Sydämessäni on puukko, kukaan ei sitä huomaa, sieluni on tulessa, kukaan ei sammuta sitä, silmistäni valuu kyyneleitä, luulevat sen olevan allergiaa, mieleni on maassa, kukaan ei huomaa sitä, luulevat että se johtuu tulevasta syksystä. Olen hiljainen, kukaan ei huomioi sitä, luulevat ettei ole sanottavaa. Elämässä on ihania asioita, miksi en niitä huomaa? Onneksi on ystäviä jotka huomaavat kaiken ennen minua! Kiitos ystäville! Mutta miksi ei mieheni huomaa pahaa mieltäni ja oloani, vaikka sanoo rakastavansa!!!????En halua lapseni kärsivän, on minulle liian rakas!!!1
Kun voimat ei riitä...ja kukaan ei huomaa.
äiti ja avovaimo82
102746
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
täällä, et ole yksin.
haet apua masennukseesi. Muistan tunteen, harmaan putken, väsymyksen, kysymyksen "miksi kukaan ei kysy kuinka sinä voit" ja todella katsoisi sisimpään.
Vastakysymys: miksi pitäisi huomata, heillä on oma taakkansa kannettavanaan. Vastuu on sinulla, voit itse ratkaisevasti vaikuttaa siihen millaiseksi sinun ja lapsesi ja miehesi tulevaisuus muodostuu. Mars puhumaan haavat pois! Neuvolan kautta jos lapsi on pieni, omalääkärin kautta muuten tai yksityiselle. Saattaa mennä ihan vaan puhumallakin parempaan päin tilanteesi.
Voimahali!
Oma vaimoni oli/on masentunut(paranemaan päin). Itse kun käyn töissä ja hoisin lastamme ja lohduttelin hänen itkukohtauksiaan ja nukuin öisin 2-3tuntia. En oikeasti jaksanut välittää vaimoni "pikku ongelmista". Itse huolehdin rahat kotiin maksoin laskut ajallaan jne...Ei siinä aina ehdi huolestua puolisostaan...
Mutta mutta vaimoni hakeutui ihan itse hoitoon psykiatriseen yksikköön ja nyt hänelä on lääkitys ja kaikki sujuu. Käyppä sinäkin juttelemassa psykologille, niin olosi voi kohentua.
Voimia sinulle ja ei miehiä tarvitse aina ihan kaikesta syyttää...
En minä niin masentunut ole että tartteisin psykiatrista apua, ahdistun ulkopuolisista vielä enemmän. Suhteessamme on vain huono kausi joka vaikuttaa minuun ja melkein lamauttaa minut! Mieheni ei käy töissä, minä hoidan lapsen ja suurimman osan taloudesta joten ei hänellä ainakaan työpaineita ole. Luonnosta se taitaa olla kiinni.
Toivottavasti asiat paranevat (etteivät silmät tipahda liiasta itkemisestä) ja kaikilla olisi hyvä olla. KIITÄN kaikkia kirjoittajia ja vinkkejä kaivataan jatkossakin! TSEMIÄ!!!!!
En minä niin masentunut ole että tartteisin psykiatrista apua, ahdistun ulkopuolisista vielä enemmän. Suhteessamme on vain huono kausi joka vaikuttaa minuun ja melkein lamauttaa minut! Mieheni ei käy töissä, minä hoidan lapsen ja suurimman osan taloudesta joten ei hänellä ainakaan työpaineita ole. Luonnosta se taitaa olla kiinni.
Toivottavasti asiat paranevat (etteivät silmät tipahda liiasta itkemisestä) ja kaikilla olisi hyvä olla. KIITÄN kaikkia kirjoittajia ja vinkkejä kaivataan jatkossakin! TSEMIÄ!!!!!
masentunut? Masennus on siitä salakavala tauti että siihen tottuu, lopulta luulee että on aina ollut siinä putkessa samojen ajatusten kanssa. Niin, ja kun se on niin monimuotoinen, aggressiivisuus, itkuisuus, turtuminen lamaannut, fyysiset oireet: kutina, vatsaoireet, korvien humina ja huimaus jne jne.
Kun saa taas asiat kuntoon, saa ilmaa ulkopuolelta ja huomaa miten maassa sitä onkaan ollut.
Hae nyt ihmeessä apua. alkuperäinen tekstisi kertoo enemmän kuin tuo "en minä nyt niin masentunut"- viestisi. Toimi. Tai muista ainakin tämä keskustelu seuraavan kerran kun tunnet itsesi "tarpeeksi masentuneeksi".
Itselläni on ollut vaikeaa, kun mies on ollut työtön. Kaikki miehet eivät ole kiinnostuneita kodin ja lasten hoidosta. Ja sitten naista harmittaa, kun täytyy neuvoa ja kuitenkaan "mitään" ei tapahdu. Arki sujuu sutjakkaammin, kun miehesi menee töihin tai kurssille. Jos ei mene, mene itse opiskelemaan tai töihin. Siis jos lapset hoitaa isä. Ilman kodin ulkopuolisia harrastuksia en olisi jaksanut. Ja mikä parasta lapset voi ottaa mukaan kerhoon, muskariin, jumppaan.
Juu, tiedetään, oon sairastanut masennusta vuosia sitten, käynyt hoidoissa, syöny paska lääkkeitä...ja olen lukenut alaa monta vuotta.
Mutta joskus elämä on niin älytöntä ettei edes jaksais yrittää..ainakaan yksin lapsen kanssa. En haluu syyllistää ketään, ainakaan miestä, mutta taitaa nyt olla niin että erotaan, itketään ja aloitan elämän uudelleen rakennuksen lapseni kanssa!!! Helppoo ei oo ero tai uudelleen yritys, mutta ratkaisuja on tehtävä, jos ei itseni takia niin ainakin lapsen...kuitenkin aina hän on syytön kaikkeen, mitä ns. aikuisten maailmassa tapahtuu.
Aloitankin jo ensi viikolla omat harrastukset, ikävä onkin jo kuntosalii ja kunnon aerobic treenejä. Mutta mies kun ei voi mennä töihin (laillisiin) kun lusinu monta vuotta ja valtiolle mielettömät määrät velkaa.(Ei siis kuitenkaan oo sellanen et minun tartteis pelätä tai ois huono...toivottavasti käsitit pointin.)
Kurssia yritti, ei kiinnostanu, nyt kotona. Enkä jaksa aikuista ihmistä opastaa ja ns.tyrkkii koulun penkeille.
...Ja sitten luulin taas että asiat palaa hiljalleen raiteilleen, luulin että saimme sovittua, puhuttua, purettua..kaiken!!! Olinkin ilmaa. En sitten jaksa ymmärtää missä teen väärin, kenties yritänkö liikaa...teenkö itsestäni niin idiootin että mies luottaa siihen että siellä on aina se "päivystäjä" kotona...mutta jos teen samoin kuin hän niin ei varmasti usko tarinoitani.(Ja minä kuitenkin lapsen biologinen vanhempi joten lähteminen vaikeaa...)
Suljin jo välillä silmäni etten nää todellisuutta, mutta eilen sen taisin tajuta...ehkä kaikki ei olekaan korjattavissa, ehkä on aika luovuttaa ja antaa suhteelle ansaittu loppu. Anteeksi tämä voivottelu ja itsesääli ja purkaminen mutta ahdistaa kun itseltä ne vuodet ohi että pompottaa miehiä, tähän suhteeseen minä olen panostanut ja aina jaksanut rakastaa ja väälittää!!!SIIS MITÄ V***** minä teen???? Kiitos lukijoille!!!!!