Kun me osaisimme katsoa Jeesukseen päin. Katsoa Totuutta kohti. Silloin meiltä jäisi toisiimme tuijottelu, arvostelu ja pahimmassa tapauksessa Jeesuksesta pois kääntyminen. Jumala antaa ihmiselle henkilökohtaisen herätyksen – seuraa henkilökohtainen uskonratkaisu – seuraa henkilökohtainen Jumalasuhde. Tähän kohtaan tulee useimmiten pieni tauko, jossa kasvetaan lähemmä Jumalaa, tauko voi olla kuukausia, vuosia, mutta etenemisjärjestys hidastuu, sillä meitä valmistellaan Jumalan palvelijan työtehtäviin. Tämä on rankka ja vaarallinen vaihe, jossa ihminen usein kyllästyy ja väsyy raamatun lukuun ja rukoukseen. Koska mitään räväköitä tunteita ei nyt tunnu, niin olkoon, se oli ja meni ja Jumala on hyljännyt, ja minä-poika marisen ja lähden kaljalle. Väärin, Jumala ei ollut se joka hylkäsi. Isällä on vain tuo päätösvalta meidän elämämme yli. Hänen nimensä on lausuttu meidän elämämme yli. Silloin kun tulimme uskoon, annoimme elämämme Herran nimen alaisuuteen. Hän on meidän Boss.
Nykyään lapset kasvatetaan laumoissa ja he ovat oppineet tarkkaamaan toisiaan. Ryhmässä työskentelyn oppiminen on tärkeää. Joskus haikailen aikoja, jolloin äidit ja isät itse kasvattivat lapsensa elämää varten, ehkä silloin ei saatu kaikkea nykyaikana tarvittavaa opetusta, mutta suhde kasvattajaan oli vahva.
Jumala on juuri tällainen Isä joka kasvattaa lastaan henkilökohtaisesti ja haluaa, ettemme hylkää sitä kontaktia, jonka hän on meille syntymässämme suonut. Vaikka menemmekin usein seurakuntayhteyteen, se ei tarkoita, että meidän on alettava toistaa päiväkotielämäämme. Kun menemme seurakuntaan me vain käymme siellä rakentumassa ja rakentamassa muita. Se on sellaista aikuistoimintaa. Meillä on jokahetki seurakunnassa vastuu meidän omasta henkilökohtaisesta Jumalasuhteestamme. Ajatuksena: minä&Jumala-suhde, kohtaan sinä&Jumala-suhteen. Seurakunnassa me ei mitenkään jäädä keskenämme, se ei ole mikään orpokoti, johon Jumala häätää meidät kyllästyttyään meidän seuraamme, odottelemaan että hurskastuisimme seurakuntana. Hän ei ajattele, että pääsinpäs tuosta liimapaperista eroon, huh onneksi se jäi tuonne orpokotiin, lähdenpä etsimään uusia ja kivempia lapsia viihdykkeekseni.
Joskus olen ajatellut, ettei seurakuntaan pitäisi edes alle vuoden ikäisenä uskovan mennäkään, sillä se voi pahastikin sekoittaa henkilökohtaisella tasolla orastavan Jumala-yhteyden. Kaikki kunnia kuitenkin seurakunnille, sillä ilman seurakuntia meillä ei olisi Suomessa evankeliointiakaan. Tämä on vain minun omakohtainen ajattelutyylini johtuen omasta sielunrakenteestani.
Parhaimmillaan seurakunta antaa ohjaavaa opetusta Jumalasuhteen kehittämiseen, huom! ohjaavaa, ei dominoivaa. Minusta seurakuntahenkeä ja seurakuntaoppisuuntaa ei pitäisi ensisijaisesti palvella, vaan orastavan kristityn hengellistä ruokintaa hänen omilla ehdoillaan. Joka käänteessä pitäisi mielestäni antaa henkilökohtainen valinnan vapaus. Seurakunnallista kasvatusta vapauden ehdoin. Silloin saamme vapauden lapsia. Raamattu olkoon Pyhä Sanamme, henkilökohtainen kasvu tapahtuu vain oman persoonamme kautta, silloin se on tervettä.
Nykyään lapset kasvatetaan laumoissa ja he ovat oppineet tarkkaamaan toisiaan. Ryhmässä työskentelyn oppiminen on tärkeää. Joskus haikailen aikoja, jolloin äidit ja isät itse kasvattivat lapsensa elämää varten, ehkä silloin ei saatu kaikkea nykyaikana tarvittavaa opetusta, mutta suhde kasvattajaan oli vahva.
Jumala on juuri tällainen Isä joka kasvattaa lastaan henkilökohtaisesti ja haluaa, ettemme hylkää sitä kontaktia, jonka hän on meille syntymässämme suonut. Vaikka menemmekin usein seurakuntayhteyteen, se ei tarkoita, että meidän on alettava toistaa päiväkotielämäämme. Kun menemme seurakuntaan me vain käymme siellä rakentumassa ja rakentamassa muita. Se on sellaista aikuistoimintaa. Meillä on jokahetki seurakunnassa vastuu meidän omasta henkilökohtaisesta Jumalasuhteestamme. Ajatuksena: minä&Jumala-suhde, kohtaan sinä&Jumala-suhteen. Seurakunnassa me ei mitenkään jäädä keskenämme, se ei ole mikään orpokoti, johon Jumala häätää meidät kyllästyttyään meidän seuraamme, odottelemaan että hurskastuisimme seurakuntana. Hän ei ajattele, että pääsinpäs tuosta liimapaperista eroon, huh onneksi se jäi tuonne orpokotiin, lähdenpä etsimään uusia ja kivempia lapsia viihdykkeekseni.
Joskus olen ajatellut, ettei seurakuntaan pitäisi edes alle vuoden ikäisenä uskovan mennäkään, sillä se voi pahastikin sekoittaa henkilökohtaisella tasolla orastavan Jumala-yhteyden. Kaikki kunnia kuitenkin seurakunnille, sillä ilman seurakuntia meillä ei olisi Suomessa evankeliointiakaan. Tämä on vain minun omakohtainen ajattelutyylini johtuen omasta sielunrakenteestani.
Parhaimmillaan seurakunta antaa ohjaavaa opetusta Jumalasuhteen kehittämiseen, huom! ohjaavaa, ei dominoivaa. Minusta seurakuntahenkeä ja seurakuntaoppisuuntaa ei pitäisi ensisijaisesti palvella, vaan orastavan kristityn hengellistä ruokintaa hänen omilla ehdoillaan. Joka käänteessä pitäisi mielestäni antaa henkilökohtainen valinnan vapaus. Seurakunnallista kasvatusta vapauden ehdoin. Silloin saamme vapauden lapsia. Raamattu olkoon Pyhä Sanamme, henkilökohtainen kasvu tapahtuu vain oman persoonamme kautta, silloin se on tervettä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jumala rakastaa ihmistä ilman kirkkoja, kirjoja(raamattu) ja seurakuntia. Emme tarvitse maallisia asioita löytääksemme Jumalan.