Terve naiset,
Olen aina nauttinut protestoinnista. Ongelmana on
kuitenkin se, että nyky-yhteiskunnasta on epäilemättä helppo löytää
ongelmia, mutta enimmät niistä eivät kovin helposti kanavoidu PERUSTELLUIKSI
protesteiksi. Erityisen vaikeaa on protestoida tullessaan tietoiseksi
asioiden hyvin monimutkaisista syistä. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon
homot, joiden kaapista tulo ainoastaan tukee sitä, mitä protestoidaan eli
ihmisten luokittelua seksuaalisuuden perusteella. (Ei ole yksinkertaisesti
mitään järkeä sanoa, että on homoudestaan huolimatta ihan tavallinen ihminen
samaan aikaan kun koko elämä hahmottuu homouden ympärille kaapista
tulemisineen ja tilityksineen.) Toiseksi ongelmana on perinteisten
protestien (esim. perinteinen vasemmistolaisuus) muuttuminen lähinnä
museotavaraksi.
Pitkään mietittyäni olen kuitenkin löytänyt tavan
protestoida, joka on ehdottomasti fundamentaalisin ja radikaalein protestin
muoto, mitä itse kykenen kehittämään. Ilmaisen protestini seuraavan
maksiimin (tai vaatimuksen) muodossa. Jäljempänä yritän perustella, miksi
kyse on hyvin radikaalista protestista ja miksi maksiimini noudattaminen
antaa tilaa täysin uudenlaisen ihmiskuvan syntymiselle. (Tämä varmasti on
yksi suurimmista tavoitteista, minkä millekään protestille voi antaa.)
Maksiimini on: OMASTA ITSESTÄÄN TULEE JA SAA PUHUA JOS JA VAIN JOS TÄMÄN
PUHEEN KYKENEE SIJOITTAMAAN JOHONKIN (MIELEKKÄÄSEEN) KONTEKSTIIN (ELI
ASIAYHTEYTEEN).
(Huom. Kontekstin ei tietenkään tarvitse olla missään nimessä
vallankumouksellinen tai täysin uusia näkökulmia avaava, vaikka tämän
ottaisikin tavoitteekseen. Ei, vaatimuksena on ainoastaan, että joku (mikä
tahansa) konteksti on olemassa.)
1. Määritellään aluksi, mistä halutaan tämän maksiimin puitteissa PAETA
Maksiimiani voidaan tietysti kritisoida väittämällä, että mikään puhe ei
koskaan ole vailla kontekstia. Tämäkin on kiistatta totta, siksi esitän
tarkennuksen. Normaali puhe omasta itsestä rakentuu ajatuksen varaan, että
konteksti määrittyy sitä kautta, että jokin asia (/asiat) sattuu tapahtumaan
tietylle ihmiselle. Täten esim. joku kokee, että maidon ostaminen kaupasta
on hänelle konteksti, koska hän vain sattuu ostamaan maitoa kaupasta. Vielä
eräällä tavalla ilmaistuna, tässä ajattelumallissa oletetaan jokin x, jolle
tapahtuu eri asioita ja näistä asioista raportoidaan työpaikoissa ja
kapakoissa, siksi (ja vain siksi) että ne ovat x:lle tapahtuneet.
Yllä mainittu tilanne on kulttuurimme syöpä, joka parhaiten manifestoituu
parisuhteissa. Parisuhteen määrittelyyn kuuluu, että "kumppaninini"
velvollisuus on pitää jotain asiaa tärkeänä siksi ja vain siksi että se
sattuu tapahtumaan minulle.
Tämän kaltaisen filosofian puitteissa ihmiset ovat kuolleita jo syntyessään,
sillä se taivaltavat elämänsä läpi x:inä, joille kaikki asiat ylipäätään
ovat olemassa vain koska ne tapahtuvat x:lle. (Samalla tämä elämäntyyli on
äärimmäisen itsekäs.) Toisin ilmaisten, samat asiat olisivat aivan yhtä
hyvin voineet jäädä tapahtumatta, ilman että mitään olisi menetetty.
Juuri tällaista elämää keski-ikäiset naiset haluaisivat meidän kaikkien
viettävän. On vaikea olla huomaamatta sitä suunnatonta
vulgääridemokraattista hehkua keski-ikäisessä naisessa, joka esittää
kapakassa, että vaikka ihminen olisi mikä taiteilija tai filosofi, kyllä ne
oman arjen (pikku) ongelmat ovat kuitenkin niitä, jotka loppupeleissä ovat
tärkeimpiä. Nämä arjen ongelmat ovat vulgääridemokraatille tärkeitä tietysti
siksi, ettei 1) kukaan voi niitä paeta (juhlimisestakin tulee arkea, jos
sitä harjoittaa liian kauan), ikään kuin jokin asia olisi vain siksi tärkeä,
että kaikki tekevät sitä, mutta myös siksi, että 2) arki määrittyy vain sitä
kautta, että se tapahtuu jollekin eli kaikki koetut tapahtumat tapahtuvat
jollekin, ilman että mikään tapahtumien tai kokemusten arvohierarkia olisi mahdollinen. Tämä koskettaa
vulgääridemokraatin sielua.
Arki siis muodostaa kontekstin vain ja ainoastaan sitä kautta, että se on
jonkun arkea. Arjen ylistämisessä käsittämättömintä on se, että sen koetaan
yhdistävän ihmisiä, vaikka se jo määrittelyn puitteissa ei pysty ketään
yhdistämään. Jos joku elää arjessa, tästä nimenomaan määrittelyn mukaan ei
synny yhteistä kokemusta (eli jotain merkittävää eli arjen ylittävää)
kenenkään kanssa. On siis sekä hämmästyttävää ja järkyttävää, että
keski-ikäisten naisten mukaan ihmisiä tulisi yhdistää jokin, mikä ei voi
heitä mitenkään yhdistää.
2. Mihin me sitten haluamme?
Ihmisen tulee ajatella olevansa kontekstissa, jossa tapahtuu jotain sen
tietyn partikulaarisen kontekstin ylittävää. Tällöin ei ole niin, että asiat
saavat merkityksensä siitä, että ne tapahtuvat minulle (kuten
parisuhteessa), vaan siitä että olen ollut osa jotain tilannetta, jossa
merkityksiä on avautunut. Lisäksi ihmisen tulee pyrkiä elämään tavalla ja
tilanteissa, joissa mahdollisimman suuri määrä merkityksiä avautuu. Ihminen
vai tällöin (vain) havaita jotain tai hän voi olla aktiivisesti tuottamassa
jotain.
Tämän tilanteen paradoksi on puolestaan se, että konteksti määrittyy sitä
kautta, että siinä tapahtuu jotain kontekstin ylittävää. Ainoastaan elämällä näissä "kontekstin ylittävissä konteksteissa" ihmiset voivat
olla aidosti yhteydessä keskenään. Juuri tätä naiset eivät koskaan ole
ymmärtäneet, eivätkä koskaan tule ymmärtämään. Naisten välinen
yhteisymmärrys ei koskaan rakennu jaettujen oivallusten varaan, vaan sen
varaan, että molemmat ovat arjessaan kokeneet samoja asioita, esim.
molempien aviomiehet astelevat kuraisilla kengillä matolla. Juuri tämän
vuoksi miehiä ja naisia ei voi koskaan yhdistää minkään näköinen "henkinen
kumppanuus". En tiedä, onko naisilla enemmän "empatiaa" kuin miehillä, mutta
totisesti he tarvitsevat enemmän empatiaa, koska heidän sosiaalisuutensa ei
koskaan ylitä kontekstia, eli konteksti määrittyy naisille sitä kautta, että
se tapahtuu puhujalle. Tällöinhän ei ole muuta tapaa saavuttaa henkistä
yhteyttä toiseen ihmiseen, kuin yllä mainittu empatia. Ymmärrys on sitä,
että omassa konkreettisessa elämässä on tapahtunut samanlainen juttu.
3. Näkemyksen implikaatioita
Ehdottamani ihmiskuvan puitteissa pääsemme myös tehokkaasti eroon yhdestä
ihmiskunnan suurimmista vitsauksista eli kateudesta (Olkoonkin, etten ole
Zyskowichin kanssa lainkaan samaa mieltä, että kyse olisi no. suomalaisten
tai vasemmistolaisten paheesta. Kyllä kyse on kaikkien paheesta). Jos
ihminen menettelee ehdottamallani tavalla, hän kertoo toisille itsestään
tavalla, joka on luonteesta puolesta kaikkien jaettavissa. Samaa ruohoa ei
voi syödä kahteen kertaan (ainakaan enne kuin se on kasvanut uudelleen),
mutta tietyssä kontekstissa koetun kontekstin ylittävän merkityksen (esim.
idean) voi kokea samanaikaisesti useampi ihminen.
Omasta elämästä puhuminen ilman tällaista kontekstia voi luonteensa puolesta
herättää kuulijassa seuraavia reaktioita. Kuulija voi olla 1) välinpitämätön
(eritoten jos hänellä sattuu olemaan tiedollinen intressi kuultuun), sillä
mikään, mitä toinen kertoo ei voi koskettaa kuulijaa, koska kuultu määrittyy
vain sitä kautta että se tapahtuu kertojalle. 2) Kuulijassa voi syntyä
kateus tai 3) kuulijassa syntyy tyytyväisyys siitä, että hänellä menee
paremmin ja tätä tunnetta voi höystää sääli. 4) Kuulijassa on keski-ikäisen
naisen empatiaa tai 5) hän odottaa vain omaa vuoroaan päästä puhumaan
itsestään, sillä tämän kontekstittoman diskurssin puitteissa MIKÄÄN MUU EI
VOI OLLA "MERKITTÄVÄÄ" KUIN OMASTA ITSESTÄ PUHUMINEN.
Sen sijaan se, mitä tavoittelen, on (älykkään, ajattelevan ja tuntevan)
ihmisen arvoinen yhteisöllisyys, joka syntyy juuri edellä esittämäni
paradoksin kautta, joka toistettakoon vielä asian äärettömän tärkeyden
vuoksi: älykkäiden ihmisten konteksti syntyy SITÄ KAUTTA ETTÄ konteksti
ylitetään.
Ehkä voimme jopa tulkita Platonin ideaoppia hieman tästä perspektiivistä.
Standarditulkinnan mukaanhan huoneessa seisova pöytä on vain "varjo" pöydän
ideasta. Ts. ideat ovat todellisempia kuin niiden (materiaaliset)
instantiaatiot. Myönnettäköön, että tämän standarditulkinnan puitteissa
ideaoppi ei tunnu järkevältä filosofialta. Monilla on vaikeuksia ymmärtää,
mistä tässä on ylipäänsä kysymys. Entäpä jos muotoilemme ideaopin yllä
esittämäni idean pohjalta. Tällöin esitämme asian seuraavasti: Se mikä
vertautuu fyysiseen pöytään, on tulkinnassani konteksti, jossa jotain
merkittävää tapahtuu. Siitä huolimatta ainoastaan kontekstin ylittävän osan
kautta (esim. sitä kautta, että tietyn kontekstin mahdollistamana
oivalletaan jotain), joka vertautuu platonilaisiin ideoihin, konteksti
määrittyy. Ts. ideat määrittävät todellisuuden (tai erottavat
todellisuudesta tiettyjä konteksteja luonnollisiksi osiksi) eli ovat
todellisuuteen nähden ensisijaisia. (On syytä huomata, että tämä ei suinkaan
tarkoita ideoiden ajallista ensisijaisuutta (suhteessa kontekstiin).
Tällöinhän ideat määrittyisivät kontekstista riippumatta, mikä ei ollut
tarkoitus. Ideat siis samanaikaisesti 1) syntyvät kontekstiSSA, 2) ylittävät
kontekstin ja 3) tätä kautta määrittelevät kontekstin.)
Muutenhan kontekstin valinta (esim. tietyn tarinan kerronta jonkin toisen
sijasta) on täysin mielivaltaista, samoin kuin aika voidaan mielivaltaisesti
jakaa tunteihin, sekunteihin &c. tai johonkin Amazonin viidakoista löytyvän
salaperäisen heimon aivan yhtä mielivaltaisiin aikayksikköihin. Eräällä
tavalla peräänkuulutan siis platonilaista elämän hahmotusta.
Tällaisissa (platonilaisissa) konteksteissa elävät ihmiset voivat olla 1)
maksimaalisen sosiaalisia, koska kaikki jaettu (ennen kaikkea ajatukset,
ideat) on aidosti ihmisiä yhdistäviä ja 2) kukaan ei kuitenkaan joudu
luopumaan piirun vertaa yksilöllisyydestään. Vain tällöin ihminen voi olla
Chance Ryderia vapaasti tulkiten: 100% individual, 100% social. Tämä ei ole
naisille mahdollista.
Olen aina nauttinut protestoinnista. Ongelmana on
kuitenkin se, että nyky-yhteiskunnasta on epäilemättä helppo löytää
ongelmia, mutta enimmät niistä eivät kovin helposti kanavoidu PERUSTELLUIKSI
protesteiksi. Erityisen vaikeaa on protestoida tullessaan tietoiseksi
asioiden hyvin monimutkaisista syistä. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon
homot, joiden kaapista tulo ainoastaan tukee sitä, mitä protestoidaan eli
ihmisten luokittelua seksuaalisuuden perusteella. (Ei ole yksinkertaisesti
mitään järkeä sanoa, että on homoudestaan huolimatta ihan tavallinen ihminen
samaan aikaan kun koko elämä hahmottuu homouden ympärille kaapista
tulemisineen ja tilityksineen.) Toiseksi ongelmana on perinteisten
protestien (esim. perinteinen vasemmistolaisuus) muuttuminen lähinnä
museotavaraksi.
Pitkään mietittyäni olen kuitenkin löytänyt tavan
protestoida, joka on ehdottomasti fundamentaalisin ja radikaalein protestin
muoto, mitä itse kykenen kehittämään. Ilmaisen protestini seuraavan
maksiimin (tai vaatimuksen) muodossa. Jäljempänä yritän perustella, miksi
kyse on hyvin radikaalista protestista ja miksi maksiimini noudattaminen
antaa tilaa täysin uudenlaisen ihmiskuvan syntymiselle. (Tämä varmasti on
yksi suurimmista tavoitteista, minkä millekään protestille voi antaa.)
Maksiimini on: OMASTA ITSESTÄÄN TULEE JA SAA PUHUA JOS JA VAIN JOS TÄMÄN
PUHEEN KYKENEE SIJOITTAMAAN JOHONKIN (MIELEKKÄÄSEEN) KONTEKSTIIN (ELI
ASIAYHTEYTEEN).
(Huom. Kontekstin ei tietenkään tarvitse olla missään nimessä
vallankumouksellinen tai täysin uusia näkökulmia avaava, vaikka tämän
ottaisikin tavoitteekseen. Ei, vaatimuksena on ainoastaan, että joku (mikä
tahansa) konteksti on olemassa.)
1. Määritellään aluksi, mistä halutaan tämän maksiimin puitteissa PAETA
Maksiimiani voidaan tietysti kritisoida väittämällä, että mikään puhe ei
koskaan ole vailla kontekstia. Tämäkin on kiistatta totta, siksi esitän
tarkennuksen. Normaali puhe omasta itsestä rakentuu ajatuksen varaan, että
konteksti määrittyy sitä kautta, että jokin asia (/asiat) sattuu tapahtumaan
tietylle ihmiselle. Täten esim. joku kokee, että maidon ostaminen kaupasta
on hänelle konteksti, koska hän vain sattuu ostamaan maitoa kaupasta. Vielä
eräällä tavalla ilmaistuna, tässä ajattelumallissa oletetaan jokin x, jolle
tapahtuu eri asioita ja näistä asioista raportoidaan työpaikoissa ja
kapakoissa, siksi (ja vain siksi) että ne ovat x:lle tapahtuneet.
Yllä mainittu tilanne on kulttuurimme syöpä, joka parhaiten manifestoituu
parisuhteissa. Parisuhteen määrittelyyn kuuluu, että "kumppaninini"
velvollisuus on pitää jotain asiaa tärkeänä siksi ja vain siksi että se
sattuu tapahtumaan minulle.
Tämän kaltaisen filosofian puitteissa ihmiset ovat kuolleita jo syntyessään,
sillä se taivaltavat elämänsä läpi x:inä, joille kaikki asiat ylipäätään
ovat olemassa vain koska ne tapahtuvat x:lle. (Samalla tämä elämäntyyli on
äärimmäisen itsekäs.) Toisin ilmaisten, samat asiat olisivat aivan yhtä
hyvin voineet jäädä tapahtumatta, ilman että mitään olisi menetetty.
Juuri tällaista elämää keski-ikäiset naiset haluaisivat meidän kaikkien
viettävän. On vaikea olla huomaamatta sitä suunnatonta
vulgääridemokraattista hehkua keski-ikäisessä naisessa, joka esittää
kapakassa, että vaikka ihminen olisi mikä taiteilija tai filosofi, kyllä ne
oman arjen (pikku) ongelmat ovat kuitenkin niitä, jotka loppupeleissä ovat
tärkeimpiä. Nämä arjen ongelmat ovat vulgääridemokraatille tärkeitä tietysti
siksi, ettei 1) kukaan voi niitä paeta (juhlimisestakin tulee arkea, jos
sitä harjoittaa liian kauan), ikään kuin jokin asia olisi vain siksi tärkeä,
että kaikki tekevät sitä, mutta myös siksi, että 2) arki määrittyy vain sitä
kautta, että se tapahtuu jollekin eli kaikki koetut tapahtumat tapahtuvat
jollekin, ilman että mikään tapahtumien tai kokemusten arvohierarkia olisi mahdollinen. Tämä koskettaa
vulgääridemokraatin sielua.
Arki siis muodostaa kontekstin vain ja ainoastaan sitä kautta, että se on
jonkun arkea. Arjen ylistämisessä käsittämättömintä on se, että sen koetaan
yhdistävän ihmisiä, vaikka se jo määrittelyn puitteissa ei pysty ketään
yhdistämään. Jos joku elää arjessa, tästä nimenomaan määrittelyn mukaan ei
synny yhteistä kokemusta (eli jotain merkittävää eli arjen ylittävää)
kenenkään kanssa. On siis sekä hämmästyttävää ja järkyttävää, että
keski-ikäisten naisten mukaan ihmisiä tulisi yhdistää jokin, mikä ei voi
heitä mitenkään yhdistää.
2. Mihin me sitten haluamme?
Ihmisen tulee ajatella olevansa kontekstissa, jossa tapahtuu jotain sen
tietyn partikulaarisen kontekstin ylittävää. Tällöin ei ole niin, että asiat
saavat merkityksensä siitä, että ne tapahtuvat minulle (kuten
parisuhteessa), vaan siitä että olen ollut osa jotain tilannetta, jossa
merkityksiä on avautunut. Lisäksi ihmisen tulee pyrkiä elämään tavalla ja
tilanteissa, joissa mahdollisimman suuri määrä merkityksiä avautuu. Ihminen
vai tällöin (vain) havaita jotain tai hän voi olla aktiivisesti tuottamassa
jotain.
Tämän tilanteen paradoksi on puolestaan se, että konteksti määrittyy sitä
kautta, että siinä tapahtuu jotain kontekstin ylittävää. Ainoastaan elämällä näissä "kontekstin ylittävissä konteksteissa" ihmiset voivat
olla aidosti yhteydessä keskenään. Juuri tätä naiset eivät koskaan ole
ymmärtäneet, eivätkä koskaan tule ymmärtämään. Naisten välinen
yhteisymmärrys ei koskaan rakennu jaettujen oivallusten varaan, vaan sen
varaan, että molemmat ovat arjessaan kokeneet samoja asioita, esim.
molempien aviomiehet astelevat kuraisilla kengillä matolla. Juuri tämän
vuoksi miehiä ja naisia ei voi koskaan yhdistää minkään näköinen "henkinen
kumppanuus". En tiedä, onko naisilla enemmän "empatiaa" kuin miehillä, mutta
totisesti he tarvitsevat enemmän empatiaa, koska heidän sosiaalisuutensa ei
koskaan ylitä kontekstia, eli konteksti määrittyy naisille sitä kautta, että
se tapahtuu puhujalle. Tällöinhän ei ole muuta tapaa saavuttaa henkistä
yhteyttä toiseen ihmiseen, kuin yllä mainittu empatia. Ymmärrys on sitä,
että omassa konkreettisessa elämässä on tapahtunut samanlainen juttu.
3. Näkemyksen implikaatioita
Ehdottamani ihmiskuvan puitteissa pääsemme myös tehokkaasti eroon yhdestä
ihmiskunnan suurimmista vitsauksista eli kateudesta (Olkoonkin, etten ole
Zyskowichin kanssa lainkaan samaa mieltä, että kyse olisi no. suomalaisten
tai vasemmistolaisten paheesta. Kyllä kyse on kaikkien paheesta). Jos
ihminen menettelee ehdottamallani tavalla, hän kertoo toisille itsestään
tavalla, joka on luonteesta puolesta kaikkien jaettavissa. Samaa ruohoa ei
voi syödä kahteen kertaan (ainakaan enne kuin se on kasvanut uudelleen),
mutta tietyssä kontekstissa koetun kontekstin ylittävän merkityksen (esim.
idean) voi kokea samanaikaisesti useampi ihminen.
Omasta elämästä puhuminen ilman tällaista kontekstia voi luonteensa puolesta
herättää kuulijassa seuraavia reaktioita. Kuulija voi olla 1) välinpitämätön
(eritoten jos hänellä sattuu olemaan tiedollinen intressi kuultuun), sillä
mikään, mitä toinen kertoo ei voi koskettaa kuulijaa, koska kuultu määrittyy
vain sitä kautta että se tapahtuu kertojalle. 2) Kuulijassa voi syntyä
kateus tai 3) kuulijassa syntyy tyytyväisyys siitä, että hänellä menee
paremmin ja tätä tunnetta voi höystää sääli. 4) Kuulijassa on keski-ikäisen
naisen empatiaa tai 5) hän odottaa vain omaa vuoroaan päästä puhumaan
itsestään, sillä tämän kontekstittoman diskurssin puitteissa MIKÄÄN MUU EI
VOI OLLA "MERKITTÄVÄÄ" KUIN OMASTA ITSESTÄ PUHUMINEN.
Sen sijaan se, mitä tavoittelen, on (älykkään, ajattelevan ja tuntevan)
ihmisen arvoinen yhteisöllisyys, joka syntyy juuri edellä esittämäni
paradoksin kautta, joka toistettakoon vielä asian äärettömän tärkeyden
vuoksi: älykkäiden ihmisten konteksti syntyy SITÄ KAUTTA ETTÄ konteksti
ylitetään.
Ehkä voimme jopa tulkita Platonin ideaoppia hieman tästä perspektiivistä.
Standarditulkinnan mukaanhan huoneessa seisova pöytä on vain "varjo" pöydän
ideasta. Ts. ideat ovat todellisempia kuin niiden (materiaaliset)
instantiaatiot. Myönnettäköön, että tämän standarditulkinnan puitteissa
ideaoppi ei tunnu järkevältä filosofialta. Monilla on vaikeuksia ymmärtää,
mistä tässä on ylipäänsä kysymys. Entäpä jos muotoilemme ideaopin yllä
esittämäni idean pohjalta. Tällöin esitämme asian seuraavasti: Se mikä
vertautuu fyysiseen pöytään, on tulkinnassani konteksti, jossa jotain
merkittävää tapahtuu. Siitä huolimatta ainoastaan kontekstin ylittävän osan
kautta (esim. sitä kautta, että tietyn kontekstin mahdollistamana
oivalletaan jotain), joka vertautuu platonilaisiin ideoihin, konteksti
määrittyy. Ts. ideat määrittävät todellisuuden (tai erottavat
todellisuudesta tiettyjä konteksteja luonnollisiksi osiksi) eli ovat
todellisuuteen nähden ensisijaisia. (On syytä huomata, että tämä ei suinkaan
tarkoita ideoiden ajallista ensisijaisuutta (suhteessa kontekstiin).
Tällöinhän ideat määrittyisivät kontekstista riippumatta, mikä ei ollut
tarkoitus. Ideat siis samanaikaisesti 1) syntyvät kontekstiSSA, 2) ylittävät
kontekstin ja 3) tätä kautta määrittelevät kontekstin.)
Muutenhan kontekstin valinta (esim. tietyn tarinan kerronta jonkin toisen
sijasta) on täysin mielivaltaista, samoin kuin aika voidaan mielivaltaisesti
jakaa tunteihin, sekunteihin &c. tai johonkin Amazonin viidakoista löytyvän
salaperäisen heimon aivan yhtä mielivaltaisiin aikayksikköihin. Eräällä
tavalla peräänkuulutan siis platonilaista elämän hahmotusta.
Tällaisissa (platonilaisissa) konteksteissa elävät ihmiset voivat olla 1)
maksimaalisen sosiaalisia, koska kaikki jaettu (ennen kaikkea ajatukset,
ideat) on aidosti ihmisiä yhdistäviä ja 2) kukaan ei kuitenkaan joudu
luopumaan piirun vertaa yksilöllisyydestään. Vain tällöin ihminen voi olla
Chance Ryderia vapaasti tulkiten: 100% individual, 100% social. Tämä ei ole
naisille mahdollista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tosin en ole vielä ehtinyt lukea loppuun. Saa nähdä ehdinkökään, ennen kuin poistavat.. :(
Luin melkein loppuun ja totesin, että juttu oli hyvä. Tuo kontekstin ylittämättömyys ja vulgaaridemokratia olivat hienoja laittoja. Ymmärsin mistä puhutaan.
Hyvää settiä!
Kantrikundi
Mielenkiintoista, miten joku monimutkaisin perustein joku voi kuvitella tietävänsä millä tasolla ihmisten kahdenkeskiset keskustelut kulkevat. Jos itse ei ole onnistunut saamaan henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen, voiko sen perusteella vetää sen johtopäätöksen, että muutkaan eivät siihen kykene.
Mielestäni ei voi. Toisaalta miten kukaan voi mitenkään määritellä sen, mikä on oikea tapa kommunikoida ystävän tai kumppanin kanssa.
Kovasti oli perusteluja, mutta minä henkilökohtaisesti koin sen niin vääräksi, koska juuri tänä viikonloppuna olen miettinyt tuota asiaa, itse asiassa keskustellutkin siitä. Miten lähelle ihmiset voivatkaan päästä toisiansa kuuntelemalla ja olemalla hiljaa, yhdessä mietiskelemällä. Ainakin minulla se toimiin ystävättären kanssa ja kumppanini kanssa. Ja olen keski-ikäinen nainen. Jokaisella ihmisellä lienee näitä "ystäviä", joiden kanssa eletään
Jos kommunikointi ei onnistu, yleensä kannattaa ensin etsiä syytä siitä toisesta keskustelijasta, juuri siitä, jonka kasvoja ei näe. Tai sitten etsiä joku muu kumppani. Toisaalta tiedän senkin, että ihmisiä, joiden kanssa nämä asiat toimii, löytyy erittäin harvoin. Onnellinen siis ihminen, joka sattuu löytämään sellaisen ystävän tai kumppanin ja väitän.
Jos noin ajattelet, luulen, että olet päässyt naisten kanssa vasta smalltalk-tasolle :) Harmi, sillä hienosta kirjoituksestasi huolimatta olet minusta väärässä.
Monesti nämä asiat lähtevät kuuntelemisesta.. aidosta kuuntelemisesta, sillä osoitetaan kiinnostusta. Sitten voikin päästä eroon siitä selittelystä :) Joidenkin kohdalla se jää siihen, mutta niinhän se on miestenkin kanssa.