Suomettuminen voidaan määritellä niiden henkilöiden politiikaksi, jotka hyväksyivät venäläisten aineellisen tuen maanmiehiään vastaan.
Suomettuminen ei johtunut pelkästään Suomen asemasta vaan myös suomalaisten omasta asennoitumisesta. Tietyt piirimme suosivat oman etunsa nimissä suomettumista, hyväksyivät sen aktiivisesti ja edistivät sitä jopa omin aloittein. Suomettuneita olivat taloudellista ja henkilökohtaista poliittista tukea Neuvostoliitolta saaneet poliitikot.
Suomettumisen käsite ajoitetaan säännönmukaisesti vuoden 1947 eli Pariisin rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan. Kolmen suuren yhteistyön rikkoutuminen (1948) merkitsi sitä, että Neuvostoliitto ryhtyi etsimään uusia keinoja vaikuttaa Suomen politiikkaan. Sellainen avautui, kun uudeksi pääministeriksi tuli ensimmäistä kertaa Urho Kekkonen (ml).
Itse järjestämällään Moskovan matkalla Kekkonen solmi kauppasopimuksen, joka oli Neuvostoliitolle ensimmäinen kapitalistisen maan kanssa solmittu kauppasopimus ja siksi tärkeä. Kekkonen osoitti kiitollisuuttaan etu- ja jälkikäteen Stalinille lähetyin ylitsevuotavin kiitossähkein. Poliittisten aloitteiden tasolle yhteistoiminta kasvoi vuoden 1952 tammikuun pyjamantaskupuheessa.
Kekkosen tultua presidentiksi asioista voitiin aina sopia korkeimmalla mahdollisella tasolla. Ongelmana oli Kekkosen uudelleenvalinta ja se, miten säilyttää hänen ulkonainen integriteettinsä suomettuvan puolueettoman valtion päämiehenä.
Neuvostoliiton puuttuminen Suomen hallitukseen oli kansainvälinen skandaali. Suomettumista paheksuttiin laajasti. Mutta salassa tapahtui vielä pahempaa: Kekkonen hankki nimittäin Moskovan rahaa. KGB:lta tulevat rahat saatiin sai Arvo Korsimon välityksellä Maaseudun säätiön kautta.
Suomettumisen perintöä jatkoi Paavo Väyrynen (kesk.). Vuonna 1981 Väyrynen oli yhteydessä ministerineuvos Viktor Vladimiroviin, tarkoituksena lisätä bilateraalikauppaan kuuluneen välitysöljyn tuontia Neuvostoliitosta ja vauhdittaa siten suomalais- neuvostoliittolaisen talouskomission puheenjohtajan Ahti Karjalaisen presidenttikampanjaa.
Suomettuminen ei johtunut pelkästään Suomen asemasta vaan myös suomalaisten omasta asennoitumisesta. Tietyt piirimme suosivat oman etunsa nimissä suomettumista, hyväksyivät sen aktiivisesti ja edistivät sitä jopa omin aloittein. Suomettuneita olivat taloudellista ja henkilökohtaista poliittista tukea Neuvostoliitolta saaneet poliitikot.
Suomettumisen käsite ajoitetaan säännönmukaisesti vuoden 1947 eli Pariisin rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan. Kolmen suuren yhteistyön rikkoutuminen (1948) merkitsi sitä, että Neuvostoliitto ryhtyi etsimään uusia keinoja vaikuttaa Suomen politiikkaan. Sellainen avautui, kun uudeksi pääministeriksi tuli ensimmäistä kertaa Urho Kekkonen (ml).
Itse järjestämällään Moskovan matkalla Kekkonen solmi kauppasopimuksen, joka oli Neuvostoliitolle ensimmäinen kapitalistisen maan kanssa solmittu kauppasopimus ja siksi tärkeä. Kekkonen osoitti kiitollisuuttaan etu- ja jälkikäteen Stalinille lähetyin ylitsevuotavin kiitossähkein. Poliittisten aloitteiden tasolle yhteistoiminta kasvoi vuoden 1952 tammikuun pyjamantaskupuheessa.
Kekkosen tultua presidentiksi asioista voitiin aina sopia korkeimmalla mahdollisella tasolla. Ongelmana oli Kekkosen uudelleenvalinta ja se, miten säilyttää hänen ulkonainen integriteettinsä suomettuvan puolueettoman valtion päämiehenä.
Neuvostoliiton puuttuminen Suomen hallitukseen oli kansainvälinen skandaali. Suomettumista paheksuttiin laajasti. Mutta salassa tapahtui vielä pahempaa: Kekkonen hankki nimittäin Moskovan rahaa. KGB:lta tulevat rahat saatiin sai Arvo Korsimon välityksellä Maaseudun säätiön kautta.
Suomettumisen perintöä jatkoi Paavo Väyrynen (kesk.). Vuonna 1981 Väyrynen oli yhteydessä ministerineuvos Viktor Vladimiroviin, tarkoituksena lisätä bilateraalikauppaan kuuluneen välitysöljyn tuontia Neuvostoliitosta ja vauhdittaa siten suomalais- neuvostoliittolaisen talouskomission puheenjohtajan Ahti Karjalaisen presidenttikampanjaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suomettuminen nautti kansan keskuudessa valtaisaa suosiota. Vielä vuonna 1956 Kekkonen tuli valituksi vain niukasti tasavallan presidentiksi, mutta jo vuonna 1962 hän sai 199 valitsijamiestä ja vuonna 1968 taakseen 201 valitsijamiestä.
Vuonna 1974 Kekkosella oli takanaan 5/6 eduskunnasta säätämässä hänelle neljän vuoden jatkokautta presidenttinä. Ja kaiken kruunuksi vuoden 1978 vaaleissa Kekkonen sai 259 valitsijamiestä.
Kekkosen nauttiman kansansuosion selittää suureksi osaksi neuvostokauppa, joka toi maahamme työtä ja hyvinvointia. Suomi oli siitä poikkeuksellinen länsimaa, ettei edes vuosien 1973-75 öljykriisissä meillä ollut ongelmana itse öljyn riittävä saaminen. Kallistuihan neuvostoöljykin, mutta koska saimme maksaa kallistuneen öljyn omilla tuotteillamme, valuuttaongelmia ei ollut ja työttömyys pysyi kohtuullisissa luvuissa.
Hannu Lehtilä kirjassa "Mainettaan parempi" Holkeri pohdiskelee näin: - Kun kuulen puhuttavan suomettumisesta, minä aina vähän "riemastun" Me olimme YYA-sopimuksella sitoutuneet tiettyjen ehtojen vallitessa hyvin pitkälle menevään yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Mutta me toimimme niin, errei se koskaan lauennut. Politiikkamme tähtäsi siihen, ettemme joudu sellaiseen tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto pääsee sanomaan, mitä meidän rauhaamme kuuluu.
Jos tätä sanotaan suomettumiseksi, niin sille minä en mahda mitään. Minusta se oli viisautta - sanoisinko pirullista poliittista oveluutta.
Näin siis ajattelee Harri Hermanninpoika Holkeri.