Varhaishistoriamme tuntee jo ennen Ruotsin valloitusta paikallisen oikeudenhoidon, joka perustuu paikalliseen tapaoikeuteen. Kovin suurta tietoa ei käsitellyistä asioista ei ollut, koska asioita ei kirjattu käräjäkirjoihin. Oikeudenkäyttö tapahtui erityisissä kokouksissa, joissa päätösvalta oli vapailla täysikasvuisilla miehillä. talonpoikaisen pitäjätuomarin johdolla. Kokoukset tunnetaan vieläkin käytössä olevalla nimityksellä käräjät. Kokouksissa käsiteltiin syntyneistä riitoja, rankaistiin rikoksista ja myös hoidettiin yhteisiä asioita (siis eräänlaista varhaista kunnallishallintoa). On olemassa useita paikannimiä, jotka viittaavat tuon aikaiseen käräjäkäyntiin, muun muassa Euran Käräjämäki. On luultavaa, että Ruotsin vallan alkamisen jälkeen ei olennaisen suurta muutosta oikeudenhoitotavoissa ollut aiempaan nähden. Pitäjänkäräjät säilyivät edelleenkin.
Olennaisen muutoksen asiaan toivat 1300- ja 1400 lukujen lainsäädännöt. Ensin julkaistiin kuningas Maunu Eerikinpojan maanlaki ja kaupunkilaki vuonna 1347 ja Kristoffer-kuninkaan maanlaki vuonna 1442. Maunu Eerikinpojan maanlaki syrjäytti vanhan kotoperäisen oikeudenkäytön myös valtakunnan itäisessä osassa.. Käräjäpiiriksi muodostui veropitäjä eli kihlakunta. Käräjät olivat kihlakunnankäräjiä. Muutoksenhaku oli mahdollista kihlakunnankäräjiltä laamanninkäräjiin ja siitä edelleen tutkinto- ja oikaisukäräjiin.
Uutena päättäjänä oli kruunun asettama virkamies eli kihlakunnantuomari, ”härädshövdnig.” Tosin kihlakunnan tuomari käytti usein sijaista, minkä menettelyt maanlait sallivat, Sijainen oli ”härädsdomare” . Kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 toteaa, että kihlakunnan päämiehen on nimitettävä lautamiehiksi kansan keskuudesta 12 vapaaehtoista miestä talonpoikien joukosta. Säätyläsisiä ei lautamiehiksi voitu valita.
Hallinnollisesti Suomi jaettiin kahteen laamannikuntaan vuodesta 1435 lähtien. Etelä-Suomen laamannikunta käsitti Etelä-Suomen ja keskisen Suomen sekä Karjalan ja Pohjois-Suomen laamannikunta muun Suomen Pohjanmaata myöten.
Olennaisen muutoksen asiaan toivat 1300- ja 1400 lukujen lainsäädännöt. Ensin julkaistiin kuningas Maunu Eerikinpojan maanlaki ja kaupunkilaki vuonna 1347 ja Kristoffer-kuninkaan maanlaki vuonna 1442. Maunu Eerikinpojan maanlaki syrjäytti vanhan kotoperäisen oikeudenkäytön myös valtakunnan itäisessä osassa.. Käräjäpiiriksi muodostui veropitäjä eli kihlakunta. Käräjät olivat kihlakunnankäräjiä. Muutoksenhaku oli mahdollista kihlakunnankäräjiltä laamanninkäräjiin ja siitä edelleen tutkinto- ja oikaisukäräjiin.
Uutena päättäjänä oli kruunun asettama virkamies eli kihlakunnantuomari, ”härädshövdnig.” Tosin kihlakunnan tuomari käytti usein sijaista, minkä menettelyt maanlait sallivat, Sijainen oli ”härädsdomare” . Kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 toteaa, että kihlakunnan päämiehen on nimitettävä lautamiehiksi kansan keskuudesta 12 vapaaehtoista miestä talonpoikien joukosta. Säätyläsisiä ei lautamiehiksi voitu valita.
Hallinnollisesti Suomi jaettiin kahteen laamannikuntaan vuodesta 1435 lähtien. Etelä-Suomen laamannikunta käsitti Etelä-Suomen ja keskisen Suomen sekä Karjalan ja Pohjois-Suomen laamannikunta muun Suomen Pohjanmaata myöten.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.