Minä olen kuulunut helluntaiseurakuntaan 30 vuotta. Seurakuntaan liittymisestä lähtien olen kokenut yksinäisyyttä.Nuorempana kuljin ahkeraan kaikissa mahdollisissa srk-tilaisuuksissa, mutta yhtä ystävää lukuunottamatta sain olla periaatteessa aina yksin. Se oli todella rankkaa, ihme etten enempää katkeroitunut. En tiedä sitten, olen aina ollut aika skeptinen asioiden suhteen, en koskaan halunnut niellä ihan ensi kuulemalta oikein mitään. Ehkä olisi pitänyt hymistellä ja nyökytellä enemmän, osoittaa näennäistä nöyrää mieltä jne., että olisi tullut hyväksytyksi. No, siitä huolimatta, etten pariin kymmeneen vuoteen ole seurakunnan suhteen ollut kovin aktiivinen, olen kuitenkin saanut kokea Jumalan runsasta siunausta, johdatusta ja apua monissa elämäntilanteissa.
Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt tätä monien kristillisten seurakuntien touhua. Miksi niin monessa srk:ssa vain pieni joukko puuhaa, tekee, on esillä jne. ja suurin osa vain tulee penkkiin istumaan, lähtee pois ja sama toistuu viikosta toiseen? Minä en enää oikein jaksa uskoa siihen, että seurakunnat tällaisessa muodossa kuin ne nykyisin ovat, olisivat parhaita mahdollisia seurakuntamuotoja.
Mitä ihmettä kristityt oikein ajattelevat uhratessaan suuria rahasummia pitääkseen yllä hienoja kirkkosaleja, temppeleitä, muita kiinteistöjä? Ketä varten niitä oikein ylläpidetään? Kuka niistä todella hyötyy? Olisikohan Jumalalla noille rahoille jotain tähdellisempääkin käyttöä?
Mielestäni kristittynä oleminen olisi nimenomaan toisen ihmisen kohtaamista vuorovaikutteisesti. Ei niin, että yksi ihminen saarnaa, opettaa "ylhäältä päin" ja toiset vain kuuntelevat suu supussa. Miten sellaisessa tilanteessa uskovat tai puhumattakaan uskosta osattomat pääsisivät vuorovaikutteisesti vaihtamaan mielipiteitään, kertomaan tuntemuksiaan, saamaan palautetta, saamaan henkilökohtaisia neuvoja, saamaan "täsmäohjattua" esirukousta, yleensäkään tutustumaan toisiinsa. Ei niin mitenkään.
On pelkästään väistämätön tosiasia, että nykymuotoisessa seurakuntatoiminnassa yksinäisyys vain lisääntyy, ihmiset etääntyvät seurakunnasta, kun eivät saa kokea edes siellä läheistä yhdessä olemista. Seurakunnan ulkoa tulevat saattavat tulla etsimään juuri sitä läheisyyttä, lämpöä ja turvaa, mitä seurakuntakoti voisi tarjota, mutta eivät sitä kyllä valitettavasti löydä. No, ehkä hyvin ulospäin suuntautuneet, vilkkaat, suulaat ihmiset löytävät paikkansa seurakunnasta, mutta hehän nyt löytävät sen missä vain, koska useimmiten tällaisilla ihmisillä on aika suuri pätemisen tarve paikassa kuin paikassa.
Minä näkisin ratkaisuna erilaiseen seurakuntamalliin (ihan fyysisestikin) KODIT. Mitä, jos kristityt alkaisivatkin kokoontua kodeissaan vapaamuotoisemmin, vaikka kerran viikossa, vaikkapa aterioinnin ympärille. Jokainen toisi sinne jotain itsestään, kuka rukouksen, kuka opetuksen, kuka profetian, kuka haluaisi kertoa Jumalan teoista arkielämässään jne. Kenelläkään ei olisi etuoikeuksia, jokainen joutuisi kuuntelemaan toista, mitä toisella on sanottavana. Olisi itsestään selvää, että pienimuotoisemmassa, intiimimmässä yhteen kokoontumisessa, jolle ei asetettaisi edeltä määrättyä kaavaa, voisivat ihmiset kokea sitä läheisyyttä, huolenpitoa ja turvaa, jota kaipaavat. Voisipa olla, että Jumalan Henkikin pääsisi enemmän toimimaan, kun ilmapiiriä ei rajoitettaisi kaikenlaisilla ulkoisilla tekijöillä tyyliin "Ensin lauletaan, sitten rukoillaan, sitten kuunnellaan saarna, sitten kerätään kolehti, sitten rukoillaan ja sitten poistutaan".
Ajatella, voitaisiin olla vaikkapa ihan hiljaa, jos siltä tuntuu ja antaa Pyhän Hengen puhua ihmisten sydämille. Voitaisiin yhdessä miettiä, onko lähituttavapiirissä ehkä avuntarvitsijoita, rahallisen tai muun avun ja toimittaa apu perille mitä pikimmiten. Jne. jne.
No, tästä aiheestahan voisi puhua vaikka kuinka paljon. Heitinpähän ajatuksen. Uskon, että kristillisissä seurakunnissa on tapahtumassa murrosvaihe. Tuo murros tuskin tapahtuu sitä kautta, että keksitäänpähän nyt lisää viihdyttävää toimintaa seurakuntiin, että saataisiin kaikki kiinnostumaan. Kyllä se tulee tapahtumaan niin, että ihmiset haluavat ehdoitta kohdata toisensa ilman minkäänlaista kategoriointia.
Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt tätä monien kristillisten seurakuntien touhua. Miksi niin monessa srk:ssa vain pieni joukko puuhaa, tekee, on esillä jne. ja suurin osa vain tulee penkkiin istumaan, lähtee pois ja sama toistuu viikosta toiseen? Minä en enää oikein jaksa uskoa siihen, että seurakunnat tällaisessa muodossa kuin ne nykyisin ovat, olisivat parhaita mahdollisia seurakuntamuotoja.
Mitä ihmettä kristityt oikein ajattelevat uhratessaan suuria rahasummia pitääkseen yllä hienoja kirkkosaleja, temppeleitä, muita kiinteistöjä? Ketä varten niitä oikein ylläpidetään? Kuka niistä todella hyötyy? Olisikohan Jumalalla noille rahoille jotain tähdellisempääkin käyttöä?
Mielestäni kristittynä oleminen olisi nimenomaan toisen ihmisen kohtaamista vuorovaikutteisesti. Ei niin, että yksi ihminen saarnaa, opettaa "ylhäältä päin" ja toiset vain kuuntelevat suu supussa. Miten sellaisessa tilanteessa uskovat tai puhumattakaan uskosta osattomat pääsisivät vuorovaikutteisesti vaihtamaan mielipiteitään, kertomaan tuntemuksiaan, saamaan palautetta, saamaan henkilökohtaisia neuvoja, saamaan "täsmäohjattua" esirukousta, yleensäkään tutustumaan toisiinsa. Ei niin mitenkään.
On pelkästään väistämätön tosiasia, että nykymuotoisessa seurakuntatoiminnassa yksinäisyys vain lisääntyy, ihmiset etääntyvät seurakunnasta, kun eivät saa kokea edes siellä läheistä yhdessä olemista. Seurakunnan ulkoa tulevat saattavat tulla etsimään juuri sitä läheisyyttä, lämpöä ja turvaa, mitä seurakuntakoti voisi tarjota, mutta eivät sitä kyllä valitettavasti löydä. No, ehkä hyvin ulospäin suuntautuneet, vilkkaat, suulaat ihmiset löytävät paikkansa seurakunnasta, mutta hehän nyt löytävät sen missä vain, koska useimmiten tällaisilla ihmisillä on aika suuri pätemisen tarve paikassa kuin paikassa.
Minä näkisin ratkaisuna erilaiseen seurakuntamalliin (ihan fyysisestikin) KODIT. Mitä, jos kristityt alkaisivatkin kokoontua kodeissaan vapaamuotoisemmin, vaikka kerran viikossa, vaikkapa aterioinnin ympärille. Jokainen toisi sinne jotain itsestään, kuka rukouksen, kuka opetuksen, kuka profetian, kuka haluaisi kertoa Jumalan teoista arkielämässään jne. Kenelläkään ei olisi etuoikeuksia, jokainen joutuisi kuuntelemaan toista, mitä toisella on sanottavana. Olisi itsestään selvää, että pienimuotoisemmassa, intiimimmässä yhteen kokoontumisessa, jolle ei asetettaisi edeltä määrättyä kaavaa, voisivat ihmiset kokea sitä läheisyyttä, huolenpitoa ja turvaa, jota kaipaavat. Voisipa olla, että Jumalan Henkikin pääsisi enemmän toimimaan, kun ilmapiiriä ei rajoitettaisi kaikenlaisilla ulkoisilla tekijöillä tyyliin "Ensin lauletaan, sitten rukoillaan, sitten kuunnellaan saarna, sitten kerätään kolehti, sitten rukoillaan ja sitten poistutaan".
Ajatella, voitaisiin olla vaikkapa ihan hiljaa, jos siltä tuntuu ja antaa Pyhän Hengen puhua ihmisten sydämille. Voitaisiin yhdessä miettiä, onko lähituttavapiirissä ehkä avuntarvitsijoita, rahallisen tai muun avun ja toimittaa apu perille mitä pikimmiten. Jne. jne.
No, tästä aiheestahan voisi puhua vaikka kuinka paljon. Heitinpähän ajatuksen. Uskon, että kristillisissä seurakunnissa on tapahtumassa murrosvaihe. Tuo murros tuskin tapahtuu sitä kautta, että keksitäänpähän nyt lisää viihdyttävää toimintaa seurakuntiin, että saataisiin kaikki kiinnostumaan. Kyllä se tulee tapahtumaan niin, että ihmiset haluavat ehdoitta kohdata toisensa ilman minkäänlaista kategoriointia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani
Minusta kirjoitit oikein hyvin ja rakentavasti.
Ikävä juttu, ettei näin asialliseen kirjoitukseen tule yhtä asiallisia vastauksia ja vastineita. Provot ynnä muut häiriköivät kirjoitukset herättävät yleensä aina reaktioita. Kertoo tämän palstan tasosta jotain...
Olet mielestäni aika lailla oikeilla vesillä siinä, kun kritisoit seurakunnan nykyistä kokoontumismallia. Hyvin usein se aktivoi vain osan srk-väestä ja passivoi enemmistön. Onhan kylläkin jokaisella uskovalla vastuu seurakunnan hengellisestä tilasta ja siksi ns. passiivistenkin jäsenten tulisi ymmärtää rukoilla, että kokoontumisten hengellinen vaikutus voisi olla rakentava ja ravitseva. Jos koko seurakunta, esim. 300-1000 jäsentä kokoontuu yhdessä, niin silloin ei voida olettaa, että kaikki voisivat näkyvästi osallistua kokouksen kulkuun. Kuunteleminenkin on osallistumista, sillä se on Sanan mukaista käydä seurakunnan tilaisuuksissa kuulemassa Sanan julistusta. Usko tulee kuulemisesta.
Seurakunnan tilaisuuksissa käynti on vain pieni osa uskovan elämää ja kontakteja voi luoda vapaammissakin puitteissa, kuten työskentelemällä seurakunnan erilaisissa hommissa tai vastaavissa kuvioissa.
Useissa suuremmissa seurakunnissa on muodostettu soluja pienimuotoisempaa kokoontumista varten. Niissä on ihan eri tavalla mahdollista päästä tutustumaan toisiin uskoviin ja myös tilaisuus myös antaa itsestään jotain, minkä kokee olevan Jumalan tahto omalla kohdalla. Ystävien saaminen muista ystävistä on varmasti Jumalan tahto, jotta voisimme tukea toisiamme ja kantaa toistemme kuormia. Soluthan kokoontuvat juuri kodeissa, joissa ilmapiiri on herkästi vapaampi ja välittömämpi, joka tekijä auttaa arempaakin uskovaa avautumaan ja ilmaisemaan itseään ja tarpeitaan. Se myös kenties se rohkaisee sisäänpäinkääntynyttä uskovaa aktiivisempaan toisten uskovien huomioimiseen, pois itsensä vähättelystä ja passiivisesta uskonelämästä.
Toivon, että rukoillen löydät vielä antoisan ja mielekkään elämisen mallin seurakunnan keskellä.
Jeesuksen runsasta siunausta sinulle!