Meidän ei tarvitse olla tunteettomia uskossamme, meillä jokaisella on oma persoonamme... toiset ovat esim. herkempiä kuin toiset ihmiset...
Meidän tulisi muistaa, ettemme aliarvioisi toisen ihmisen tunteita.
Sitten mietin tunteita yleensäkin ja niiden merkitystä... joskus tunteiden läpikäyminen voi olla eheyttävä kokemus.
Esim. itkeminen voi hoitaa sisäisesti. Ennen uskoontuloa saatoin kyllä itkeä... minulle itkeminen ja nauraminen tulee aika luonnostaan... mutten kuitenkaan osannut itkeä surua pois... Kaikki tunteet oli padottu pinnanalle. En koskaan itkenyt loukkauksia, pettymyksiä sisältäni pois. Tämä oli täysin vierasta minulle...
Uskoontulon jälkeen olen voinut huomata pettymysten läpikäymisessä tapahtuneen muutoksen... Nykyään voin itkeä pettymykset ikäänkuin ulos itsestäni. Aivan kuin se olisi sydämestä tulevaa itkua... jossa, sydäntä ikäänkuin pestäisiin puhtaaksi... tai sellainen olo jää itkemisen jälkeen... asia tavallaan itketään ulos itsestä, se ei jää muhimaan pinnan alle. Itkemisen jälkeen asia ei enää vaivaa ja soimaa mieltä.
Mietin vain, kuinka itkukin voi olla vapauttavaa itkua... tunteita korjaavaa, eheyttävää...
Jumala loi meidät tunteellisiksi ihmisiksi... tunteillakin on oma tarkoituksensa. Pelkäämme usein omia tunteitamme ja toisten ihmisten tunteita. Ehkä toinen ihminen voi kokea jonkin asian suuremmalla tunteella kuin toinen.
Tämä nyt oli tällaista mietiskelyä, kun puhutaan usein tuosta tunteellisuudesta...ja sitä kritisoidaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Ihmisen voi tietysti olla vaikeaa ymmärtää toisen tunteita, jos ei ole koskaan itse tuntenut samalla tavalla kuin toinen... kuitenkaan tämä ei tarkoita, että toisen tunteissa olisi jotain väärää. Sana on tietysti AINA ylempänä tunteitamme, mutta älkäämme aliarvioiko tunteitammekaan uskossa. Me saamme rakastaa Jeesusta... me saamme käydä itkien Hänen eteensä, me saamme iloita Hänessä... tuntea itsemme vapaiksi Jumalan lapsiksi. Näissä asioissa ei ole mitään pahaa ja hävettävää... Jumala loi meille tunteet. Ei Hän luonut tunteettomia robotteja, vaan tuntevan ihmisen.
Meidän tulisi muistaa, ettemme aliarvioisi toisen ihmisen tunteita.
Sitten mietin tunteita yleensäkin ja niiden merkitystä... joskus tunteiden läpikäyminen voi olla eheyttävä kokemus.
Esim. itkeminen voi hoitaa sisäisesti. Ennen uskoontuloa saatoin kyllä itkeä... minulle itkeminen ja nauraminen tulee aika luonnostaan... mutten kuitenkaan osannut itkeä surua pois... Kaikki tunteet oli padottu pinnanalle. En koskaan itkenyt loukkauksia, pettymyksiä sisältäni pois. Tämä oli täysin vierasta minulle...
Uskoontulon jälkeen olen voinut huomata pettymysten läpikäymisessä tapahtuneen muutoksen... Nykyään voin itkeä pettymykset ikäänkuin ulos itsestäni. Aivan kuin se olisi sydämestä tulevaa itkua... jossa, sydäntä ikäänkuin pestäisiin puhtaaksi... tai sellainen olo jää itkemisen jälkeen... asia tavallaan itketään ulos itsestä, se ei jää muhimaan pinnan alle. Itkemisen jälkeen asia ei enää vaivaa ja soimaa mieltä.
Mietin vain, kuinka itkukin voi olla vapauttavaa itkua... tunteita korjaavaa, eheyttävää...
Jumala loi meidät tunteellisiksi ihmisiksi... tunteillakin on oma tarkoituksensa. Pelkäämme usein omia tunteitamme ja toisten ihmisten tunteita. Ehkä toinen ihminen voi kokea jonkin asian suuremmalla tunteella kuin toinen.
Tämä nyt oli tällaista mietiskelyä, kun puhutaan usein tuosta tunteellisuudesta...ja sitä kritisoidaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Ihmisen voi tietysti olla vaikeaa ymmärtää toisen tunteita, jos ei ole koskaan itse tuntenut samalla tavalla kuin toinen... kuitenkaan tämä ei tarkoita, että toisen tunteissa olisi jotain väärää. Sana on tietysti AINA ylempänä tunteitamme, mutta älkäämme aliarvioiko tunteitammekaan uskossa. Me saamme rakastaa Jeesusta... me saamme käydä itkien Hänen eteensä, me saamme iloita Hänessä... tuntea itsemme vapaiksi Jumalan lapsiksi. Näissä asioissa ei ole mitään pahaa ja hävettävää... Jumala loi meille tunteet. Ei Hän luonut tunteettomia robotteja, vaan tuntevan ihmisen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tunteet on ok ja niitä ei tosiaan tarvitse liikoja peitellä, koska ne ovat olennainen osa olemustamme.
Silti me ihmisten parissa ollessamme joskus joissain tilanteissa pyrimme hillitsemään itseämme, ettemme ikäänkuin nolaisi itseämme julkisesti.
En tiedä, mikä nyt olisi parasta käytöstä, mutta itse olen itkenyt silloin, kun itkettää ja niitä itkun aiheita on annettu minullekin viime aikoina.
Pidän minäkin itkua lähinnä siunauksena, jonka kautta mustat möykyt saa pois sisimmästä häiriköimästä.
Se on nimenomaan hoitavaa, niinkuin sanoit.
Surun aiheuttajat eivät välttämättä itkemällä poistu, mutta olo keventyy ja asiat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa tunteiden laannuttua. Tunteillahan me usein reagoimmekin esilletuleviin ilmiöihin ja tilanteisiin ja ne ovat se ensireaktio.
Voimakkaiden tunteiden vallassa ei pitäisi kuitenkaan tehdä mitään kovin isoa valintaa, ettei tulisi liian hätiköityä ratkaisua tehdyksi.
Tunteetkin voi paaduttaa ja ihminen voi kovettua elämän kovissa vaiheissa. Silloin voi pyytää Jumalalta apua, että saisi murtua ja itkeä itsensä vapaaksi turtumuksesta.
Jeesuksen siunausta sinulle!
Juu, ei itseä tarvitse nolata... ei ole varmasti Jumalankaan tahto, että nolaisimme itsemme ja tuntisimme tästä häpeää. En minäkään julkisesti itke kuin harvojen seurassa, automaattinen suojelumekanismi...muuten yksikseen sitten. Ehkä myös sukupuolinormit säätelevät jonkin verran, miten koetaan tunteet.
Totta... tunteiden mukaan meidän ei tule tehdä päätöksiä... saattavat eksyttää ja harhauttaa... Sanasta meidän tulee poimia elämänohjeemme... saamme silti uskossamme tuntea...
Siunausta sinulle...
Se ei ole heikkouden merkki, jos itkee muiden seurassa... se on sisäisen kasvun merkki... voi hyväksyä itsensä myös heikkona ja vajavaisena... voi näyttää sisäiset tunteensa... ei tarvitse esittää muuta kuin on...
joten itkeäkin saa... jos itkettää...
Mutta kyllähän se riippuu kenen seurassa itketään... se suojelumekanismi toimii tässä... jos tietää, ettei joltain ihmiseltä itkemiselleen ymmärrystä saa, niin ei sitä jostain kumman syystä sellaisen ihmisen vierellä itke niin helposti...
jos uskovainen tuntee ettei ole
uskossa, niin mitä sitten?
Ei meidän pidä luottaa omiin tunteisiimme, mutta meillä on ikäänkuin vapaus tuntea erinäisiä tunteita, koska olemme ihmisinä luotu myös tunteellisiksi...
eli uskonelämässä tärkeintä on Sana. Ei pidä luottaa hetkittäisiin tunteisiin, ne voivat johtaa myös harhaan... Sana käskee uskoa, Sana on usko Jeesukseen Kristukseen... Sana on ylempänä tunteitamme... mutta sitten on taas erikseen kysymys, miksi koet, ettet ole uskossa... miksi tunnet niin? oletko tehnyt jotain, joka sotii Sanaa vastaan, josta tulee tämä tunne?
Kyllä uskovaisen tulisi tietää uskovansa... uskohan on Jeesuksessa Kristuksessa... tässäkin voi kysyä vievätkö tunteet harhaan tunteiden todellisesta lähteestä... esim. tunteesta ettei kelpaa uskovaisena jne.
jostain lääketieteellisestä julkaisusta, että itku ja yleensä kyyneleet ovat psyykkisesti ja fyysisesti terveellistä aivoillemme, sillä aivoista poistuu kuona-aineita, jotka eivät poistu luonnollisen aineenvaihdunnan seurauksena esim. huusissa käydessämme ja hikoillessamme. Aivoihin 'jumiutuneet' kuona-aineet saavat meidät hyvinkin usein masentumaan ja tuovat itsekullekin ne negatiiviset tunteet.
Ja niinkuin itsekukin on elämässään huomannut, että kuuman ja tukahduttavan säätilan jälkeen ukonilma raikastaa sään, niin samoin ihmisen olemuskin raikastuu 'akanilmankaltaisten' itkujen seurauksena..
Eikä nauraminenkaan edes seurakunnissamme ole aina sitä torontolaisuutta.. Itkekää ja iloitkaa aina Herrassamme Kristus Jeesuksessa! ;)
mulla on tuota puhdistavaa itkua siis niin paljon, että mua ihan välillä hävettää se.
Mutta sitten kumminki mietin, että antaa palaa vaan. Ja itkeminen yleensäkin ja kaikkien tunteiden näyttäminen on noussu tosi isoon rooliin mun elämässä sen jälkeen kun oon tullu uskoon.
Oon huomannu, että mulla Pyhän Hengen läsnäolo itkettää todella voimakkaasti. Se on semmonen tunne, että on helpottunut ja turvallinen olo. Ei voi kuin itkeä. Ja samalla se laittaa välillä naurattamaankin ja sehän se vasta hurja tunne on. Mutta aivan ihanaa on itkeä helpotuksesta ja siitä, että tuntee sen armon mikä meille on annettu.
Arvelen, että sinä itket niitä möykkyjä pois, jotka ennen uskoontuloasi oli sinne päässyt kehittymään. Pyhä Henki on meille annettu myös siksi, että saamme taivaallista hoitoa kovan maailman hengen puristuksessa.
Tarvitsemme hoitavaa itkua pysyäksemme ehyinä ja tyytyväisinä. Se on terapeuttista.
Tunteiden näyttäminen yleensäkin on normaalia. Jopa vihastuminen on raamatullista, mutta vihan pito ei, eli vihan säilöminen sisimpään on vahingollista. Siksi meille on annettu anteeksiannon tie, jotta katkeruus ja viha eivät pääsisi pilaamaan meitä henkisesti, emmekä kovettuisi ihmisiksi, jotka elävät tunteettomasti ja kyynisesti, tuntematta empatiaa muita kohtaan.
Kaiken kaikkiaan on turvallista elää lähellä Jeesusta ja itkeä itkut ja nauraa naurut, joita osallemme lankeaa.
Jeesuksen siunausta sinulle!
Saarn. 3:4
"Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä".
Timoriepu, tosi hyvin osasit sanoiksi pukea. Se on just semmonen tunne, että on ihan sykkyrässä siitä tunteesta, että todella kaikki synnit on annettu anteeksi.
Ja jotenkin se armon tunne on niin valtava, että ei sitä pysty ymmärtämään.
Ja että saa olla osallisena siitä suuresta Jumalan rakkaudesta.