On päivänselvää, ettei eteen päin pyrkivä henkilö nouse merkittäviin tehtäviin kepussa, jos hän ei ylistä Kekkosta julkisesti. Kekkonen on kepun ajatollah Khomeini. En tiedä ketään merkittävää kepupoliitikkoa, joka olisi sanonut puolta sanaa Kekkosta vastaan (Jouko Tyyri taisi jotain pientä yrittää, mutta hän olikin aina varamies, kepun ainoa ajattelija). Voiko olla niin, että Kekkonen oli virheetön? Soppii tuota eppäillä sanoi joku.
Mielenkiintoiseksi Kekkosen jumalallisuuden tekee häntä ylistävä puolueväki. Sehän koostuu melkoisen sekalaisesta seurakunnasta: täys´pasifisteista maanpuolustusintoilijoihin, hurmos-uskonnollisista taloudellisiin koplaajiin (ne kyllä voivat mielestäni olla sama asia, vaikka Jeesus väitti rikkaiden olevan hankalaa päästä Taivaaseen), iki-raittiuden ylistäjistä juovuksissa (toistuvastikin) ajaneisiin ja Hurraa-Isänmaallisista Neuvostoliiton ja muidenkin diktaattorien kätyreihin. Jos henkilö tuntemattomasta miettii tätä yhtelöä, hän varmaankin pitäisi sitä mahdottomana rakennelmana.
Kekkonen juopotteli ajoittain rankasti, piti rakastajattaria, sopi ulkovallan kanssa Suomen sisäpoliittisesta suunnasta, otti rahaa vastineeksi palveluksistaan, murhasi ja kidutti maanmiehiään, kävi kirkossa, ikävöi kuollutta vaimoaan, solvasi toisinajattelijoita, järjesti julkisia "sakinhivutuksia", piti yllä puoluepoliittista ja henkilökohtaista virkakieltoa, suostui lakimuutoksiin itsensä eduksi, jne.....
Kekkonen ja perikepulainen mielenlaatu sopivat mielestäni erinomaisesti yhteen. Se tarkoittaa sitä, että aktiivisen ihmisen toiminnasta kukin kepuheimo, -suunta ja -leiri voivat ottaa oman slaissinsa. Hurraa-Isänmaalliset katsovat nuorta Kekkosta, pasifistit -60-luvun Kekkosta, uskonnolliset rauhanliikkeet -70-luvun vanhusta ja taloudellisesti tuetut raikulikepulaiset rahankahmintaa poliittisella sopimuksella (ja venäläisellä vieraanvaraisuudella).
Yleisen kepulaisen kekkosjumaloinnin perussynti on mielestäni se, ettei se lainkaan hahmota peluria liikkeensä takana. Ehkä se edellä esittämäni vuoksi onkin mahdotonta? Kepu-ihminen ei hahmota kokonaisuutta.
Mielenkiintoiseksi Kekkosen jumalallisuuden tekee häntä ylistävä puolueväki. Sehän koostuu melkoisen sekalaisesta seurakunnasta: täys´pasifisteista maanpuolustusintoilijoihin, hurmos-uskonnollisista taloudellisiin koplaajiin (ne kyllä voivat mielestäni olla sama asia, vaikka Jeesus väitti rikkaiden olevan hankalaa päästä Taivaaseen), iki-raittiuden ylistäjistä juovuksissa (toistuvastikin) ajaneisiin ja Hurraa-Isänmaallisista Neuvostoliiton ja muidenkin diktaattorien kätyreihin. Jos henkilö tuntemattomasta miettii tätä yhtelöä, hän varmaankin pitäisi sitä mahdottomana rakennelmana.
Kekkonen juopotteli ajoittain rankasti, piti rakastajattaria, sopi ulkovallan kanssa Suomen sisäpoliittisesta suunnasta, otti rahaa vastineeksi palveluksistaan, murhasi ja kidutti maanmiehiään, kävi kirkossa, ikävöi kuollutta vaimoaan, solvasi toisinajattelijoita, järjesti julkisia "sakinhivutuksia", piti yllä puoluepoliittista ja henkilökohtaista virkakieltoa, suostui lakimuutoksiin itsensä eduksi, jne.....
Kekkonen ja perikepulainen mielenlaatu sopivat mielestäni erinomaisesti yhteen. Se tarkoittaa sitä, että aktiivisen ihmisen toiminnasta kukin kepuheimo, -suunta ja -leiri voivat ottaa oman slaissinsa. Hurraa-Isänmaalliset katsovat nuorta Kekkosta, pasifistit -60-luvun Kekkosta, uskonnolliset rauhanliikkeet -70-luvun vanhusta ja taloudellisesti tuetut raikulikepulaiset rahankahmintaa poliittisella sopimuksella (ja venäläisellä vieraanvaraisuudella).
Yleisen kepulaisen kekkosjumaloinnin perussynti on mielestäni se, ettei se lainkaan hahmota peluria liikkeensä takana. Ehkä se edellä esittämäni vuoksi onkin mahdotonta? Kepu-ihminen ei hahmota kokonaisuutta.
Vastaukset 60
Vanhimmat
...eikä pois otettavaa: noinhan asia oli ja on.
Tuolla omassa avauksessani on keskusteltu eräistä tuohon liittyvistä lieveilmiöistä. Laitan tähän yhden vastineeni, jonka kautta pääset sitä edeltävään mielipiteeseen.
(Olethan tosin jo tuolla ketjussa käynytkin, ja vastasin sielläkin Sinulle).
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000018775580
70 luvun alussa eräässä saapumiserässä tuli he...tin iso karju armeijaan (ainakin Töny Halmeen kokoinen), ja sitten ensimmäisessä järjestäytymisessä komppanian eteen, komppanian päällikkö alkoi moittimaan kaveria että, "miksi te ette ole hakeneet varusvarastolta sopivia kamppeita itsellenne"?
Niin se kaveri sanoi sille että, "Elä ukko huuda korvaan!".
Seuraavaksi se kysyi siltä kapi-ukolta että: "Misä täällä se lekuri on?"
Kuten sinäkin, pölijä.
kirjoittelussa... pieni kevennys on aina paikallaan!
Kesäkersantti O:lla oli omintakeinen keino iskeä naista. Kysyi suoraan; "annakko pillua vai katkaisenko käden". Neuvottiin, että kannattaa olla herkkien naisihmisten kanssa hienovaraisempi joten muutti taktiikkaa ja kysyi vain; "annakko pillua". Kersantti O:n mukaan taktiikan salaisuus oli siinä, että kun tarpeeksi moenlta kysyy niin joku kyllä antaa. Kersantin taktiikka toisinaan toimi.
Upinniemen kentällä oli muistomerkkinä vanha panssarivaunu. Alokas rupatteli "se on sitten iso tuollainen kapine. Mikä kumman voima sitä vie eteenpäin". Ryhmänjohtaja vastasi, että; "jospa se on moottori".
- "Tuohonpa ei ole lisättävää...
JormaKKorhonen 19.8.2006 klo 09.37"
Näin arvioi kapi omaa avaustaan.
Olipa Suomessa nössöä ja saamatonta porukkaa, kun antoivat Kekkosen anastaa itselleen tuollaisen hirmuvallan.
kysyä vaikka saksalaisilta (Hitler) ranskalaisilta (Napoleon muita) ja venäläisiltä (montakin). Mutta miksihän Ruotsissa ja USAssa ei ole ollut hirmuvaltiaita? Lienevät sitten fiksuja ja oikeassa asiassa pystyviä kansakuntia ?
(en muuten keksinyt tuota viimeistä kuvata yhdellä sanalla, onkohan suomi näin köyhä kieli vai onko syy vain savolainen sanavarastoni )
Kekkonenkaan ei yltänyt yhtä pitkälle kuin Lipponen - ulkomaiseen sotaan saakka. Kekkosen diktatuuri oli sentään rauhanturvaamispolitiikkaa, ei sotapolitiikkaa niin kuin Lipposen.
Kekkosen aikoina kansaa oli helppo kusettaa. Valtamediat (ehkä hesarin ajoittaista realismia lukuunottamatta) nuolivat Kekkosen ns. radikalisoitunutta kättä. Yle:ssa Eino S. Repo valjasti veromarkat Kekkosen ikiaikaisiksi vaalivankkureiksi.
Demarit ja Kokoomus tekivät aikansa vastarintaa, mutta nuorehkojen kloppien nosto valtaan molemmissa puolueissa hyydytti asiallisen vastarinnan. Holkeri ja Sorsa pitivät kiinni Kekkosen housunlahkeista ja listasivat puolueidensa "väärinajattelijoita". Simppa sai aikanaan monoa demarista väärien pakinoidensa takia ja Junnila oli lopulta ainoa järkevä vastarannan kiiski Kokoomuksessa (Mäki-Hakolaa ei lasketa).
Suomen kansa on, ja oli, todella lepsua poliittisesti. Ennen tehtiin niin kuin johtajat määräili ja nyt hoetaan politiikan olevan mätää. Paasikivi oli oikeassa.
Virallinen kepu ei ole enää aikoihin muistellut Kekkosta. Kekkosen muistelu on ylipäätään vähäistä johtavien poliitikkojen piirissä.
Kekkosen ihailijat koostuvat tavallisista ihmisistä heidän puoluekantaansa katsomatta. Heille Kekkonen edustaa joko isähahmoa tai sitten tehokasta miestä, jossa oli munaa. Kekkonen pisti tuulemaan. Nykypoliitikoissa ei tuollaista piirrettä katsota olevan. Ei varsinkaan Matti Vanhasessa, kuten tälle saitille kirjoittelevat känät usein moittivat.
Kekkosen vähäinen ihailu politiikkojen piirissä johtuu varmaankin siitä heikkouden tunteesta, jonka he samalla joutuisivat omissa kyvyissään tunnustamaan.
Ehkäpä enää ei tuoda ensimmäisenä esiin Kekkosta, kun puhutaan päivän politiikkaa syvemmistä asioista. Mutta aina kun kepupoliitikolta kysytään, ketä poliittista toimijaa hän kunnioittaa, Kekkosen nimi putkahtaa listan kärkeen Väyrysestä Vanhaseen (ja naiset kans). Väittäisin Kekkosen jättämisen taustalle olevan kepun vaalimatematiikkaa, koska kekkoskritiikki syvenee koko ajan, kupla puhkeaa.
Kekkonen nautti koko kansan luottamusta ja kunnioitusta. Nyt muutama puliveivari yrittää Kekkosta mollata. Mutta tulos on nolla.
Kekkosen kaltaista valtiomiestä ei ole eikä ole ollut toista Suomessa. Ei lähellekkään.
Puolueväki suhtautuu Kekkoseen normaalisti, mutta muutamat hölmöt kuten sinä ja kapi täällä provosoitte tahallanne. Kuitenkin ihailette mielessänne sitä jaloa Urhoa.
Eikä se ollut ainoa yhtäläisyys Stalinin ja Kekkosen kesken. Onhan niitä Kekkosia vieläkin. Ainakin Kim Il Jong siellä kaukaisessa itäisessä maassa, jonka meno muistuttaa kovasti Kekkosen Suomea. Aivan yhtä suurta ihailua nauttii heidän rakas johtajansa kuin nautti meidänkin. Ja nauttii vieläkin eräiden taholta.
Sorsan ja Holkerin nousu valtaan puolueissaan, mahdollisti Kekkosen rajattoman vallankäytön. Kekkosta tukivat Neuvostoliitto ja kansallinen parlamentti pääosin. Lakimuutokset toteutettiin läpihuutojuttuina. Kekkosen machiavellimäinen politiikka oli nerokasta, myönnän.
tosiaan aivoinvalidi.
Vastaan nyt tähän, vaikka perikepulaiseen tyyliin lasket riman tasollesi.
Paasikivimäinen toiminta olisi varmasti suonut Suomelle ne kaupalliset edut, mitä kommunistinen Neuvostoliitto Kylmän Sodan aikana välttämättä tarvitsi. Maalaisliittolais-kekkosmainen puolueen- ja valtiollisten toimintojen sotkeminen keskenään halvaannutti parlamentarismimme, tuhosi maineemme länsimaisena demokratiana ja veti jalat alta teollisuutemme monipuolustumiselta.
Suomettuminen olisi voitu välttää, demokratia olisi voitu pitää elinvoimaisena ja taloudellinen monimuotoisuus olisi kehittynyt aiemmin ilman Kekkosta ja hänen häntäheikkejään Sorsaa ja Holkeria.
olet pöljä.
Ilman mitään hymiöitä.
Hymiöt tarpeettomia.
.
Kaikkina aikoina on esiintynyt takarivin taaveja, ylikiihkeitä junniloita ja vaahtopäisiä kaukokareita, kuten myös ikkuna ja katulyhtyjen kivittäjiä, myös riittävän sekopäitä jopa Honkaliittoa kyhäämään.
Tällä linjalla esiintyvä avaaja on yleisessä ihmiskäsityksessään hieman Kapin tasoinen narsissi. Hänen ja KK:n kattaman UKK-vihan, Keskusta -vihan ja omien pettymysten myrkyttämän tuhoisan luonnevikainen malli kattaa sen koko repertuaarin, joka Keskusta - saitilla sylkee Keskustan, sitä edustavien henkilöitten ja aiheitten päälle.
Joskin asian tila edustaa täydellistä tolkuttomuutta, aiheuttaa se merkittävää näennäismielenkiintoa poliittiselle saitille, jonka saama noste sopii paha kyllä mainiosti saitin julkaisijalle levikkilukujen nostajana ja niiden kautta lisä-argumenttina ilmoitusmyynnille.
Toki jokainen normaali kansalainen ymmärtää että Korhosen kaltainen outolintujen outolintu, linjan avaaja omassa katkeroituneessa ismi-luokassaan sekä muutaman vain mentaali-sekoilevat sylkijät eivät voisi esiintyä missään, eivät millään ilveellä julkisessa mediassa ilman jotain tuiki omituista, poliittiseen debattiin ja kuulumatonta kuulumatonta syytä.
Linjan avauksen oikean nimen pitäisi kuulua jotenkin tähän suuntaan;
** Tässä toveri ja politrukin, inva-vidualistin leppymättömmän UKK-vihan kautta muodostettua näkemystä siitä, miten voi näennäissivistyneesi herjata oman aatesuuntansa ääri-kansallis-sosialismin vastaisesti toimivan suuren kansanosan keskuslaisten joukon maailmankuvaa, heidän tapaansa elää ja toimia minua 1-politrukkia erityisesti veetuttavalla uutteruudella ja osaamisella, jotka samalla estävät ismini punikkien internationaalin voittokulkua minua erityisesti veetuttavalla tehokkaalla tavallaan.***
Ottakaapa tästä mallia, inva-dualisti ja Kapi, ja hakekaa tietoa, alla olevasta linkistä nöyrästi faktaa lukien, jos jostain löytyisi vielä apua suureen v--tutukseen ja tappavaan kaunaisuuteenne Keskustaa kohtaan:
http://www.jotte.info/narsismi/index.html
************
Seppo Hietanen
"kerimäki st"
…ainakaan minun kohdallani, ja uskon sinun olevan ihan yhtä pielessä myös Individin osalta.
Kovin on sekava tuo esityksesi
>> Tällä linjalla esiintyvä avaaja on yleisessä ihmiskäsityksessään hieman Kapin tasoinen narsissi. Hänen ja KK:n kattaman UKK-vihan, Keskusta -vihan ja omien pettymysten myrkyttämän tuhoisan luonnevikainen malli kattaa sen koko repertuaarin, joka Keskusta - saitilla sylkee Keskustan, sitä edustavien henkilöitten ja aiheitten päälle.
Olet säälittävä otus. Menet ohi kaikkien täällä kirjoittavien ihmisten, paitsi punikkien.
Minkäs mies karvoilleen voi, Kun on narsissi niin on narsissi. Heh heh.
Selitä ja kehu
kun olet kirjoittamassa oman puolueesi palstalla, lisäksi myös muiden puolueiden palstalla ilman kepuvihaa? Edes kehumassa ja ylistämässä heitä?
...minulla ei ole "omaa puoluetta". Olen täysin sitoutumaton vapaa demokraatti, kuten profiilissanikin ilmoitan, Ja tämä on varmasti totta. En tiedä vielä ollenkaan, minkä puoluen asettamaa ehdokasta äänestän seuraavissakin ek-vaaleissa, mutta kyllä ehdokas löytyy.
Mitää kepuvihaa minulla ei ole, enempää kuin kekkosvihaakaan, ei siitä huolimatta, vaikka monet kepulaiset älyttömillä väitteillään tekevät parhaansa sellaisen lietsomiseksi. Mutta heidän perusteellaan en määrittele edes kaikkia keskustalaisia, kuten olen lukuisat kerrat sanonut ja todistanutkin, ihan viime päivinäkin.
Voitko sinä ihan tosissasi olla sitä mieltä, että minun inhoni Keristä kohtaan ja irvailuni eräille kovin yksisilmäisesti ja tosikkomaisesti politiikkaan suhtautuville kepulaisille olisivat todiste jostakin kepuvihasta? Luulen, että nuo asiat - ainakin Keris - inhottavat ja ärsyttävät myös monia keskustalaisia, oikeita sellaisia nimittäin.
- - -
Noille parille muulle mitättömälle typerehtijälle minun ei tarvitse vastata, sillä on ihan sama, mitä tuollaiset ajattelevat minusta tai muusta. Pidä arvostuksen osoituksena, että sinua sentään halusin oikaista!
Sama millä silmällä katsoo. Voi miestä, joka on hukannut itsetuntonsa ja selvän ajatustavan sekä terveen kontrollin.
...eli tuo kenraali Hägglundin kertomaan perustunut hupijuttu näkyy siirretyn yleistä politiikasta -saitille. Joka vain tiedoksi ilmoitetaan, kun se on saanut jo melkoisen yleisösuosion!
miksi haluat häväistä toisten lapsia. Tosi irvokasta. Toivottavasti madot syö sinut elävältä.
http://www.youtube.com/v/9fVCLd21f7s
Katso video!!!!!!!!
ja mieti.
tuhansi juttuja......päivätaivaalla
Tämän aamuisessa HS:ssa on jälleen koko sivun juttu Valko-Venäjästä. Jutussa kerrotaan ja kauhistellaan maassa tapahtuvaa. Maan entinen varaulkoministeri Andrei Sannikov vaatii EU:a tutkimaan Lukashenkan rikokset.
Eihän Valko-Venäjällä tapahdu juuri sen kummempaa kuin tapahtui aikoineen Kekkosen Suomessa. Miksi nyt tuosta Valko-Venäjän käytännöstä vaahdotaan niin kauheasti kun omassa maassamme tapahtuneesta samanlaisesta oltiin silloin hiljaa kuin susi kukassa?
No, eron selittää se, että Lukashenkalla ei ole yhtä vahvaa tukijaa kuin Kekkosella oli. Venäjä ei ole Neuvostoliitto, eikä Putin ole Stalin tai edes Hrutshev tai Breznevkään.
Onhan Lukashenka ollut ja on edelleen vähintään yhtä suosittu kuin Kekkonen oli meillä. Kaikki vaalit ja muut kansan mielipiteiden ilmaisut ovat sen osoittaneet. Ovatko nuo Lukashenkan päätä vadille vaativat nyt vain niitä heidän Junniloita, Kareita, Pitsinkejä ja Ehrnrootheja, ja olisiko tuo entinen varaulkoministeri Sannikov peräti heidän Tannerinsa!
Tämä mielipiteeni ilmaisu on provosoiva, mutta asia on tosi. Kyllä analogiat Kekkosen ja Lukashenkan välillä ovat silmiinpistävän hyvät, aina miesten ulkoista olemusta myöten. Nykyinen Valko-Venäjä varmaan tuokin mieleen haikeita nostalgioita tämän saitin kekkosfaneille.
Laitan tähän pätkän, jonka eilen laitoin vastineeksi CITY.-Keskustan vauhkoamiselle, kun se on poistunut, kun Cittarin avaus näkyy poistuneen. Niinhän niille yleensä käy.
Kekkonen oli jo 1950-luvun alussa tehnyt useita sellaisia esityksiä, joiden takana amerikkalaisten oli helppo nähdä Neuvostoliitto. Kuten se olikin, mm. Kekkosen esityksessä ydinaseettomasta pohjolasta, joka ei kuitenkaan olisi koskenut Kuolan niemimaata. Eiväthän nuo esitykset menneet koskaan läpi, mutta USA:ssa ja muuallakin läntisissä maissa niihin oltiin jo varsin ärsyyntyneitä.
Amerikkalaisia huoletti suuresti se, että ulkopoliittisen vallan nähtiin luisuvan vanhalta presidentti Paasikiveltä ulkopoliittisesti innokkaalle mutta yhdensuuntaisena nähdylle Kekkoselle.
Länsi-Saksan miehitys päättyi 26.5.1952 ja kolme läntistä miehittäjävaltaa tunnustivat maan itsenäisyyden, ja seuraavana päivänä Saksan liittotasavalta liittyi Natoon. Paria päivää myöhemmin Kekkonen piti Tukholmassa puheen, jossa hän piti tapahtunutta Euroopalle vaarallisena.
Hän kiitteli puheessaan vuolaasti Ruotsia sen puolueettomuudesta ja siitä, että se on antanut Suomelle suurimmat ulkomaiset luotot 1945-48. Kekkonen ”unohti”, että USA:n luotot samaan aikaan olivat olleet yli kaksi kertaa suuremmat.
Amerikkalaiset kommentoivatkin Kekkosen puhetta todeten, että ”hänen tapansa asettaa eri maita arvojärjestykseen kävi sitä selvemmäksi, mitä enemmän siinä korostui ”molemminpuoliseen luottamukseen korostuva yhteistyö Neuvostoliiton kanssa””.
USA:n Suomen lähettiläs John Cabot teki puheesta muistion, jonka lähetti Yhdysvaltojen hallitukselle. Muistiossa todetaan mm:
”Hänen esiintymisensä osoittaa jälleen kerran lukuisia piirteitä, joita pääministeri on viime aikoina huomattavissa määrin viljellyt. Hän on opettavainen ja nokkela, hän näyttää selvästi nauttivan pitäessään luentoja, hän nuhtelee hieman ja haluaa olla ennen kaikkea huomion keskipisteenä. Hänen esiintymisensä kielii itsevarmuutta ja itseihailua, mikä on niin silmiinpistävästi leimannut hänen käyttäytymistään kuluvan vuoden aikana”.
Toistan kysymyksen, johon Keris ei vastannut: Oliko Kekkonenkin siis narsisti?
Yllä oleva perustuu Hannu Rautkallion kirjaan ”Paasikivi vai Kekkonen; Suomi lännestä nähtynä 1945-1956”. Kaikki edellä esitettykin on kirjassa dokumentoitu lähdeviittein, joten kepulaisetkaan eivät kehdanne väittää Rautkallion puhuvan omiaan.
Raportin kirjoittaja saattoi olla narsisti.
Kuten täällä kai on jo aiemmin sanottu, narsismi ei ole mikään asennevalintakysymys, vaan sellainen syvä minävamma jonka syntymiseen asianomainen itse ei ole pystynyt vaikuttamaan.
Narsismi kuten muutkin vastaavanlaiset minävammat tekee ihmisen jossain määrin kyvyttömäksi näkemään eroa oman itsensä ja muiden ihmisten väliin. Projektiiviset sielunmekanismit ja kaikki mikä niihin liittyy, esim. arvojen kokeminen kunnian ja häpeän akselilla, ovat narsistin "minää". Siksi narsisti voi esim. nähdä narsisteja kaikkialla.
Narsismiin eivät terapiat oikein pure. Narsisti ei itse omasta rajoittuneisuudestaan kuitenkaan "kärsi", läheiset sitten enemmän. Tällaiset palstat ovat narsisteille oikein hyviä paikkoja "toteuttaa itseään", koska täällä kukkoileminen tuskin ketään häiritsee.
Sinäkin olet aika Hessu Hopo "tutkijaksi".
Elinikäinen narsisti.
...diagnosoit lähettiläs John Cabotin narsistista minävammaa vai kenties projektiivisesti projisoit häneen jotakin alitajuisesti itsessäsi tiedostamastasi konstitutiivisestä konstantista mentaalisesta konstipaatiostasi?
Onko tämän konstruktiivisen kysymykseni konsistenssi kylliksi konstriktiivinen konsipoidakseen konsideraattisesti konfessionalismisi?
...korostin tätä:
>> Yllä oleva perustuu Hannu Rautkallion kirjaan ”Paasikivi vai Kekkonen; Suomi lännestä nähtynä 1945-1956”. Kaikki edellä esitettykin on kirjassa dokumentoitu lähdeviittein, joten kepulaisetkaan eivät kehdanne väittää Rautkallion puhuvan omiaan.
No, käsitellään tämä asia periaatteellisesti. Ei se noin historiantutkimuksen kannalta merkitse mitään pätevöittämistä että viitataan lähteisiin. Rautkallion lähdekriittiset kyvyt voidaan kyseenalaistaa. Ja sitten on tietysti niin että alusta alkaen kukin on nähnyt vähän mitä on halunnut nähdä.
Jutuilla ei ole sen enempää totuudellista lisä-arvoa kuin sillä että sinä luet jonkin jutun Hesarista ja uskot sen olevan totta. Tai että tavailet sitkeästi tuhansia sivuja poliitikkojen muistelmia ja valitset sieltä sen mihin sairas psyykesi reagoi. Yhteenkoottuna se ei ole mitään sen todellisempaa. Se ei ole historiankirjoitusta. Ehkä narsistinen itsepetos olisi sille oikeampi nimi.
...joka on niin viisas, että ei koskaan henno näyttää viisauttaan meille tyhmemmille, vaan ainoastaan kertoo, miten tyhmiä me olemme. Ja erityisesti minä, jota seuraamaan olet suuressa viisaudessasi erityisesti viehtynyt. Tietenkin osaan antaa sille sen ansaitseman arvon.
Menepä sentään neuvomaan dosentti Martti Häikiötä, joka kirjassaan "Historia ja väärät profeetat" sanoo näin:
"Moralisointi on historian kirjoittamisen ja lukemnisen mauste, mutta lähdekritiikki on sen tieteellisyyden mitta. Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan (Umpeutuva latu) julkistamistilaisuudessa väittämään, että "tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen". Samalla hän ihmetteli, miten hänen arvostamansa lehtimies Suomen Kuvalehden ja MTV 3:n entinen päätoimittaja Pekka Hyvärinen on kirjassaan "Suomen mies" omaksunut Rautkallion tulkintoja.
On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa, ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittelevä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.
- - -
Rautkallion tutkijanlaatua on alusta alkaen leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä kyky näkyi jo hänen väitöskirjassaan "Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-1918".
Rautkallion Kekkos-kirjat perustuvat ensi sijassa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen arkistoihin Moskovassa, jotka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen aukenivat muutamaksi vuodeksi. Niiden lisäksi hän on käyttänyt laajasti myös muiden maiden arkistoja ja haastatellut monia mukana olleita. Hänen leimaamisensa "yhden dokumentin mieheksi" on mitä karkein virhe, sillä hän on tuonut julki enemmän ja monipuolisemmin neuvostoliittolaisia ja muita ulkomaalaisia lähteitä kuin kukaan toinen saman aikakauden tutkija.
- - -
Rautkallio on tuonut tähän keskusteluun aineistoa nimenomaan uusien lähteiden kautta. Suomen sodanjälkeistä ulko- ja sisäpolitiikkaa ei voi vakavasti tutkia ilman Rautkallion kirjojen paljastamaa aineistoa".
- - -
Noin siis dosentti Häikiö. Mutta ei hän tietenkään yhtä viisas ole kuin sinä, jolle kai tuossa edellä jo vastasin tällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000018826339
>> joka on niin viisas, että ei koskaan henno näyttää viisauttaan meille tyhmemmille, vaan ainoastaan kertoo, miten tyhmiä me olemme
Joo. Sitten kun sinä suuressa viisaudessasi keksit sen konstin jolla tyhmälle ihmiselle kuin ihmeen kautta saadaan valkenemaan hänen oma tyhmyytensä, kerro toki meille kaikille muillekin.
Kaikki ovat kiinnostuneita reseptistä: kuinka tyhmä saa viisaan silmät ja näkee oman tyhmyytensä.
Kepulla on näitä herkkiä kysymyksiä, Kekkonen niistä yksi. Joutuihan puolue Kekkosen kaudella ideologisesti kovin outoon tilanteeseen: sosialistisen diktatuurivaltion käsikassaraksi ei-sosialistisessa Suomessa. Kepu oli kommunistien ohella ainut poliittinen ryhmittymä joka sai suoraan taloudellista apua idästä.
Kepussa nämä historian häpeätahrat selitetään parhainpäin, välttämättömyydeksi. Tuosta selittelystä jotkut umpikepulaiset, vaikkapa Juhani Suomi, ovat tehneet todelista taidetta, kuinka puhutaan totta sanomatta totuutta. Vähemmän oppineet oppipojat sitten pyörittelevät asioita omalla mielenkiintoisella tavallaan, viittaan esimerkiksi Oivaan.
Ja sitten nuo kepulaiset, jotka muissa asioissa esittämistään tiedoistaan ja kirjoitustaidostaankaan päätellen eivät liene lukeneet enempää Juhani Suomen kuin Hannu Rautkallionkaan tai yleensä kenenkään historiantutkijan kirjoja, ovat varmoja Juhani Suomen ylivertaisuudesta ja leimaavat Rautkallion ihan huu-haa-mieheksi.
Toistan tässä saman, jonka kerroin äsken eräälle tuollaiselle kepuviisaalle. Tämä on ote dosentti Martti Häikiön kirjasta "Historia ja väärät profeetat", siv. 200-201. (Kirja vuodelta 2003):
- - -
"Moralisointi on historian kirjoittamisen ja lukemnisen mauste, mutta lähdekritiikki on sen tieteellisyyden mitta. Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan (Umpeutuva latu) julkistamistilaisuudessa väittämään, että "tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen". Samalla hän ihmetteli, miten hänen arvostamansa lehtimies Suomen Kuvalehden ja MTV 3:n entinen päätoimittaja Pekka Hyvärinen on kirjassaan "Suomen mies" omaksunut Rautkallion tulkintoja.
On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa, ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittelevä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.
- - -
Rautkallion tutkijanlaatua on alusta alkaen leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä kyky näkyi jo hänen väitöskirjassaan "Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-1918".
Rautkallion Kekkos-kirjat perustuvat ensi sijassa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen arkistoihin Moskovassa, jotka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen aukenivat muutamaksi vuodeksi. Niiden lisäksi hän on käyttänyt laajasti myös muiden maiden arkistoja ja haastatellut monia mukana olleita. Hänen leimaamisensa "yhden dokumentin mieheksi" on mitä karkein virhe, sillä hän on tuonut julki enemmän ja monipuolisemmin neuvostoliittolaisia ja muita ulkomaalaisia lähteitä kuin kukaan toinen saman aikakauden tutkija.
- - -
Rautkallio on tuonut tähän keskusteluun aineistoa nimenomaan uusien lähteiden kautta. Suomen sodanjälkeistä ulko- ja sisäpolitiikkaa ei voi vakavasti tutkia ilman Rautkallion kirjojen paljastamaa aineistoa".
Suomen ja Rautkallion lähtökohtainen ero on siinä, että siinä missä Suomi pyrkii esittämään asiat Kekkoselle parhainpäin mm. vaikenemalla kaiken kiusallisimmista asioista, Rautkallio pyrkii korostettuun kriittisyyteen Kekkosta kohtaan.
Kepu-uskovaiset täällä kuten muuallakin luonnollisesti uskovat Kekkosesta myötämielisesti kirjoittaneen J.Suomen tekstiä. Kritiikittömästi kuten kaikkea puoluetta ylistävää.
Avauksen otsikko oli kepun suhde Kekkoseen. Mitäs jos se käännettäisiin toisinpäin, Kekkosen suhde kepuun (Maalaisliittoon). Kekkonen oli melkoisen epäsuosittu omassakin puolueessaan melkeinpä presidentiksi tuloonsa saakka. Hänen tapansa juonia asioita oman mielensä mukaan herätti aikalailla pahaa verta muissa maalaisliittolaisissa. Viimeiseksi jääneen pääministerikautensa hallitukseen osallistumisestakin maalaisliitto päätti niukalla yhden äänen erolla, ja se tuli lupaamalla Veikko Vennamolle ministerin paikka.
Presidenttinä Kekkonen käytti puoluettaan ja sen K-linjan siipeä politiikkansa työrukkasena, ja puolue meni mukaan tuohon ehkäpä Virolaista lukuunottamatta. Väyrynen muistetan viimeisenä Kekkosen oppipoikana.
Kekkosen suhde kepuun oli siis ylimielinen, puolueen aatteen täysin unohtavaa. Tuosta traumastaan kepu ei ole vieläkään päässyt
Ameriikasta. Siellä se Lipponenkin kävi kumartamassa Bushia.
Suomi kuului lännen aateyhteisöön, ei sosialistisen diktatuurivallan etupiiriin kuten kepun toimesta asia hoidettiin. Siksi CIA tuki kepun vastavoimia.
Olen tuohon minäkin kiinnittänyt huomiota monta kertaa. Nyt en viitsi alkaa uutta väsäämään, vaan laitan tähän Kekkos-tutkielmastani luvun, jossa tuokin asia tulee muutaman kerran hyvin esille:
- - -
4. Miten Kekkosesta tuli presidentti?
Kenraali Jelisei T.Sinitsyn oli korkean tason neuvostoagentti, Stalinin, Berijan ja Zdanovin luotettu. Suomessa hän toimi Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään. Hän on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän oli elämänsä loppuun saakka (kuoli 1998) vakaumuksellinen kommunisti ja hänen kirjassaan ”demokraatteja ja vapauden puolustajia” ovat tietenkin kommunistit ja muut Neuvostoliiton ystävät, joihin hän Kekkosenkin lukee.
Kirjassaan Sinitsyn kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta. Tuo puhehan oli äärimmäisen myötämielinen neuvostoliittolaisille, niin mielistelevä, että jo sitä kirjoitettaessa lienee ajateltu puheen myöhempää käyttötarkoitusta, sitä, millä asialla Vilkuna nyt oli. Eli hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.
Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.
Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.
Näin Kekkonen oli jo tuolloin pelastanut oman nahkansa ja päässyt neuvostoliittolaisten luottomiehenä merkittäväksi taustavaikuttajaksi. Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Hallitus vuoti kuin seula neuvostoliittolaisille. Zdanov erehtyi kerran puhumaan Paasikivelle sivu suunsa asioista, joita oli juuri käsitelty hallituksessa ja niiden piti olla vain hallituksen tiedossa. Paasikivi kutsui hallituksen koolle ja sen istuntoon tullessaan jyrähti heti: ”Keskuudessamme on venäläisten vakoilija”. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Paasikivi toisti jyrähdyksensä entistä julmemmin, ja kertoi asiansa. Silloin oikeusministeri Kekkonen käytti puheenvuoron ja sanoi, että ”jos pääministerillä ei ole todisteita syyttää asiasta ketään, hänen tulee pyytää loukkaavia sanojaan anteeksi, muuten esille nousee kysymys hallituksen erosta”. Paasikiven oli taivuttava mutisten esittämäänsä anteeksipyyntöön.
Sinitsyn käyttää vuotajasta peitenimeä ”asianajaja”, mutta henkilö on helposti profiloitavissa. Hän oli toinen ulkoministeri SKDL:n Reinhold Svento, sodanaikaisen rauhanopposition jäsen kuten Kekkonenkin. Sinitsynin kirjan mukaan ”asianajaja” jatkoi vuotamista valvontakomissiolle, ja Kekkonen oli juonessa mukana – sen todistaa hänen sanansaattajansa Ahdin (Kustaa Vilkunan) jatkuvat vierailut ja puheet komissiossa, mutta kun myös Paasikivi tiesi tämän, hän osasi varautua asiaan siten, että hallitus ei enää sen jälkeen juuri käsitellyt asioita, joista venäläiset eivät olisi saaneet tietää.
Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.
Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.
Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille.
Kekkosen ura politiikan huipulla oli auennut Neuvostoliiton tuella. Oikeusministerin ”postin” jälkeen hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä 1947-48 ja puhemiehenä 1948-50.Kekkonen oli jo saavuttanut paljon, mutta ei riittävästi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan. Hän tähtäsi korkeammalle, tasavallan korkeimmalle paikalle, presidentiksi. Mutta monta oli vielä mutkaa matkassa. Ensinnäkin se, että hän oli edelleen erittäin kiistelty henkilö, myös omassa puolueessaan. Puolueensa johtajaksi hän ei koskaan pyrkinytkään ilmeisesti varmana siitä, että häntä ei siihen tehtävään hyväksyttäisi. Mutta hän tiesi saavansa myös puolueensa valtaansa ilman sen puheenjohtajuutta.
Kaiken kunnianhimonsa, mikä oli aikoinaan suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi, hän valjasti uudelle pyrkimykselleen. Hän tiesi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä, auttavat hänet pääsemään tuohon tavoittelemaansa asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.
Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.
Mutta oli myös ”toisinajattelijoita”. Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja hallintoneuvos Reino Kuuskoski muodostivat ryhmän, jota voidaan luonnehtia K-linjan ytimeksi. Kenelläkään näistä ei kuitenkaan ollut merkittävää puolueasemaa, mikä oli ongelmallista Kekkosen kannalta. Mutta Korsimo oli taktinen nero. Hän loi vaaliohjelman, joka tuotti tulosta. Johtavana teemana kampanjassa oli, että presidentin henkilö ei ole tärkeintä; täytyy saada muutos Suomen poliittiseen linjaan. Monien vaiheiden jälkeen Kekkonen nimettiin puolueensa presidenttiehdokkaaksi.
Emil Skog väittää Kekkosen ehdokkuuden loukanneen syvästi Paasikiveä. Hän vuodatti sydäntään lähipiiriinsä kuuluneelle lähettiläs G.A.Gripenbergille: ”Kekkosta olen aiemmin arvostanut, mutta nyt hän on osoittanut, että hän onkin mies, joka kunnianhimossaan ajattelee ennen kaikkea itseään eikä isänmaata”. Paasikivi piti Kekkosen valintaa presidentiksi todennäköisenä, jos Maalaisliitto todella asettuisi häntä kannattamaan. Hieman lauhduttuaan hän totesi vaikeaselkoisesti: ”Jos hänen karaktäärinsä olisi parempi, niin hänen vaalinsa presidentiksi voisi kyllä olla mukiinmenevä.”
Kekkosen menestys ei kuitenkaan ollut kehuttava. Valitsijamiesvaaleissa Paasikivi sai 107 valitsijamiestä, Mauno Pekkalan (SKDL) vaaliliitto 67, sosialidemokraatit 64 ja peränpitäjäksi jäi Kekkonen, joka sai vain 62 valitsijamiestä. Hyvin monet maalaisliittolaiset äänestivät muuta kuin Kekkosta, sillä eduskuntavaaleihin verrattuna puolue menetti 147 000 ääntä. Toisessa äänestyksessä Paasikivi valittiin presidentiksi 171 äänellä.
Kun Fagerholm oli muodostanut vähemmistöhallituksensa, alkoi oppositioon jääneiden kommunistien ja puolueessaan jo suuren vaikutusvallan saavuttaneen Kekkosen ohjaamien maalaisliittolaisten lähestyminen. Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” ajoittaa suomettumisen alun lokakuuhun 1948, jolloin Kekkonen ja maalaisliiton kansanedustaja Juho Niukkanen aloittivat Fagerholmin vähemmistöhallituksen kaatamishankkeet yhdessä venäläisten kanssa.
Kun Fagerholmin hallitus oli vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen jättänyt eronpyyntönsä, kuten tällöin katsottiin asiaan kuuluva, Kekkonen neuvostoliittolaisten avulla teki kaikkensa, jotta kommunistit olisivat jälleen päässeet hallitukseen. Mutta Paasikivi ei suostunut tähän, ja Kekkonen joutui 1950 muodostamaan ensimmäisenä hallituksenaan porvaripuolueiden vähemmistöhallituksen. Kekkosen vuonna 1951 muodostetusta toisesta hallituksesta alkaen olivat taas sosialidemokraatitkin mukana, mutta heidän vastustuksestaan johtuen kommunistit eivät päässeet yhteenkään Kekkosen hallituksista, joita ehti olla viisi vuoteen 1956 mennessä. Kun hallitukset tuolloin olivat kovin lyhytikäisiä, ehti Kekkonen tuona aikana toimia myös sisäministerinä 1950-51 ja ulkoministerinä 1952-53 ja 1954. Kaikki tuo rakensi hyvin Kekkosen kuningastietä suurta päämäärää kohti.
Mutta Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.
Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.
Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.
Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.
Vaikka Santeri Alkio oli kuollut jo 1930, hänen nimeensä vannottiin yhä Maalaisliiton aatteellisesta perinnöstä puhuttaessa. Kekkosen vaaliorganisaatio teki kaikkensa saadakseen nuo perinnönvaalijat taakseen. Kekkonen rupesi esiintymään tilaisuuksissa, joita hän oli aikaisemmin vierastanut ja pitämään niissä sellaisia puheita, joita häneltä ei ollut aikaisemmin kuultu. Mainos Matti Oy rupesi jopa kannattamaan MNL:n suvijuhlilla Laihialla virinnyttä Alkion patsashanketta, mutta sai nuivan vastaanoton hankkeen puuhamiehiltä. MNL:n kymmenvuotisjuhlatoimikuntaan kuuluneet Paavo Alkio, Lars Björkenheim, Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo ja E.M.Tarkkanen olivat kaavailleet juhlapuhujaksi puheenjohtaja V.J.Sukselaista tai MNL:n entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista. Kun kävi ilmi, että juhlapuhujaksi tulee Kekkonen, he erosivat toimikunnasta.
Kun Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli kääntynyt presidenttiasiassa Kekkosen kannattajaksi kirjoitti Lahdensuo hänelle: ”Täytyykö päätellä, että sinä näin olet harkinnut ja hyväksynyt kekkoslaisen moraalin, vieläpä asettunut sitä suojelemaan? Katsos, sekin on mahdollista, että karvaaksi totuudeksi jää: minkä Alkio rakensi, sen Leinonen löi hajalle.”
Maalaisliiton oikeistovoimat – aikaisemmin muiden ”alkiolaisten” tavoin puolueensa radikaaliin vasemmistoon aiemmin luettu Kalliokoskikin kuului nyt niihin – yrittivät vielä katkaista Kekkosen kuningastien. Tietoa hotelli Kämpin kabinettitiloissa tapahtuneesta Kekkosen ja Ranskan lähettiläämme Tauno Jalannin tappelusta levitettiin laajalle. Samoin levitettiin ahkerasti tietoa Kekkosen juopottelusta ja naisseikkailuista, joista leskirouva Anne-Marie Snellmanin kanssa kauan jatkunutta ”muhinointia” pidettiin maalle vaarallisena siksi, että tuon amerikkalaisen Associated Press- tietotoimiston edustajana Suomessa toimivan naisen uskottiin oleva kansainvälinen vakooja. Viktor Vladimirovkin, joka muistelmissaan toteaa Neuvostoliiton pitäneen Kekkosta ”objektiivisesti ottaen ainoana presidenttiehdokkaana, joka saattoi luottaa Moskovan suopeaan suhtautumiseen” ilmaisee Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin muhinoinnin ”tietyssä määrin huolestuttaneen neuvostoliiton turvallisuuspalvelua”.
Kalliokosken kannattajat uskoivat ehdokkaansa olevan vahvoilla Kekkosta vastaan. Mielipidemittaukset – joita jo tuolloin hieman harrastettiin – osoittivat moraaliltaan nuhteettomalla Kalliokoskella olevan Maalaisliitossa suuremman kannatuksen kuin Kekkosella. Kalliokosken mahdollisuuksia pidettiin hyvinä siksikin, että tältä puuttuivat vihamiehet, joita Kekkosella riitti sekä omissa että muiden joukoissa. Maalaisliiton johtomiehistä mm. Tarkkanen ja Isohanni olivat täysin vakuuttuneita, että Kekkonen ei selviydy voittajaksi ehdokasasettelussa, ja he totesivat, että ”Maalaisliiton puhdistustoiminta alkaa presidentinvaalien jälkeen”.
Mutta Kalliokosken tukijoukkojen toiminta oli aatteellisuudessaan harrastelijamaista Kekkosen tukijoukkojen toimintaan verrattuna. He eivät hyväuskoisuudessaan ottaneet lainkaan huomioon Kekkosella olevaa Neuvostoliiton tukea. Heiltä puuttui osaavia ihmisiä, mutta myös rahaa. Taitavat Korsimo ja Vilkuna operoivat asioita niin, että syksyllä 1955 Kekkonen oli Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas, vaikka soraääniä mm. Kalliokosken puolesta kuului yhä. Kun Maalaisliitto sitten valitsi maakunnissa presidentin valitsijamiehiä, tuohon joukkoon kuului Pohjois-Karjalassa myös sodanaikainen ministeri Antti Kukkonen, mutta hän ei suostunut sitoutumaan siihen, että hän äänestäisi Kekkosta valitsijamiesten kokouksessa. Etelä-Hämeen piirijärjestö halusi lähettää ehdokkaat vaaleihin pelkästään Maalaisliiton vaaliliittona, mutta Korsimo sai kutsutuksi koolle uuden piirikokouksen, joka Korsimon tiukassa valvonnassa rupesi asettamaan ehdokkaita Urho Kekkosen vaaliliitolle.
Kekkosen valinta oli loppuun saakka enemmän kuin epävarma. Vanha Paasikivi oli saatu houkutelluksi vielä mukaan. Sosialidemokraatit olivat varautuneet siihen, että heidän oma ehdokkaansa Fagerholm ei pääsisi toiselle kierrokselle, jolla olisivat vastakkain Kekkonen ja Paasikivi, ja he äänestäisivät Paasikiven vielä kerran presidentiksi. Mutta kommunistit olivat saaneet Moskovasta käskyn jakaa äänensä Kekkosen ja Fagerholmin kesken, jotta Paasikivi tippuisi, kertoo mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Ja juoni onnistui. Toiselle kierrokselle menivät Fagerholm ja Kekkonen.
Ja loppu on tunnettua historiaa. Kekkonen voitti vaalien toisessa äänestyksessä Fagerholmin äänin 151-149. Ennakkoasetelmat edellyttivät Fagerholmille yhtä niukkaa voittoa. Yhä arvuutellaan, kuka tuo Kekkosta äänestänyt luopio demarileirissä oli ja miksi hän niin äänesti. Ostettiinko hänet ja millä? ”Luopioita” voi olla useampia, sillä myös eräiden maalaisliittolaisten arvellaan livenneen Fagerholmin kannattajiksi. Nimiäkin on mainittu. Eipähän tämä taida koskaan selvitä ja lieneekö tuolla enää niin väliäkään..
Seuraavaksi tarkastelen Kekkosta presidenttinä. Teen näin viidessä seuraavassa osassa. Tuo ajanjakso – Kekkosen 25-vuotinen kausi presidenttinä – on merkittävin sekä hänen omassa elämässään ja varsinkin maamme kannalta. Siksi tuo aika vie runsaat puolet kirjoitussarjastani, osat 5-9.
Tässä linkki koko tutkielmaani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
>> Suomen ja Rautkallion lähtökohtainen ero on siinä, että siinä missä Suomi pyrkii esittämään asiat Kekkoselle parhainpäin mm. vaikenemalla kaiken kiusallisimmista asioista, Rautkallio pyrkii korostettuun kriittisyyteen Kekkosta kohtaan.
No ei. Yhtä ja toista voidaan varmaan sanoa, mutta tosiasia on että historiankirjoituksen kannalta nimenomaan lähtökohtainen ero elämänkertakirjuri Juhani Suomen tehtävänasettelun ja Kekkosen muistolle räksyttävien kaunasielujen välillä ei suinkaan ole se että edellinen on myötämielinen Kekkosta kohtaan ja nämä eräät muut kriittisiä. Lähtökohtainen ero on se että Suomen tehtävä on olennaisesti muuta kuin olla kriitikko. Hänen tehtävänsä on yrittää tallentaa mahtimiehen elämänkerta henkilöhistorian kannalta mahdollisimman autenttisista lähtökohdista ja nimenomaan tutkimuskohteensa aikalaismaailmaan eläytyen ja sitä tallentaen. Vain näin menettelemällä tehdään palvelus myöhemmälle tutkimukselle. Sillä kukaan ei kai tosissaan voi väittää, että antamalla arkistot kaunasielujen riepoteltavaksi voitaisiin tältä ajalliselta etäisyydeltä tehdä päteviä kriittisiä arviointeja Kekkosen ajasta? Niin tehtäisiin vain karhunpalvelus historiankirjoitukselle.
Koska Suomen tehtävä historiankirjoituksen kannalta on aivan ensisijainen, sitä ei edes pitä yrittää arvioida samassa kategoriassa kuin kekkoskriitikoiden "paljastuksia". Riepottelulla on poliittisia päämääriä, mutta historia ei ole sellainen tiede joka pitäisi alistaa politiikalle. Historia pyrkii selvittämään mitä tapahtui ja miksi, mutta se ei pyri julistamaan totuuksia silloin kun poliittinen soppa vielä kiehuu asioiden ympärillä. Tarvitaan aina sellainen ajallinen etäisyys joka mahdollistaa koko aikakautta koskevia taustahahmotuksia, vasta silloin voidaan yksittäisen historiallisen henkilön rooli ja vaikutus nähdä oikein suhteutettuna.
Kukaan ei tietenkään kiellä hannurautkallioilta tai lasselehtisiltä sensaatiomaisen paljastusmateriaalin tai vielä sensaatiomaisempien juorujen kirjaamista. Kyse on yksinkertaisesti siitä että heidän motiiveistaan tehdään eri työtä kuin mitä akateeminen historiantutkimus kunnioittaa. Jos joku ei tiedä millaista historiankirjoitusta akateeminen maailma pitää arvossa, lukekoon vaikka Historiallisen aikakauskirjan päätoimittaja Juha Sihvolan mielipiteet asiasta.
Juhani Suomella ei ole mitään tekemistä historian kanssa. Juhani Suomi on pyhäin kuvien palvoja, jolle nauretaan aivan avoimesti.
Historiallinen etäisyys laskee Kekkosen jalustalta ansaitsemaansa kuoppaan.
...Juhani Suomen tehtävä on vain kuvailla Kekkosta ja hänen aikansa historiaa, kun Rautkallio, Lehtinen ja muut myös arvioivat Kekkosen toimintaa ja sen ajan historiaa?
>> Historiallinen etäisyys laskee Kekkosen jalustalta ansaitsemaansa kuoppaan.
Unohdin mainita että juoruilun lisäksi ennustaminenkaan ei kuulu historiatieteen toimenkuvaan.
>> Juhani Suomen tehtävä on vain kuvailla Kekkosta ja hänen aikansa historiaa
Olet luultavasti oikeilla jäljillä. Varsinaisen tehtävän nimeäisin kuitenkin ensi vaiheessa kartoittamiseksi ja tallentamiseksi, ei siis edes kuvailuksi. "Kekkosen aika" on myös jotain sellaista joka on mahdollista hahmottaa vasta myöhemmin.
Suomi kehittyi yhden vuosisadan kuluessa karkeasti määritellen heimoasteen yhteiskunnasta, jossa syrjäseuduilla saatettiin vielä elää keskiaikaisella tavalla savupirteissä, yhdeksi maailman hyvinvoivista teknologian edelläkävijöistä, ja tuolla tiellä Suomi kohtasi tavattoman vaikeita vastuksia ja poikkeusoloja. Aika ei vielä pitkään tule olemaan kypsä tämän kaiken arviointiin.
Arviointi voi lisäksi tapahtua vain kokonaisuuksia hahmottaen, monien taustoja hahmottavien aputieteitten kautta. Poliittinen historia yksin ei pysty kertomaan totuutta oikein mistään, ja se tulee varmasti kokemaan muutoksia, kuten esim. sotahistoriankin kirjoitus on muuttunut aikalailla kun yhtenäiskulttuurivaiheesta on päästy irti. Vahvat johtajat kuuluvat kaikilla kansoilla yhtenäiskulttuurivaiheisiin, mutta samoin vahvojen johtajien kunnian alasrepiminenkin saattaa olla vain jälkijättöisimpien perässähiihtäjien ryhtiliike.
Olet varmaan oikeassa.
Paljonhan on sellaista poliittista tendenssiä, että historiaa halutaan arvioida tämän päivän asetelmien läpi tarkoituksena saada joku jälkikäteen tuomituksi sellaisista teoista, mitkä eivät olleet tekoaikana tuomittavia.
Kgb:n ja stasin arkistovuotoja on koetettu monella tapaa käyttää siihen, että joku olisi ollut vieraan vallan palkattu agentti ja isänmaanpetturi. Viimeisin tämän tendenssin uhrihan oli Alpo Rusi, mikä tapausesimerkki ei ole vielä ollenkaan ohi, kun Rusin korvausvaatimuksia ryhdytään käsittelemään Jyväskylän käräjäoikeudessa piakkoin.
Puolustat kovin Suomen myötäsukaista Kekkos kohtelua. Minkä takia hän sitten Koivistosta kirjoitti räksyttävän kriittisen kirjan jos kerran "tarvitaan aina sellainen ajallinenetäisyys joka mahdollistaa koko aikakautta koskevia taustahahmotuksia, vasta silloin voidaan yksittäisen historiallisen henkilön rooli ja vaikutus nähdä oikein suhteutettuna." Koiviston ajasta kun on vielä vähemmän etäisyyttä, silti kovin kriittinen tarkastelu.
Suomi on tehnyt valtavan työn, voisi sanoa elämäntyön, Kekkos kirjoillaan. Valitettavaa on että hymistelevä lopputulos pilaa koko tuloksen.
En puolusta Suomen "myötäsukaista Kekkos kohtelua". En edes tiedä, en voi tietää - eikä itse asiassa kukaan tiedä tai voi tietää vielä - miten Suomi kohtelee Kekkosta. Se selviää vasta sitten aikanaan, kun nyt kirjoihin ja kansiin pantua materiaalia aletaan eri konteksteissa tulkita.
Se mitä nyt juuri tunnemme, miten arvioimme ja missä valossa asiat näemme on kaikki sellaista, jonka kestävyydestä ei ole tietoa. Juuri siksi Suomen työ elämänkerturina on yrittää tallentaa Kekkosen maailma sellaisena kuin Kekkonen sen koki. Sellainen ensisijaistyö mahdollistaa sitten myöhemmin myös pätevät kriittiset arviot. Siis historiallisessa mielessä pätevät: että osataan nähdä kokonaisuuksia, asetetaan tapahtumat konteksteihinsa, voidaan erottaa esimerkiksi se mikä kuuluu aikaan ja taustaan ja se mikä oli vahvan johtajan roolia ja mikä Kekkosta itseään.
Aivan samaa on sanottava Koivisto-kirjasta. Se voi näyttää meistä nyt siltä tai tältä, mutta sitäkään ei ole tehty nykyisiä tulkintoja ja arviointeja varten vaan dokumentin jatkeeksi. Ei ole juuri merkitystä sillä millaisia tunteita se nyt yleisen räksytyksen keskellä herättää.
Juhani Suomella oli aikoinaan yksinoikeus Kekkostutkimuksiin. Käytännössä se merkitsi suomettuneen suomen ja Kekkosen maineen pelastusoperaatiota. Temppu oli erittäin röyhkeä isku akateemisen tutkimuksen vyön alle.
Juhani Suomi ei mielestäni ole tutkija, vaan Kekkosta parhain päin tulkitseva "neuvostotutkija" ja koivisto-kaunainen prokaattori.
>> erittäin röyhkeä isku akateemisen tutkimuksen vyön alle
Ollos veli huoleton. Akateemisella tutkimuksella on aikaa odottaa merkitysten muotoutumista. Ensin tutkitaan, ja tässä nimenomaisessa poikkeavassa asiassa (poikkeavien kontekstien vuoksi) tutkitaan ihan parhaimman päälle, ja sitten vasta hutkitaan.
Sinä ilmaiset omat kaunasi kipakankitkerästi. Kaikin mokomin, ole hyvä. Sinulle varmaan riittää kantasi ilmoittaminen. Historiantutkimuksella on rimat korkeammalla.
En ole lainkaan huolestunut, saati kitkerä. Tosiasiathan eivät ole mitään arvotettavia asioita.
Länsimainen historiankirjoitus perustuu nopeaan tulkintaan, joka tarkentuu todisteiden jatkuvaan tarkentamiseen. Riittävät todisteet kumoavat monumentaalisen "historian kirjoituksen" vääjäämättömästi.
Ai jaa. Huolesi historiatieteestä ja tositiedon ongelmista on siis ihan tällä tasolla:
"Tosiasiathan eivät ole mitään arvotettavia asioita."
No tuo on kyllä niin mykistävää viisautta että nostan suosiolla tuon edessä kädet pystyyn.
"Länsimainen historiankirjoitus perustuu nopeaan tulkintaan, joka tarkentuu todisteiden jatkuvaan tarkentamiseen."
Apua! Nyt lennän seinälle tulituksesi voimasta! Länsimainen historiankirjoitus. Ouh! Auh!
Eihän se periaatteessa sen vaikeampaa ole.
...ollenkaan sitä porukkaa ja jengiä, joka aikoinaan hääri Maalaisliiton nimissä Kekkosen ympärillä Kekkoseen ja aika vaikea yhdistää sitä porukkaa yleensä mihinkään maalaisliittoonkaan.
Aika merkillinen yhdistelmä.