Pietarin kupeessa palvelee molempia maita ja työllistää merkittävästi venäläistä väestöä. Kannaksen ja Petsamon logistiikkakeskukset palvelevat globaalia kauppaa. Karjala on kiinnostava ja turvallinen portti Venäjälle, josta on vain askel Venäjän puolelle, kun investoinnit sinne ovat riittävän turvallisia.
Kasvu ja liiketoiminnan kehitys alkavat nopeasti säteillä Itämeren talousalueelle. Baltic Rim –alue kokee mittavan yhteistoiminnan edut. Itämeri saa mahdollisuuden pelastua öljykatastrofilta.
Kun palautuksen jälkeinen yhteistyö rakennetaan oikein ja Venäjä jatkaa luottamusta herättävien toimenpiteitten toteuttamista, syntyy vääjäämättä hedelmällinen ja aito yhteistoiminta Euroopan ja Venäjän välillä. Muodostuu kestävän integraatiokehityksen ensimmäinen vaihe.
Ensimmäisen hankkeen menestyksellinen toteutus poikii uusia yhteishankkeita eri puolille Venäjän raja-alueita, joista kehitys laajenee sisämaan kasvukeskuksiin.
Tässä skenaariossa Karjalan palautus on katalysaattori, joka käynnistää voimaperäisen myönteisen kehityksen suurimpien yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Koska Eurooppa ja Venäjä välttämättä tarvitsevat toisiaan, ei ole kovin realistista suunnitella kehityshankkeita vain omasta näkökulmasta. Pelkät omat eväät eivät riitä globaalissa kilpailussa. Tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistoimintaa, sillä perinteisin keinoin syömme mahdollisuuksien pääomaamme yhä pienemmäksi vuosi vuodelta.
Eikö Eurooppa ja Venäjä voisi käynnistää yhteistoimintansa ilman rajamuutosta? Eikö aluetta voisi vuokrata Suomelle tai eikö Suomi voisi lahjoittaa lähialuerahoina toisenkin miljardi euroa ja EU useita miljardeja?
Viime vuosikymmen on osoittanut, ettei aito yhteistyö käynnisty laajasti, koska sen perusta eli luottamus puuttuu. Sama koskee kaikenlaisia väliaikaisratkaisuja pakkoluovutettujen alueitten kohdalla. Niitä on kokeiltu jo yli 60 vuotta. Vasta kun viime sotien johdosta yhä jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset ja ihmisyyden syvien arvojen loukkaaminen jatkuu, on todellista luottamusta turha yrittää poliittisilla puheilla ja vakuutteluilla hankkia. Tarvitaan aitoja tekoja.
Aluepalautus on myöskin Euroopan Neuvostolle, jossa Venäjä on jäsenenä, selvä signaali siitä, että Venäjä itse tahtoo korjata Neuvostoliiton aggressioita ja rikoksia. Tämä todennäköisesti johtaa siihen, ettei totalitarististen kommunistihallintojen rikosten tuomitseminen toteudu samoin kuin saksalaisten kymmeniä vuosia jatkunut natsien rikosten anteeksipyytely ja maksaminen. Ei ole kenenkään etu jäädä kommunistihallintojen rikosten poteroihin, vaan saada aikaan selvitykset ja sovinnot ja toteuttaa yhteistyötä uudelta luottamuspohjalta.