Olen ollut vuosikausia sinkkuna ja odotellut kohdalle uskovaista, ihanaa miestä. No, ihana mies on nyt, mutta ei uskossa. On käyty kovia keskusteluja aiheesta, enkä ymmärrä miten hän on minuun niin kiintynyt kun näkemykset menee niin ristiin (kirjaimellisesti). Kertokaahan hyvät ihmiset (sekä miehet, että naiset) kokemuksistanne kyseisessä tilanteessa... Kelpaa ehdottomasti molemmilta "puolilta", sekä uskovaisilta, että niiltä jotka ei koe uskovansa Jumalaan. Lämmintä syksyä teille!
uskova ja uskomaton yhdessä
kertokaa kokemuksianne
18986
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
minä umpipakana ja vaimo uskova (tai oli ainakin suhteemme alkaessa). En ole hänen suhdettaan jumalaansa viime aikoina enää kysellyt, koska se ei vaikuta meidän avio-onneemme millään tavalla - onneksi.
Vaimo on kyllä aina ollut aika liberaalikristitty, muuten olisi varmaan jossain vaiheessa tullut ongelmia.
Ainoa pieni riidan aihe tähän asiaan liittyen oli lapsemme kastaminen ja uskonnon opetus koulussa, joissa kummassakin minä annoin periksi.
Sittemmin lapsi on kyllä omasta halustaan siirtynyt elämänkatsomustiedon opetukseen ja eronnut (erotettu) kirkosta, äidin suostumuksella tietysti.
Luulen, että suhde voi toimia jos uskonnollisuus ei tuo rajoituksia "normaaliin" avioelämiseen.
Joustavuutta molemmin puolin vaaditaan. Yleensä vain tahtoo olla niin, että jos uskova kokee jonkun ateistin mielestä tavallisen asian synniksi ja siksi ei sitä hyväksy, niin uskovan puolelta joustavuutta harvoin tulee....
Kiitokset vastauksesta. Mielenkiintoista lukea toisten kokemuksista asiassa. Jäin vaan miettimään sellaista asiaa, et ootteko koskaan jutelleet miten kumppanisi kokee sen, ettet sinä ole uskossa? Ajatteleeko hän kuoleman jälkeistä aikaa? Miltä tuntuu ajatus eroamisesta siinä vaiheessa? Toiv et ahdistu näistä kysymyksista :-)
>Ajatteleeko hän kuoleman jälkeistä aikaa? Miltä tuntuu ajatus eroamisesta siinä vaiheessa?<
Eipä olla viime aikoina juteltu. Luulenpa, että hän ei itsekään enää ole niin varma koko asiasta (siis ikuisesta elämästä), ja siksi asia ei häntä vaivaa. Pitääpä ihan kysäistä sopivassa välissä....
Joskus olen kyllä päivitellyt uskovien hinkua sinne "ikuiseen" elämään, koska itse en sellaiseen haluaisi. Minulle riittää tämä aika täällä maapallolla kunnes maallinen tomumajani sanoo sopimuksensa irti, samalla uskon myös tietoisuuteni häviävän.
Jokin ikuisesti kestävä leijunta jossain kristittyjen kuvailemassa paratiisissa eräänlaisena zombiena ei kiinnosta - ainakaan ikuisesti. Pystyn mielestäni toimimaan moraalisesti oikein kaikkia kohtaan ilman kadotukseen joutumisen uhkaakin.
Menee jo ohi aiheen, mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Muista se joustavuus, mitä peräänkuulutin edellisessä viestissä. Sinun ei kannata pilata hyvää suhdetta ja elämää murehtimalla toisen puolesta sellaisesta, mitä kukaan ei ole kokenut ja mistä mitään ei tiedetä! Ei kai jumalasi sellaista halua?
että uskoo, eikä muuta voi :-)
vaikka joskus tulee sellainen olo, että olenkohan uskossa ollenkaan, tai onko koko Jumalaa edes olemassa, niin siitä ajatuksesta en pääse yli enkä ympäri, ettei ikuisuutta olisi. ja totta ota, mieluummin vietän sen siellä paremmalla puolella. sitä, millaista siellä on, en halua edes ajatella kun ei pikkupää siihen riitä kuitenkaan. sen vain tiedän raamatusta, et hyvä siellä on sitten joskus olla, mikäli sinne asti pärjäilen. ja se on nimenomaan se tuskallinen ajatus, että jokin asia ajaisi miut pois uskosta (tässä yhdeydessä parisuhde ateistin kanssa). Jumalan lähellä on hyvä olla kun tuntee sen ihanan rauhan joskus harvakseltaan. sen puute on isoin puute mitä voin ajatella.
jotenkin huomaan sinun teksteistä, että ajatteletkohan uskovien tuomitsevan sinut/uskomattomat? tää miun mies ja moni muukin ihminen kompastuu siihen eikä varmasti suotta. itse kuitenkin ajattelen, että varmasti suurimmalla osalla muistakin kuin uskovilla, on moraali kohdallaan (hoono soomi..). eihän se, että uskoo Jumalaan tarkoita suoraviivaisesti "hyvänä ihmisenä" olemista ja toimimista. tietysti sitä haluaisi kyllä olla "mieliksi" Jumalalle, ihmisille ja itselle, ja rukoilen, et saisin siihen viisautta/taitoja. mut sehän taas ei tarvitse tarkoittaa, että olisi(n) parempi ihminen kuin muut, vaan parempi itsenä siksi, että kaikilla olis parempi olla. sääli, että tällainen asia erottaa uskovaa ja uskomatonta.
näitä on ihan kiva spekuloida. harvemmin on mahiksia näin :-)
>...ja se on nimenomaan se tuskallinen ajatus, että jokin asia ajaisi miut pois uskosta (tässä yhdeydessä parisuhde ateistin kanssa).<
Eikö kannattaisi asioiden antaa mennä omalla painollaan? Et sinä uskoasi menetä, jos se tuo iloa elämääsi.
Jos se taas jostain syystä alkaa ahdistaa, niin silloin todennäköisesti olet onnellisempi ilman uskoa, eikö vain?
>jotenkin huomaan sinun teksteistä, että ajatteletkohan uskovien tuomitsevan sinut/uskomattomat?<
En välitä kenenkään tuomitsemisista, koska en usko mitään taivasta tai helvettiä olevan olemassakaan.
Se, että hyvät teot tai asiallinen käyttäytyminen täällä elämässä ei sinne taivaaseenpääsyyn riitä, on kyllä kristinuskossa eniten tökkäävä asia. Sehän tehdään selväksi monessa raamatun kohdassa, että sinne pääsemiseksi pitää vain sokeasti uskoa. Sillä ei ole mitään väliä, vaikka olisit millainen lapsenraiskaaja ja murhamies koko ikäsi, kunhan ennen kuolemaasi teet parannuksen!
Muut epäuskoiset(hyvätkin ihmiset) "rakastava" Taivaanisä heittää surutta ikuiseen hammasten kiristykseen. Reiluako...ei minusta!
Niin... ja minut kyllä tuomitaan saatanan kätyrinä, koska tuon omia näkökantojani esille. Uskovien mielestä kiusallani houkuttelen ihmisiä pois hyvästä uskosta.
Uskovan on todella vaikea ymmärtää sitä, että hyväähän minäkin vain tarkoitan ihan samalla lailla kuin hekin tekemällä lähetystyötään.
Tai olenkohan sitten tosiaankin sen Saatanan sanansaattaja, en vaan itse sitä tajua.....
joo, hyviä huomioita sinulla. huomaan, et oot kelannu näitä todennäk ennenkin?! tässä taas minun näkökulmaa (parisuhde jää tällä erää vähemmälle huomiolle)..
tuota syntikysymystä vois pohtia lopun ikää eikä mee muuta kuin pää pyörälle. mut sen tiedän, ettei KUKAAN ole synnitön (esim. room. 3:23). jotkut asiat tietysti tuntuu luonnollisestikin pahemmalta kuin toiset. se lapsen raiskaus lienee sieltä rankimmasta päästä. mut miulla tekee tiukkaa kenen tahansa ihmisen kanssa joka kuvittelee olevansa virheetön eikä huomaa / halua huomata omia vajavaisuuksiaan / petrata et muilla olis parempi olla. kukin tulkitsee tavallaan Jumalan sanaa. miulle room. 10:9-10 tunnustautumisesta ja sydämen (=aidosta) uskosta on pässin lihaa.
tuo minulle tökkäsi väkisin "kunhan ennen kuolemaasi teet parannuksen". sen oon huomannut niin moneen kertaan, että KOSKAAN et tiedä milloin se henki lähtee. aika turvatonta kenenkään tuudittautua sellaseen klisee-kuolinvuode-kohtaukseen jossa tippa linssissä muistellaan mennyttä elämää.
no mut nyt alkaa tulla sillä intensiteetillä et parempi lopettaa :-D
...ihmiset eivät. Suhteesta en osaa sanoa kun henkilökohtaisia kokemuksia ei ole tällaisesta ristiriidasta.
Sen voin kuitenkin kertoa, että minulla on ystäviä joista jotkut uskovat kuoleman jälkeiseen elämään muodossa tai toisessa ja toiset eivät. Asioista on avoimesti keskusteltu pienessä hönössä kerran jos toisenkin. Mitään henkilöiden välistä kismaa tästä ei ole koskaan tullut. Kaikista asioista on kyettävä keskustelemaan ja vaikkapa väittelemään rakentavasti. Muiden eriävät kannat on kyettävä hyväksymään.
Muutamia parhaita ristiriitoja laajassa kaveripiirissäni:
- sielunvaellukseen uskova vastaan ateisti
- oikeistolainen vastaan vasemmistolainen
- militaristi vastaan opportunisti
- pasifisti vastaan joskus rähinäviinaakin juonut
- materialisti vastaan antimaterialisti
- avoin hedonisti vastaan pidättäytyvä mietiskelijä
Ja tässä oli vain muutamia simppelejä väittelykumppaneja. Koskaan ei olla riitaa saatu aikaan, eikä kuulukaan sillä olemmehan kaikki kavereita. Jos joku asia nyppii niin ei ole pakko olla kenenkään kaveri :) Jos ihmisellä on jonkunasteinen henkinen kehtistaso niin häntä on yritettävä ymmärtää. Se on eri asia onko samaa mieltä vai ei.
Loppukaneettina voitanee sanoa että miksi suhde ei voisi toimia uskoi toinen mihin tahansa, tai jättää uskomatta. Ei kannata kuitenkaan koskaan tuputtaa omia näkemyksiää.
tämäkin yhtälö.
minä: sielunvaellukseen uskova vasemmistolainen ateisti pasifisti.
mieheni: tieteeseen uskova oikeistolainen militaristi ateisti.
meitä yhdistää rakkaus :)
Tulin uskoon avioliiton solmimisen jälkeen. Olemme olleet naimisissa yli 30 vuotta, eikä mieheni ole vieläkään uskossa. Herra on varjellut meidän liittomme, mutta ei kulu yhtäkään päivää, etten sydämessäni huokaile tämän ristiriidan takia. Elämme kuin eri planeetoilla, mutta todellinen sydänten yhteys puuttuu, sellainen yhteys, jonka vain Jeesus voi rakentaa kahden ihmisen välille. Odotan ja rukoilen sitä päivää, jolloin voimme yhdessä ylistää Herraamme.
Rukoile itsellesi Herralle mieleistä puolisoa. Ehkäpä Hän tahtoo koskettaa tätä miestä, joka sinua nyt piirittää. Herran Henki sinussa vetää häntä puoleensa. Rukoile tämän sulhasehdokkaan puolesta, mutta älä suostu liittoon hänen kanssaan, ellei hän ota Jeesusta vastaan sydämeensä. Säästyt suurelta taakalta.
on varmaan raskasta elää ihmisen kanssa joka tyhmyyttään uskoo satuihin.
Niinpä.. tämä on se asia jota olen pelännyt tähän asti ja edelleen: voiko usko/arvot olla todella erottava ja siten ahdistava tekijä sitten joskus myöhemmin? Nyt ihastuneena ja vastarakastuneena sitä ei ehkä halua nähdä?! Mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, etteikö tällä meidän kohtaamisellamme (varsinaisten "sattumien" kautta) ole tarkoituksensa. Itse olen kasvanut uskossa jo useamman vuoden ennen tätä miestä ja tapaillut joitain (uskovia/uskomattomia) kunnes aina on tullut jotain mikä alkaa mättämään siinä tyypissä. Tää ihminen tuntuu sitä vastoin kerrankin hyvältä tyypiltä ja avioliitto kuulostaisi ihanalta asialta, olisin valmis sitoutumaan loppuelämäkseni. Aiemmissa suhteissa eroaminen (seurustellessa) on lopulta tuntunut helpotukselta. Nyt se tuntuisi maailman romahtamiselta. Mut huomaan, et syntiin on helpompi langeta kun on näin rakastunut ja sit on huono fiilis, sellainen et ei asioiden ihan näinkään pitäisi olla. Ristiriitainen olo. Mut roikun armossa. Olet varmasti oikeassa siinä, ettei avioon kannata astella jos molemmat ei ole "tulleet uskoon". *huokaus..* Jumala meitä auttakoon. Siunausta kaikille!
et ihan mielenkiinnosta, kertoisitko mihin seurakuntaan kuulut/ missä käyt? Itse luterilainen :-)
Jos haluat jatkaa suhdetta ja toivot sen pysyvän pystyssä, niin kummankin on otettava selvä kanta siihen, ettei toista aleta käännyttämään tai painostamaan puoleen eikä toiseen. Jos rakastat toista ihmistä sellaisena kuin hän on, silloin pystyt hyväksymään erilaisen elämänkatsomuksen. Uskova voi jättää asian luottavaisesti jumalansa haltuun. Tai jos kumppani on etsimässä haastetta uskonnottomuuteensa, niin mikä parempi silloin kuin uskova ihminen ja taa uskova puolestaan voi löytää toisessa uusia näkökulmia ja ajatusmalleja. Siis kumpikin voivat toimia toistensa opettajina. Joka tapauksessa ei ole ennustettavissa helppoa yhdessäoloa silloin, jos jompikumpi luulee olevansa oikeassa enemmän kuin toinen. Emmehän loppujen lopuksi TIEDÄ vaan ainoastaan USKOMME...
Uskovainen ja ateisti on kuin kryptoniitti pojalleni.
Uskova ja ei uskova parina
Raamatun ihanne on kahden uskovan kumppanuus, mikä ei käytännössä takaa kuitenkaan suhteen onnistumista. Muutakin siis tarvitaan, kuten sanan
noudattamista käytännössä. Mitä merkitsee sana:
"Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne", jos ei niin tehdä käytännössä? Jos toinen suhtautuu toiseen arvostavasti, mutta tämä
pyrkiikin mitätöimään kumppaninsa? Uskova voi olla
ymmärtämätön ja tietyissä asioissa varsin sokea.
Raamatun aikana uskovat saivat osakseen vainoa.
Olisihan se kovin onnetonta, jos vainooja olisi omassa perheessä. Nykyaikana vielä olomme ovat
varsin suvaitsevat. Kaksi eri tavoin ajattelevaa voivat kunnioittaa toisiaan. Sen sijaan kovin eri tavoin asennoituvien rinnakkainelo voi olla ongelmallisempaa.
Tähän tulokseen on tullut Kaurniemi.
Mietit hirmu tärkeää asiaa!
Itse olen saanut sellaisen siunauksen kohdalleni, että olen saanut puolisokseni uskovan miehen. Eräs ystävä koetti käännyttää omaa miestään uskovaksi ja huonoin tuloksin. Siinä vaiheessa kun hän lopetti käännytysyrityksensä, tuli mies uskoon. Luulen siis, että väkisin ei kannata uskoa tyrkyttää. Mutta elämä sinä rohkeasti uskovana ihmisenä, uskosi puhuu kyllä puolestaan.
Koen itse ajatuksen siitä, että puolisoni ei olisi uskossa, ahdistavana. Se olisi varmasti valtava surun aihe ja rukouksen paikka. Rukoile asian puolesta ja pyydä johdatusta.
Muista kuitenkin loppupeleissä se, että niin kipeätä kuin yksin olokin voi olla, on se parempi vaihtoehto kuin uskosta luopuminen. Tämä aika täällä on lyhyt, mutta iäisyys on iäisyys. Ja niin ihanaa siellä varmasti tulee olemaan, että emme osaa sitä kuvitella. Ei varmasti tarvitse pelätä kyllästyvänsä siellä oloon!
Se, että pohdit uskoasi, on merkki Pyhän Hengen tekemästä työsät sisälläsi. Kulje rohkeasti eteenpäin, uskossa ja Herran Sanaan luottaen ja sitä noudattaen.
Siunausta!!
ihanaa et on vielä tuollaisia ihmisiä olemassa! siunausta sinullekin, ikuisuudessa tavataan :-)
Ei ihminen pidä hyväksyä sellaisenaan eikä pyrkiä muuttamaan häntä. Itse olen yli 20 vuotta ollut uskovaisen kanssa naimisissa. On tyyntä ja välillä myrskyä niin kuin muissakin liitoissa. mutta arvot pitää säilyttää vaikka kuinka olisi uskovainen.