Lehdistössä päivitellään, miksi Suomessa ei riittävästi keskustella Natosta ja miksi kansa on niin uppiniskaista, ettei ole innostunut sen jäsenyydestä. Vähemmälle pohdinnalle on jäänyt, miksi Suomen ylipäänsä pitäisi liittyä sotilasliittoon ja mitä etuja tai haittoja siitä voisi seurata Pohjolan tilanteelle ja erityisesti Suomelle.
Sotilaskoulutuksen saaneita on myös hämmästyttänyt se, että keskusteluissa Naton sotilaallinen rooli ja siitä jäsenmaille seuraavat vaatimukset lähes kokonaan unohdetaan. Sotilaiden kantoja ei mielellään edes kysytä, koska niiden tiedetään olevan varauksellisia.
Upseeriliiton jäsenilleen järjestämissä mielipidekyselyissä selvä enemmistö on ilmaissut tyytyväisyytensä nykyiseen turvallisuuspoliittiseen linjaukseen, jonka mukaan Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton ja ylläpitää itsenäistä puolustusta. Taustalla vaikuttanee pitkän koulutuksen tuottama kokemus sotilaallisen toiminnan luonteesta: Maanpuolustusta ei voi perustaa toiveajattelulle vaan strategisille laskelmille, ja toisaalta sotilaat joutuisivat käytännössä vastaamaan niistä riskeistä, joita seuraa osallistumisesta sotilasliiton operaatioihin.
Suomalaiset haluavat itse päättää maanpuolustuksen suoritusperiaatteista eivätkä mielellään alistu vieraan komentoon. Oman maan puolustaminen koetaan tärkeäksi ja läheiseksi, ja sen hyväksi ollaan valmiit tekemään myös uhrauksia, mutta sotaseikkailuihin ulkomailla harva lähtisi edes hyvää korvausta vastaan. Rauhanturvaamistoiminta on kokonaan eri asia, ja siinä suomalaiset ovat osoittaneet kuntoisuutensa.
Pehmennykseksi ovatkin eräät innokkaat Nato-jäsenyyden kannattajat ryhtyneet painottamaan Naton muuttumista "turvallisuuspoliittiseksi organisaatioksi". Puhutaan koukeroisin sanankääntein Suomen velvollisuudesta mennä mukaan "läntiseen arvoyhteisöön" ja "vaikuttamaan". Suomalaiset pitäisi vain saada käännytetyksi suopeiksi Natolle, ja siihen näyttää kelpaavan mikä propaganda tahansa.
Viimeisin perustelu tuolla alalla on "Venäjän ja Naton lähentyminen" tai jopa "Venäjän Nato-jäsenyys". Joidenkin tarkkailijoiden mukaan Nato ja Venäjä tekisivät Suomelle ikäviä päätöksiä "päidemme yli", jos emme ole mukana päättämässä. Toisaalta on peloteltu jäämisellä "Valko-Venäjän ja Albanian seuraan", jos Natolle ei kiireesti esitetä jäsenhakemusta. Otan nuo väitteet lähempään tarkasteluun sotilaallisesta näkökulmasta.
Nato on yhä sotilasliitto
Pohjois-Atlantin liitto eli Nato perustettiin kylmän sodan kiristyessä keväällä 1949 vastustamaan mahdollista Neuvostoliiton työntymistä asevoimillaan läntiseen Eurooppaan. Liiton peruskirjana toimiva Washingtonin sopimus on yhä voimassa alkuperäisessä muodossaan. Siinä on kaksi piirrettä, jotka tekevät Natosta nimenomaan sotilasliiton: Ensinnäkin on velvoite yhteiseen puolustukseen hyökkäyksen kohdistuessa jotain jäsenmaata vastaan ja toisaalta liiton suljettu luonne, joka erottaa Naton esimerkiksi YK:sta ja Ety-järjestöstä.
Nato eroaa myös ratkaisevasti Euroopan unionista, joka on perusluonteeltaan eurooppalaisten valtioiden ja kansojen taloudellinen ja poliittinen yhteisö. Naton toiminta sen sijaan keskittyy sotilasasioihin. Liiton ehdottomana johtovaltiona on Yhdysvallat, mistä seuraa, etteivät eurooppalaiset pysty ratkaisevasti vaikuttamaan Naton asevoimien käyttösuunnitelmiin.
Liitos sisälle on kehittynyt yhä paheneva ristiriita. Yhdysvallat ei enää halua sitoa merkittäviä voimia Eurooppaan vaan tarvitsee niitä maailmanlaajuisiin sotilasoperaatioihinsa -- tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa ennen kaikkea Lähi-itään ja Keski-Aasiaan. Toisaalta EU-maat pyrkivät irti Yhdysvaltojen holhouksesta ja kehittävät omaa kriisinhallintakykyään.
Suomen kannalta olennaista onkin, että Naton toiminta on viime aikoina suuntautunut ja tulee suuntautumaan entistä selvemmin etelään ja kaakkoon, lähinnä Välimeren alueelle ja siitä kohti Keski-Aasiaa. Kylmän sodan aikana Nato vielä ylläpiti vahvaa puolustusta Keski- ja Pohjois-Euroopassa valmistautuen torjumaan Neuvostoliiton ja sen johtaman Varsovan liiton hyökkäykset.
Kylmän sodan päätyttyä sekä Nato että Venäjä ovat supistaneet tuntuvasti asevoimiaan Itämeren alueella ja Pohjois-Euroopassa. Suomen itärajan takaa ovat toimintakykyiset venäläisjoukot poistuneet lähes kokonaan, sillä Venäjällä on arvioitu niitä tarvittavan kipeämmin etelässä, esimerkiksi Tshetsheniassa. Suomen ja Ruotsin pysyminen liittoutumattomana on varmasti myötävaikuttanut sotilaallisen jännityksen vähenemiseen Pohjois-Euroopassa.
Venäjällä seurataan suurella epäluulolla Naton laajentumista kohti itää, siitäkin huolimatta, että presidentti Vladimir Putin on vakuuttanut pyrkivänsä parantamaan suhteita myös Natoon. Sotilasstrateginen suunnittelu jatkuu kaikessa hiljaisuudessa sellaisen tilanteen varalle, että Naton ja Venäjän välille tulevaisuudessa kehittyisi jälleen kriisi. Aiheena voisi todennäköisesti olla Kaukasiassa tai Keski-Aasiassa syntyvä ristiriita .
Jos Nato ei olisi sotilasliitto vaan avoin "turvallisuuspoliittinen yhteisö", sillä ei myöskään olisi salaista sotilaallista suunnittelua ja tiedustelutoimintaa. Venäjä suhtautuu epäluulolla siihen, että sen rajojen läheisyyteen, esimerkiksi Baltiaan, työntyy sotilasliiton tiedustelujärjestelmiä ja tukikohtia, joiden toimintasuunta on itä. Venäjällä kysytään, miksi yli kymmenen vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen lännessä yhä pidetään yllä sotilasliittoa ja laajennetaan sen toiminta-aluetta Venäjän rajojen läheisyyteen.
Jos Suomi liittyisi Naton jäsenmaaksi, puolustusvoimiemme toimintaa alettaisiin johtaa Naton päämajasta ja alueellisista esikunnista. Puolustuksemme suunnittelusta vastaisi ylipäällikkönä amerikkalainen kenraali ja hänen apunaan saksalaisia, norjalaisia ja puolalaisia upseereita, joukossa ehkä joku suomalainenkin. Johtavien Nato-maiden edut olisivat silloin määrääviä, eivät suinkaan Suomen näkemykset.
Naton sotilaallisia resursseja ei sidottaisi tähän suuntaan juuri lainkaan, koska painopistealueet ovat muualla. Esimerkiksi Yhdysvallat on siirtämässä joukkojaan Euroopasta Aasiaan. Suomelle sanottaisiin, että "antakaa alueenne meidän käytettäväksi vaikkapa mahdollisiin pommituslentoihin Venäjälle, mutta älkää kuitenkaan odottako, että Natolta riittäisi mitään merkittäviä voimia sinne kauaksi pohjoiseen". Suomen alueellinen puolustus ei Natoa kiinnostaisi, vaan vaadittaisiin ammattimaista armeijaa, joka olisi valmis lähtemään sotatoimiin myös ulkomaille.
Naton piiristä on selvästi ilmoitettu kaikille uusille jäsenmaille, että niiden asevoimat pitää muuntaa kelpaaviksi ulkomaisiin operaatioihin, nyt "terrorismin vastaisen sotaan", joka voi tarkoittaa vaikkapa hyökkäystä amerikkalaisten apujoukkona Irakia tai Irania vastaan. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että muunlainen Nato ei enää heitä kiinnosta. On myös selvää, ettei tuollainen ajattelu palvele Suomen maanpuolustusta.
Mannerheimin ja Paasikiven linja pitää
Presidentti J.K. Paasikivi totesi aikoinaan pohdittuaan asiaa marsalkka Mannerheimin kanssa, että Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan tärkein ongelma on suhde Venäjään. Siksi on pyrittävä välttämään toimia, jotka herättäisivät siellä epäilyn, että Suomi on valmis antamaan alueensa Venäjän vihollisten käyttöön tulevaisuudessa mahdollisti syntyvien kriisien yhteydessä. Paasikiven ratkaisu tähän ongelmaan oli puolueettomuuspolitiikka ja itsenäinen maanpuolustus.
Nykyistä Suomen EU-jäsenyyttä ei Venäjällä koeta vaaralliseksi, koska EU ei ole sotilasliitto eikä Yhdysvallat ole siinä mukana. Toisaalta Suomi on rakentanut tehokkaan alueellisen puolustusjärjestelmän, joka on valmiina torjumaan kaikki hyökkäykset Suomea vastaan. Se ei uhkaa naapureita, mutta on paras ratkaisu Suomen tarpeisiin. Tämä vastaa myös paasikiviläistä ajattelua, joka perusteiltaan on yhä pätevä ohjenuora turvallisuuspolitiikalle.
http://www.vapaansuomenliitto.fi/
http://www.muutosvoimat-suomi.fi/
http://www.reka.pp.fi/
http://www.upi-fiia.fi/navigointi/upiframeset.htm
http://personal.inet.fi/koti/heikkij.pulkkinen/
http://webbinetti.net/suomi.eieu/
Sotilaskoulutuksen saaneita on myös hämmästyttänyt se, että keskusteluissa Naton sotilaallinen rooli ja siitä jäsenmaille seuraavat vaatimukset lähes kokonaan unohdetaan. Sotilaiden kantoja ei mielellään edes kysytä, koska niiden tiedetään olevan varauksellisia.
Upseeriliiton jäsenilleen järjestämissä mielipidekyselyissä selvä enemmistö on ilmaissut tyytyväisyytensä nykyiseen turvallisuuspoliittiseen linjaukseen, jonka mukaan Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton ja ylläpitää itsenäistä puolustusta. Taustalla vaikuttanee pitkän koulutuksen tuottama kokemus sotilaallisen toiminnan luonteesta: Maanpuolustusta ei voi perustaa toiveajattelulle vaan strategisille laskelmille, ja toisaalta sotilaat joutuisivat käytännössä vastaamaan niistä riskeistä, joita seuraa osallistumisesta sotilasliiton operaatioihin.
Suomalaiset haluavat itse päättää maanpuolustuksen suoritusperiaatteista eivätkä mielellään alistu vieraan komentoon. Oman maan puolustaminen koetaan tärkeäksi ja läheiseksi, ja sen hyväksi ollaan valmiit tekemään myös uhrauksia, mutta sotaseikkailuihin ulkomailla harva lähtisi edes hyvää korvausta vastaan. Rauhanturvaamistoiminta on kokonaan eri asia, ja siinä suomalaiset ovat osoittaneet kuntoisuutensa.
Pehmennykseksi ovatkin eräät innokkaat Nato-jäsenyyden kannattajat ryhtyneet painottamaan Naton muuttumista "turvallisuuspoliittiseksi organisaatioksi". Puhutaan koukeroisin sanankääntein Suomen velvollisuudesta mennä mukaan "läntiseen arvoyhteisöön" ja "vaikuttamaan". Suomalaiset pitäisi vain saada käännytetyksi suopeiksi Natolle, ja siihen näyttää kelpaavan mikä propaganda tahansa.
Viimeisin perustelu tuolla alalla on "Venäjän ja Naton lähentyminen" tai jopa "Venäjän Nato-jäsenyys". Joidenkin tarkkailijoiden mukaan Nato ja Venäjä tekisivät Suomelle ikäviä päätöksiä "päidemme yli", jos emme ole mukana päättämässä. Toisaalta on peloteltu jäämisellä "Valko-Venäjän ja Albanian seuraan", jos Natolle ei kiireesti esitetä jäsenhakemusta. Otan nuo väitteet lähempään tarkasteluun sotilaallisesta näkökulmasta.
Nato on yhä sotilasliitto
Pohjois-Atlantin liitto eli Nato perustettiin kylmän sodan kiristyessä keväällä 1949 vastustamaan mahdollista Neuvostoliiton työntymistä asevoimillaan läntiseen Eurooppaan. Liiton peruskirjana toimiva Washingtonin sopimus on yhä voimassa alkuperäisessä muodossaan. Siinä on kaksi piirrettä, jotka tekevät Natosta nimenomaan sotilasliiton: Ensinnäkin on velvoite yhteiseen puolustukseen hyökkäyksen kohdistuessa jotain jäsenmaata vastaan ja toisaalta liiton suljettu luonne, joka erottaa Naton esimerkiksi YK:sta ja Ety-järjestöstä.
Nato eroaa myös ratkaisevasti Euroopan unionista, joka on perusluonteeltaan eurooppalaisten valtioiden ja kansojen taloudellinen ja poliittinen yhteisö. Naton toiminta sen sijaan keskittyy sotilasasioihin. Liiton ehdottomana johtovaltiona on Yhdysvallat, mistä seuraa, etteivät eurooppalaiset pysty ratkaisevasti vaikuttamaan Naton asevoimien käyttösuunnitelmiin.
Liitos sisälle on kehittynyt yhä paheneva ristiriita. Yhdysvallat ei enää halua sitoa merkittäviä voimia Eurooppaan vaan tarvitsee niitä maailmanlaajuisiin sotilasoperaatioihinsa -- tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa ennen kaikkea Lähi-itään ja Keski-Aasiaan. Toisaalta EU-maat pyrkivät irti Yhdysvaltojen holhouksesta ja kehittävät omaa kriisinhallintakykyään.
Suomen kannalta olennaista onkin, että Naton toiminta on viime aikoina suuntautunut ja tulee suuntautumaan entistä selvemmin etelään ja kaakkoon, lähinnä Välimeren alueelle ja siitä kohti Keski-Aasiaa. Kylmän sodan aikana Nato vielä ylläpiti vahvaa puolustusta Keski- ja Pohjois-Euroopassa valmistautuen torjumaan Neuvostoliiton ja sen johtaman Varsovan liiton hyökkäykset.
Kylmän sodan päätyttyä sekä Nato että Venäjä ovat supistaneet tuntuvasti asevoimiaan Itämeren alueella ja Pohjois-Euroopassa. Suomen itärajan takaa ovat toimintakykyiset venäläisjoukot poistuneet lähes kokonaan, sillä Venäjällä on arvioitu niitä tarvittavan kipeämmin etelässä, esimerkiksi Tshetsheniassa. Suomen ja Ruotsin pysyminen liittoutumattomana on varmasti myötävaikuttanut sotilaallisen jännityksen vähenemiseen Pohjois-Euroopassa.
Venäjällä seurataan suurella epäluulolla Naton laajentumista kohti itää, siitäkin huolimatta, että presidentti Vladimir Putin on vakuuttanut pyrkivänsä parantamaan suhteita myös Natoon. Sotilasstrateginen suunnittelu jatkuu kaikessa hiljaisuudessa sellaisen tilanteen varalle, että Naton ja Venäjän välille tulevaisuudessa kehittyisi jälleen kriisi. Aiheena voisi todennäköisesti olla Kaukasiassa tai Keski-Aasiassa syntyvä ristiriita .
Jos Nato ei olisi sotilasliitto vaan avoin "turvallisuuspoliittinen yhteisö", sillä ei myöskään olisi salaista sotilaallista suunnittelua ja tiedustelutoimintaa. Venäjä suhtautuu epäluulolla siihen, että sen rajojen läheisyyteen, esimerkiksi Baltiaan, työntyy sotilasliiton tiedustelujärjestelmiä ja tukikohtia, joiden toimintasuunta on itä. Venäjällä kysytään, miksi yli kymmenen vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen lännessä yhä pidetään yllä sotilasliittoa ja laajennetaan sen toiminta-aluetta Venäjän rajojen läheisyyteen.
Jos Suomi liittyisi Naton jäsenmaaksi, puolustusvoimiemme toimintaa alettaisiin johtaa Naton päämajasta ja alueellisista esikunnista. Puolustuksemme suunnittelusta vastaisi ylipäällikkönä amerikkalainen kenraali ja hänen apunaan saksalaisia, norjalaisia ja puolalaisia upseereita, joukossa ehkä joku suomalainenkin. Johtavien Nato-maiden edut olisivat silloin määrääviä, eivät suinkaan Suomen näkemykset.
Naton sotilaallisia resursseja ei sidottaisi tähän suuntaan juuri lainkaan, koska painopistealueet ovat muualla. Esimerkiksi Yhdysvallat on siirtämässä joukkojaan Euroopasta Aasiaan. Suomelle sanottaisiin, että "antakaa alueenne meidän käytettäväksi vaikkapa mahdollisiin pommituslentoihin Venäjälle, mutta älkää kuitenkaan odottako, että Natolta riittäisi mitään merkittäviä voimia sinne kauaksi pohjoiseen". Suomen alueellinen puolustus ei Natoa kiinnostaisi, vaan vaadittaisiin ammattimaista armeijaa, joka olisi valmis lähtemään sotatoimiin myös ulkomaille.
Naton piiristä on selvästi ilmoitettu kaikille uusille jäsenmaille, että niiden asevoimat pitää muuntaa kelpaaviksi ulkomaisiin operaatioihin, nyt "terrorismin vastaisen sotaan", joka voi tarkoittaa vaikkapa hyökkäystä amerikkalaisten apujoukkona Irakia tai Irania vastaan. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että muunlainen Nato ei enää heitä kiinnosta. On myös selvää, ettei tuollainen ajattelu palvele Suomen maanpuolustusta.
Mannerheimin ja Paasikiven linja pitää
Presidentti J.K. Paasikivi totesi aikoinaan pohdittuaan asiaa marsalkka Mannerheimin kanssa, että Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan tärkein ongelma on suhde Venäjään. Siksi on pyrittävä välttämään toimia, jotka herättäisivät siellä epäilyn, että Suomi on valmis antamaan alueensa Venäjän vihollisten käyttöön tulevaisuudessa mahdollisti syntyvien kriisien yhteydessä. Paasikiven ratkaisu tähän ongelmaan oli puolueettomuuspolitiikka ja itsenäinen maanpuolustus.
Nykyistä Suomen EU-jäsenyyttä ei Venäjällä koeta vaaralliseksi, koska EU ei ole sotilasliitto eikä Yhdysvallat ole siinä mukana. Toisaalta Suomi on rakentanut tehokkaan alueellisen puolustusjärjestelmän, joka on valmiina torjumaan kaikki hyökkäykset Suomea vastaan. Se ei uhkaa naapureita, mutta on paras ratkaisu Suomen tarpeisiin. Tämä vastaa myös paasikiviläistä ajattelua, joka perusteiltaan on yhä pätevä ohjenuora turvallisuuspolitiikalle.
http://www.vapaansuomenliitto.fi/
http://www.muutosvoimat-suomi.fi/
http://www.reka.pp.fi/
http://www.upi-fiia.fi/navigointi/upiframeset.htm
http://personal.inet.fi/koti/heikkij.pulkkinen/
http://webbinetti.net/suomi.eieu/
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sodanjälkeinen Suomen puolueettomuus- ja liittoutumattomuus politiikka oli olosuhteiden sanelema pakko. YYA-sopimus velvoitti meidät sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Puolueettomuuspolitiikka oli ainoa mahdollisuus ylläpitää lansimainen demokratia ja jonkinasteinen kapitalismi, sekatalouden muodossa, yllä Suomessa.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu perussopimukseen ja odottaa toteutumistaan. Puolustuspolitiikka on siis osa EU:n yhteistyötä. Yhteinen ratkaisu on todennäköisimmin Natojäsenyys kaikille jäsenmaille.
Suomen etu on yhtentväinen Naton kuten EU:nkin johtomaiden kanssa. Ei niinkään Venäjän kanssa.
Tämä on myös tehtävä selväksi Venäjällekin. Teemme päätöksemme omien tarpeittemme perusteella emmekä Venäjän epäluulojen tai tarpeiden pohjalta. Suomettuminen saa jo päättyä.
Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen ja Ahtisaari olisivat liittyneet Natoon, mikäli he olisivat voineet siitä päättää ja Neuvostoliitto olisi sen sallinut.
Suomalaiset saavat pakollisissa ja yleissivistävässä koulutuksessaan OECD-maista vähiten yhteiskunnallisten aineiden opetusta. Kansalle ei anneta perusteita, joilla voisi esim. Nato-jäsenyyttä hahmottaa. Suhtautuminen on tunteenomaista, kuten suhtautumien politiikkaankin - "Ei päätä eikä pyrstöä niin ollaan keskustaa.": Sanotaan.
Valtio-oppineetkin näyttävät olevan varsin yksisilmäisiä ja läpinäkyvän subjektiivisia kannanotoissaan. Vanhemmat suomettuneita ja nuoremmilta puuttuu substanssi, koska asiat eivät ole Suomessa muotia, kuten globaaliongelmat yms. seksikkäämpi poliittinen.
Käytännössä nuorison Nato-valistuksen hoitaa TV2:ssa esitettävä suosittu, armeijaympäristöön sijoittuva sarja "Kunnian miehet". Sarja on melkoisen selvää Yhdysvaltain asevoimien toimintamallien esittelyä. Suorastaan pelottavan ammattitaitoisesti tehty sarja. Propagandistisuus ei heti hyökkää silmille. Kaipa löytyy syitä, miksi tätäkin ohjelmaa Suomessakin lähetetään.
Natoon on menty kuin ajopuu koskessa. Suuntaus alkoi viimeistään siinä vaiheessa, kun tehtiin päätös Hornet-hävittäjien hankinnasta. Lähes kaikki puolustusvoimien hankinnat ovat tämän jälkeen olleen "Nato-yhteensopivia".
Juuri on ostettu Saksasta 124 käytettyä Leopard -panssarivaunua. Kymmenen vuotta sitten Saksasta todella halvalla ostetut ja sinänsä käyttökelpoiset neuvostovalmisteiset T-74 -vaunut ovat näiden Leopardien tavoin 1980-luvun lopun valmisteita. NATO-yhteensopivuus lienee nyt tehdyn hankinnan tärkein syy.
Neuvostoliitto tarjosi Suomelle 1970-luvun lopulla yhteisiä sotaharjoituksia. Historiankirjoitus kertoo Kekkosen torjuneen tämän ehdotuksen. Tällä hetkellä ei erityisempää kohua nouse, vaikka suomalaisia joukkoja on lähes jatkuvasti Naton harjoituksissa maalla, merellä ja ilmassa, lähinnä Itämeren alueella. Korkeita Naton upseereita vierailee suomalaisissa tukikohdissa ja suomalaiset upseerit tekevät vastavierailuja Naton tukikohtiin. Kuka on antanut näinkin laajaan Nato-yhteistoimintaan valtuudet?
Tuntuu siltä, että 1970-lukulainen Neuvostoliiton miellyttämiseen tähdänneen ulkopoliittisen liturgian periaatteet on nyt pienin muutoksin sovellettu Nato-keskusteluumme. Poliitikot puhuvat asioista, mutteivat asioista niiden oikeilla nimillä.
Tehdäänköhän Suomessakin liittymispäätös ilman kansanäänestystä.
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20021217UL10
Edelliset viestini eivät listautuneet, joten otetaan uusiksi.
Mahdetaankohan Suomessakaan järjestää mitään kansanäänestystä.
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20021217UL10
Tietenkin riippuu juuri siitä kumpi puoli kannattajat vai vastustajat päättävät äänestyksen toteuttamisesta - eli kumpi tulos halutaan. Asiallista keskustelua ei saada aikaan ja kansa on hukassa asenteellisen ja tunteenomaisen suhtautumisensa kanssa. Tietämättömiä viedään kuin pässiä narusta suomettuneiden kuskaamina.
Ei tulla liittymään ihan heti vaikka olisi kyllä todellakin aiheellista liittyä - hyvän sään aikaan.
Näin kuitenkin toimii demokratia. Tieto on valtaa ja vallankäyttöä on pitää massat tietämättöminä asioiden oikeasta tilasta.
Katsotaanpa hieman tosiasioita. Tottakai Nato on sotilasliitto... Sitä ei kukaan kiistäkään. Toisaalta jo vuosikymmenien kokemusten perusteella voidaan sanoa ettei Nato ole sitonut jäsenmaitaan mihinkään sotilaallisiin seikkailuihin. Itse asiassa pienet Natomaat johon ryhmään Suomikin jäsenyystilanteessa kuuluisi, ovat eläneet vuosikymmenet syvää rauhankautta kuten koko keskinen ja läntinen Eurooppakin. Naton perustehtävät kiteytettynä... Keep russians out, americans in and germans down ovat toteutuneet vakautta lisäävällä tavalla. Menestys on tuonut uskottavuutta ja luottamusta joka näkyy jäsenkandidaattien suuressa määrässä.
Nato on Kööpenhaminen kokouksen jälkeen yhä selvemmin muuttumassa koko Europpan yhteiseksi turvallisuusprojektiksi. Jäsenten ja hakijoiden määrästä päätellen Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys siitä että Nato tulee olemaan unionin turvallisuuspoliittinen käsivarsi. Kun Natomaat ovat järjestään vakiintuneita demokratioita niin on mahdotonta kuvitella niiden lähtevän mukaan sotilaallisiin seikkailuihin. Parlamentaarinen päätöksentekoprosessi on siihen liian hidas ja vaativa. Lisäksi poliittisten johtajien on otettava huomioon yleinen mielipide joka ei hyväksy omia tappioita. Amerikkalaisten suurvaltapolitiikkaan Natomaat eivät Englantia lukuunottamatta ole juuri osallistuneet eikä mikään Naton peruskirjan pykälä voi niitä siihen velvoittaa. Terrorismin vastaisesta sodasta ovat vastanneet lähes yksinomaan... Kuinkas muuten, amerikkalaiset. Näiden toiveista ja suurista puheista huolimatta eurooppalaiset jäsenmaat mieltävät Naton edelleen alueellisena turvallisuusjärjestönä eivätkä ole valmiita osallistumaan Euroopan ulkopuolisiin operaatioihin. Selvänä esimerkkinä tästä toimii Saksan ja Italian kieltäytyminen osallistumasta mahdolliseen Irakin operaatioon. Sanomatta selvää on etteivät pienten jäsenmaiden halu ja resurssitkaan riitä "maailmanvalloitukseen".
Kirjoituksessa kiinnitti huomiota sen suomettunut sävy. Ikäänkuin venäläisillä olisi luonnollinen oikeus sanella suomalaisten turvallisuuspoliittiset ratkaisut. Historia on osoittanut että Venäjä on aina ollut Suomelle paljon suurempi uhka kuin Suomi Venäjälle. Venäläisten lausunnot naapurimaiden uhasta on järjestäen heitetty venäläisen imperialismin savuverhoksi. Kuinka ollakaan suurvalta Venäjää ovat historian kuluessa "uhanneet" sellaiset sotilaalliset supervallat kuten Viro, Latvia, Liettua ja Suomi... Siitä syystä ne on pitänyt aika ajoin miehittää ja lähettää niiden väestöä Siperiaan nääntymään. Täytyy olla aika typerä jos uskoo venäläisten alkeelliseen propagandaan. Nato ei uhkaa Venäjää. Pikemminkin nykyvenäjää uhkaa suistuminen totalitarismiin joka yhdistettynä isovenäläiseen sovinismiin voi muodostaa ruutitynnyrin. Siihen ei sitten kumartelu enää auta..
Kyllä Natomaiden puolustusvoimat ovat edelleen vahvasti omassa johdossa. Kysypä kuka johtaa esimerkiksi Norjan puolustusvoimia? Voin sanoa ettei ole amerikkalainen eikä italialainen kenraali... Yhteistyö on voimaa varsinkin pienille maille. Isot se pitää järjestyksessä. Natojäsenyys on luonnollinen jatke EU-jäsenyydelle ja Suomen sitoutumiselle läntiseen maailmaan.
Laitan tässä kannatukseni osoituksen edelliseen viestiin. Täällä vaikuttaa olevan kovasti vallalla sellainen uhoaminen että keskustelua ei saada mitenkään käyntiin. Tyypit kirjoittaa isolla ja huutavat totuuttaan kuin kuuro nurkkaan. Eivät taida pystyä asiakysymyksiin vastaamaan kun kommentteja ei tule ja toisten mielipiteet ei kiinnosta. Olen myös samaa mieltä kuin Pate ja Jorma tällä palstalla.