onko USA vastaisuus keskusta-porvarillinen ilmiö

...että aika moni keskustaan ja porvaristoon itsensä sijoittava ihminen osaa tehdä eron sen suhteen kritisoiko ja vastustaako esim. Irakin sotaa, Bushin hallintoa vai USAa.

Esim. minä kannatan lämpimästi parempien suhteiden luomista USAn kanssa ja Suomen liittämistä Natoon, mutta pidän Bushin hallintoa aika typeränä ja vastustan Irakin sotaa.

Luulisin myös, että äänestäjien valtaosa osaa tehdä saman eron asioiden välillä.

Jos kerrankin mentäisiin vaaleihin järjellä!

Otettaisiin tuohon asiaan ja koko terrorismin vastaiseen sotaan melko neutraali kanta,
Olla asiasta hötkymättä puoleen sun toiseen.
Jolloin keskustapolitiikka ei ärsyttäisi äänestäjiä kahtiajaon suhteen.
Tämä olisi oiva keino haalia äänestäkiä demareilta ja kokoomukselta sekä vihreiltä.

asiat omin nokkineen. Mäin on tehnyt aina. Siipiveikkoja ei tarvita.

Sabotaaši-skenaariossa globaali kehitys on epävakaata ja kulkee epäjatkuvuudesta toiseen. Esimerkkejä mahdollisista kriiseistä ovat kolmas maailmansota, Pakistanin ja Intian välisen konfliktin laajeneminen, Al-Qaida ja muu terrorismi sekä luonnonmullistukset. Turvallisuus- tai sotilaallisten kriisien lisäksi mahdollisia epävakauden aiheuttajia voivat olla jonkinlaiset epidemiat (voi olla muutakin kuin SARS, AIDS, Ebola, karanneet bioaseet tai isorokko). Jotkin näistä villeistä korteista toteutuvat ja kriisit koskettavat kaikkia. Kehitystä leimaa sulkeutuneisuus, pelko, varautuminen, ja liikkumis-rajoitukset. Globalisaatio ja liberalisaatio pysähtyvät. Kun jossain tapahtuu katastrofi, muut maat sulkevat rajojaan ja varautuvat. Liikkuminen, kontaktit ja kauppa vähenevät. Pelon ilmapiirissä ylilyönnit turvautumisessa ovat yleisiä ja paikoin eletään poikkeustilassa. Etniset tai muut ristiriidat lisääntyvät maiden sisällä, kun joitain ihmisryhmiä leimataan taudinkantajiksi tai terroristeiksi. Epäluulot pieniä vähemmistöryhmiä kohtaan lisääntyvät ja nationalismi nousee. Kansallinen turvallisuus nousee entistä tärkeämmäksi asiaksi, poliisin oikeuksia lisätään ja kansalaisoikeuksia kavennetaan. Ihmiset elävät tarkastusten ja säädösten viidakossa.

Yrityksillä esiintyy alihankintaongelmia. Huoltovarmuuden ja turvallisuuden vuoksi huoltoketjut lyhenevät ja kotimaiset raaka-aineet sekä energialähteet ovat entistä tärkeämpiä. Kriisien uhatessa ja niiden aikana on selviydyttävä omillaan. Strategisia aloja, kuten maataloutta, tuetaan. Teknologiassa painopiste siirtyy turvallisuuteen ja sotilassovelluksiin. Kulutuksessa trendejä ovat turvallisuus, kestävyys ja kotimaisuus. Ulkomaisia vaikutteita aletaan vierastaa, ja esim. kehitysapua ei heru. Pelko kaikkea ylikansallista kohtaan lisääntyy. Ihmiset hamstraavat kaikkea. Matkailuliiketoiminta on alamäessä, eli laiva- ja lentoliikenne ovat vaikeuksissa. Kun ulkomaankauppa vähenee, on mietittävä mitä myydään lähimarkkinoille. Ympäristöongelmat saattavat pahentua, kun joudutaan keskittymään akuuteimpiin ongelmiin ja muut jäävät vaille huomiota. Narkoottisten aineiden käyttö lisääntyy, koska ihmiset hakevat helpotusta ahdinkoonsa, mm. suruun ja pelkoihin. Välinpitämättömyys on lisääntynyt, eikä media jaksa enää kiinnostaa, koska huonoja uutisia maailman tilanteesta tulee niin runsaasti. Internetiä rajoitetaan ja hakkerointi on riesana. Pehmeät arvot on ajettu alas, jolloin esim. yliopistojen opetus muuttuu (humanistiset alat häviöllä).

Diplomaattinen dominanssi -skenaariossa EU on ottanut maailmalla ohjat käsiinsä. Kansainvälisen päätöksenteon foorumina on YK, josta on tullut jonkinlainen maailmanhallitus. EU junailee asioita YK:ssa diplomatiallaan mielensä mukaan. EU:n dominanssin taustalla on USA:n pitkään kestäneet vaikeat ajat. USA:ssa on vallalla isolaatiosuuntaus, eli amerikkalaiset eivät enää halua hoitaa muiden asioita, vaan maa on eristäytynyt. Venäjä on tiellä kohti EU jäsenyyttä ja siitä on tullut Euroopan öljy-, maakaasu- ja raaka-ainereservi. Venäjän kehitys on kokonaisuudessaan positiivista. EU:n integraatio alkaa kantaa hedelmää, mikä näkyy myös teknologian ja tieteen aloilla. EU:ssa on lisäksi verkostoiduttu täydellisesti, ja Euroopasta on tullut haluttu yritysten pääkonttoripaikka. EU:iin syntyy muutama suuri megapoli, kuten Lontoo-Pariisi -akseli. Globaalit brandinomistajat ja yritysten kerma majailevat Euroopassa.

Eurooppalaiset markkinat ovat kasvaneet huomattavasti, kun Itä-Eurooppakin on noussut kehityksessä lännen tasolle. Myös väestön ikääntymisongelma, työvoimapula ja eläkepommi helpottuvat, kun esim. Puolan ja Venäjän suhteellisen nuori väestö siirtyy lännen työmarkkinoille. Maailmalla kasvava USA-vastaisuus kääntää kaikki maat EU:n puoleen. Myös USA:n älyllinen eliitti etsii juuriaan Euroopasta ja vieraantuu USA:n oikeistolaisesta poliittisesta ilmastosta. Japanin talous on kunnossa, mutta maalla ei ole globaaleilla markkinoilla samaa painoarvoa kuin EU:lla. Nafta repeilee liitoksissaan ja Kanada sekä Meksiko lisäävät yhteistyötä EU:n kanssa. Eurooppalainen maku ja tyyli ovat taas arvossaan. Amerikkalaisille eurooppalaisuus edustaa sivistystä ja hyvää makua, ja myös aasialaisille eurooppalaisuus kelpaa amerikkalaista kulttuuria paremmin.

Big Mac -skenaariossa USA säilyttää asemansa maailmantalouden veturina. Uudet markkinat ovat Aasiassa, ja myös talouskasvun painopiste siirtyy sinne. Aasia pysyy kuitenkin vielä pitkään vain alihankkijan roolissa, todellista taloudellista valtaa käyttävät edelleen länsimaat ja niiden suuryritykset. BKT:lla mitatussa volyymissa Aasia ei ole suurin. Amerikkalaiset ja yleislänsimaiset toimintatavat ovat liike-elämässä edelleen vallitsevia. USA pysyy sotilaallisesti vahvimpana voimana, ja siellä vallalla olevan uskonnollis-oikeistolaisen ajattelutavan myötä se käyttää ahkerasti sotilaallista painostusta ulkopolitiikassa (vrt. G.W. Bushin politiikka). Tämä herättää voimakasta amerikkalais- ja länsimaalaisvastaisuutta. Niinpä USA:n vastaisesta terrorismista tulee pysyvä ilmiö. USA ylläpitää myös kulttuurin ja arvojen puolella dominanssia, eli se harjoittaa eräänlaista talousimperialismia.

Erilaiset kiistat hiertävät Aasian, Euroopan ja USA:n välejä. Aasian maat käyttävät taloudellisia keinoja aseinaan USA:n dominanssipyrkimyksiä vastaan (subventiot, lainsäädäntö jne.). Ristiriitoja ei pystytä ratkomaan sopimuksin tai kv. järjestöjen puitteissa (esim. WTO), vaan yksittäisten yritysten on pystyttävä ratkomaan ongelmia kunkin omalta kohdaltaan. Kulutustrendit syntyvät edelleen etupäässä USA:ssa ja Euroopassa, ja myös teknologiassa nämä ovat Aasiaa edellä.

Idän pikajuna -skenaariossa Aasian kehitys on suotuisaa ja vakaata. Talouden painopiste siirtyy selkeästi Aasiaan (talouskasvu ja volyymi). Globaali integraatio on nopeaa, ja kauppa sekä investoinnit virtaavat vapaasti mantereiden välillä. Aasialainen liiketoimintatapa on tehokkain ja muutkin omaksuvat sen. Aasian mahtimaita ovat Kiina, Japani ja ns. "Aasian Tiikerit". USA pysyy voimakkaimpana sotilaallisena mahtina, mutta amerikkalaiset joutuvat sopeutumaan aasialaisiin tapoihin kv. suhteissa ja liiketoiminnassa. Amerikkalaisyritykset siirtyvät markkinoiden ja osaamisen perässä mm. Kiinaan. Aasiasta tulee maailmantalouden napa ja suuri kulttuurillinen vaikuttaja. Siirrytään aasialaiseen regiimiin.

Arvoissa aasialainen yhteisöllisyys peittoaa länsimaisen individualismin. Aasia hylkää länsimaiset ihmisoikeus- ym. käsitykset ja niiden tilalle nousevat omat arvot. Kuluttajatottumukset ja trendit aasialaistuvat, eli eri tuotteiden standardeiksi tulevat vähitellen "yleisaasialaiseen" makuun ja mieltymyksiin vastaavat tuotteet. Teknologiassa Aasia kuroo kiinni eroa länsimaihin. Tietoteknisessä kehityksessä siellä ollaan muuta maailmaa selvästi edellä. Tekijänoikeuskysymysten ratkaiseminen tulee olemaan oleellista talouden kehittymisen kannalta. Kieliin, kirjainmerkistöihin yms. liittyvät ongelmat tulevat olemaan huomattavasti nykyistä haasteellisempia. Teknologisen kehityksen painopisteet muuttuvat ja länsimaalaisten toimijoiden on muutettava organisaatioidensa rakenteita ja toimintatapaa vastaavasti. Länsimaalaisten yritysten on sijoitettava suunnittelua ja muuta toimintaa lähelle Aasian markkinoita. Aasialaisten teknologiaosaajien perässä myös ulkomailla asuvat aasialaiset palveluliiketoiminnan harjoittajat palailevat kulttuurimaisemiinsa

Biohyppy-skenaariossa eettisiä tai moraalisia rajoitteita bioteknologiaa kohtaan ei enää ole. Yhteiskunta on hyväksynyt kaiken, mitä bioteknologian kehitys on tuonut tullessaan. Voidaan puhua hypystä biomaailmaan, jossa bioteknologia nähdään keinona päästä kaikista ihmiskuntaa vaivaavista ongelmista. Kehityksen kärjessä on USA, mutta myös EU:n alueella ja Aasiassa kehitys on nopeaa. Biohyppymaailmassa ohjataan runsaasti varoja bioteknologian kehittämiseen. Tavoitteena on korkea hyvinvoinnin taso - taudit voitetaan, nälänhätään on keinonsa ja energiantuotanto mullistuu. Sairaanhoidosta on jo pääosin siirrytty ennaltaehkäisyyn ja ihmisen varaosia on yleisesti saatavilla. Nopeakasvuisilla biotuotteilla taataan riittävä ravinto suurimmalle osalle maailman väestöstä, mutta edelleenkään kehitys ei yllä aivan jokaiseen maailmankolkkaan.

Energiantuotannossakin hyödynnetään uusilla menetelmillä tuotettuja polttoaineita sekä erilaisia biomassoja. Erilaisten uusien materiaalien ja tekniikoiden myötä saasteongelmat ovat pitkälti poistuneet ja menneiden vuosikymmenten aikana luontoon syntyneitä vaurioita pystytään korjaamaan. Geenimuuntelulla ja atomien räätälöinnillä tuotetaan keinotekoisesti melkein mitä vain, kuten elimiä, kudoksia, soluja, kuituja, ravintoaineita ja älymateriaaleja. Kehitystä varjostavat kuitenkin kansainvälisten bioalan yritysten patenttikiistat. Bioteknologian kehittyessä alkaa ilmetä uusia ongelmia (liiallinen puuttuminen kasvien, eläinten ja ihmisen perimään; valtalajikkeistuminen yms.). Koneet toimivat yhä enemmän elävien organismien tavoin (ajattelevat, oppivat, puolustautuvat, parantuvat) ja raja elävän eliön ja koneen välillä hämärtyy. Koneet aiheuttavat pelkoa ylivertaisuudellaan. Koneenrakennusala mullistuu, sillä moni tuotantomenetelmä on uudistunut täysin (tappajateknologioita). Bioteknologian ohella kehittyvä nanoteknologia aiheuttaa suuria muutoksia.

Tietänet ettei USA ole koskaan mitenkään erityisesti suosinut YK:ta. Eräänä syynä pitäisin YK:n demokraattisuutta. Vaikka USA vouhkaa mielellään demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta niin heidän näkemyksensä esim. Afriakkalaisten tai Eurooppalaisten ääni tai ihmisoikeudesta on hiukan erilainen kuin Amerikkalaisen rikkaimman 40% äänioikeudesta.

Jos nyt vaadittaisiin kansanäänestysttä joukkotuhoaseiden hävittämisen puolesta niin tulos olisi luullakseni noin 4 miljardia vastaan 2 mijoonaa. Jos asiaa käsiteltäisiin YK:n yleiskokouksessa, äänestystulos olisi USA loppuja vastaan.


Eli jenkkien kannalta YK:n tuhoaminen on eräs tärkeimpiä tavoitteita maailmanvalloituksen polulla.


Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Hermojani koetellaan. Mielipidetiedustelijat kiusaavat kyselyillään, mutta paha on tässä vaiheessa sanoa mitään vaaleista. Tummista kertoilisi mieluustikin, mutta eihän se niitä kiinnosta. USA-vastaisuus kukkii taas täysin rinnoin. Joka lehteen, kadunkulmaan, niemeen, notkoon ja saarelmaan mahtuu joku Chomskynsa liian tarkkaan lukenut tiedostava nuori julistamaan jenkkisaatanan pahuutta.
Missähän näiden wannabe-älykköjen kannanotot olivat silloin, kun Taleban nousi valtaan Afganistanissa? Missä viipyvät mielenosoitukset Pohjois-Korean ihmisoikeusoloja vastaan? Eniten kuitenkin ärsyttää, että tällä kertaa Yhdysvaltoja kritisoidaan ihan aiheesta

Britannian puolustusministeriö torjuu syytökset joita lehdistössä on esitetty, koskien esitettyä puolustusministeriön todistusaineiden tuhoamisyritystä.

Daily Telegraphin mukaan viranomaiset olivat aikeissaan polttaa ”mediasuunnitelman” koskien hallituksen ase-eksperttiä David Kellyä, kun vartijat pysäyttivät heidät.

On väitetty, että dokumentti olisi toimitettu polttosäkkiin kolme päivää Kellyn kuoleman jälkeen.

Kun vartijat huomasivat yrityksen, he hälyttivät paikalle poliisit.
Puolustusministeriön lähteet tunnustivat BBC:lle, että 20. heinäkuuta oli sattunut turvallisuusrikkomus, kun säkki joka oli tarkoitettu poltettavaksi hävisi yön aikana.

Lähteet kuitenkin kertoivat, etteivät he [puolustusminiteriössä] olleet tietoisia mistään [erikoisesta] materiaalista säkissä, jonka Thamesin laakson poliisi vei pois.

USA, Australia, Japani, Etelä-Korea, Kiina ja Intia = AP6 pitivat kuluvalla viikolla omaa ilmastosumutuskokoustaan Australiassa. USA, joka on julkisesti irtisanoutunut kaikista päästövähennyksistä. Australia, joka on maailman johtavia kivihiilen tuottajamaita. Japani ja Etelä-Korea, joiden tuontienergiariippuvuus (öljy) on tunnetun suurta. Kiina ja Intia, jotka kasvavina kehitysmaan ja teollisuusmaan välimuotoina ottavat mielellään vastaan kaiken kasvuaan helpottavan kuten teknologiainvestoinnit ja vapautukset päästövastuista. Ja sitä isot pojat niille lupailevatkin.

Kuuden Aasian ja Tyynenmeren maan ilmastokokous on luvannut lisärahoitusta ympäristöhankkeisiin. Yhdysvallat antaa 52 miljoonaa ja Australia sata miljoonaa dollaria rahastoon, jonka tehtävänä on kehittää vähäpäästöistä tekniikkaa.

Australiassa kokoontunut ryhmä ei asettanut mitään tavoitteita kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Sydneyssä pidetyn ministerikokouksen loppuasiakirjassa korostettiin sitä, että maailmantalous ei voi toimia ilman fossiilisia polttoaineita. Ajatus ilmastonmuutoksen torjumisesta talouskasvun kustannuksella on kestämätön, arvioi Australian pääministeri John Howard.

Sydneyn kokoukseen osallistuivat myös Japani, Kiina, Intia ja Etelä-Korea. Osallistujamaista kaksi, Yhdysvallat ja Australia, on kieltäytynyt ratifioimasta Kioton ilmastosopimusta, joka rajoittaa kasvihuonekaasupäästöjä. Ympäristöjärjestöt ovat tuominneet Sydneyn kokouksen teeskentelyksi.

Eikä ihme, että tuomitsivat! USA on tuoreiden uutisten mukaan juuri leikannut reilusti omia siviilipuolen tutkimusrahojaan yliopistoilleen, mihin verrattuna tämä 52 miljoonan dollarin 'kipuraha' on täysin absurdi julkisuusele. USA:n panostuksen suuruusluokkaa voi verrata vaikkapa yhden yhdysvaltalaisen Tomahawk-risteilyohjuksen hintaan, joka on 1,9 miljonaa dollaria. Maailman johtava suurvalta ja 1/4 kaikista koko maailman ihmisten tuottamista hilidioksidipäästöistä vastaava maa panostaa siis kokonaista reilun 27:n risteilyohjuksen hintalapun verran yhteiseen ilmastoomme! Mainittakoon reunahuomautuksena, että mm. vuoden 1991 Irakin sodassa laukaistiin 288 tällaista ohjusta. Turvallinen tulevaisuus ennen kaikkea?

Australian panostus on hieman suurempi (verratkaapa maiden väkilukuja ja bruttokansantuotteita), mutta sillä onkin ko. maista eniten hävittävää jos kivihiilen käyttö on lopetettava ilmastosyistä. Uusiutuvien kehittämisessä ei näissä tutkimusrahoissa ole tietoakaan, vaan panostukset käytetään yksinomaan fossiilisten käytön mahdollistamiseen jatkossakin...

Ahaa! Kuulen jo takarivistä 'USA-vastaisuus' mutinaaa. Mitäpä sitten sanotte tästä: USA:n kansantalouteen verrattuna pikkuruisella Suomella on yksinomaan Tekesin kautta varaa jakaa VUOSITTAIN 408 miljoonaa euroa uuden teknologian kehittämiseen. Yksi Tekesin ohjelmista on btw 'Ilmastonmuutoksen hillinnän liiketoimintamahdollisuudet', jonka kokonaisbudjetti on 70 miljoonaa euroa, tekesin osuus tästä puolet!

Keskiviikkoisen Presidentinvaalikeskustelun osanottajilta tivattiin muun muassa heidän käsitystään Suomen ja Yhdysvaltojen välisistä suhteista. Käytetyt termit kuitenkin sihahtivat korvaan. On vaarallista ja epäjohdonmukaista puhua Suomen Amerikan-vastaisuudesta, koska suomalaiset tuskin kokevat vihaa tai kiukkua yhdysvaltoja vastaan kansana tai valtiona. Mikäli Yhdysvaltojen nykyinen toimintamalli ei meitä tyydytä, pitäisi mieluummin puhua suomalaisten epäluuloista USA:n poliittista linjaa kohtaan.

Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr.) ja eduskuntavaaliehdokas, entinen maakuntajohtaja Tarja Cronberg (vihr., sit.) keskustelivat naisten asemasta politiikassa, työssä ja mediassa Nainen väärässä paikassa? -tapahtumassa 15.02. Joensuun Teatteriravintolassa. Tilaisuus keräsi 60-henkisen yleisön. Naisen aseman lisäksi myös Irakin tilanne kiinnosti yleisöä, onhan Sinnemäki eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen ja Cronberg johtanut rauhantutkimuslaitosta.

- Irakin ja Yhdysvaltain tilanne on mielenkiintoinen. Näyttää siltä kuin nykyään voisi hyökätä ennakoivasti, jonkin maan mielipidettä vastaan. USA-vastaisuus on noussut Lähi-idässä myös nuorten naisten keskuudessa, kun Yhdysvallat luo omalla tavallaan uutta maailmanjärjestystä, kommentoi Cronberg.

Sinnemäki ja Cronberg pohtivat hyvä veli -verkoston merkitystä naisten mahdollisuuksiin toimia johtajana tai poliitikkona. Sinnemäki muistutti, että kansainvälistyminen on luonut avoimuutta. Cronbergin mukaan EU vaikeuttaa hyvä veli -verkoston toimivuutta, sillä EU-hankkeissa on oltava asiaperusteet ja osa päätöksistä tehdään kaukana niiden kohteesta. Cronberg itse ei ole halunnut olla minkään puolueen jäsen maakuntajohtaja-aikanaan eikä myöhemminkään, koska kokee, ettei monimutkaisia asioita ratkaista yhden puolueen ohjelmilla. Sen sijaan puolue voi toimia asioihin vaikuttamisen väylänä.

Suomalaisilla ja eurooppalaisilla yleensäkin on amerikkalaisista usein ihan käsittämättömän halveksuva kuva, luullaan itse olevansa niin mahtavia että ei rajaa. Yhdysvalloissa ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on paljon kritisoitavaa, se on selvä, mutta heistä kuulee kansana ja ihmisinä aika uskomattomia väitteitä, eikä sanoja yleensä edes huomaa omaa suppeaa näkökantaansa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei suinkaan ole ylistää amerikkalaisia tai suhtautua kritiikittömästi amerikkalaiseen elämäntapaan. Se, ettei pidä Yhdysvaltoja Ilmestyskirjan petona ei tarkoita, että hyväksyisi esimerkiksi Bushin ulkopolitiikkaa. Jos arvostaa Suomea, onko itse automaattisesti natsimyönteinen (Suomihan oli Natsi-Saksan liittolainen)?

Tietenkin Yhdysvaltoja voi "vastustaa", ja joka tapauksessa on asiallista kritisoida, monestakin syystä. Mutta jos kritiikki on tasoa "ne on läskejä ja tyhmiä", voi kyllä katsoa peiliin. Kirjoitus ei keskity Yhdysvaltoihin sen vuoksi että se olisi joku onnela, vaan koska amerikkalaisvastaisuus on niin muotia. Vastaavanlaisen kirjoituksen voisi tehdä monesta muustakin maasta.

Hassua, että se on silti johtava maa melkein millä tahansa mittarilla mitattuna, varsinkin tieteellä tai teknologialla. Maailman Nobel-palkinnoista kirkas enemmistö on mennyt Yhdysvaltoihin (270 palkintoa, Iso-Britannia on toisena 101 palkinnollaan). Yhdysvalloissa on maailman huippuyliopistot ja -tutkimuslaitokset - kymmenestä arvostetuimmasta yliopistosta Yhdysvalloissa oli 8, loput kaksi Iso-Britanniassa. Suomessa katsotaan Idolsia silmät kovina ja luetaan 7 päivää -lehteä, ja sanotaan kuinka amerikkalaiset ovat tyhmiä.

Mitä jos joku amerikkalainen sanoisi muuta maailmaa "tyhmäksi"? Kuinka paljon tämä kertoisikaan koko kansakunnan alemmuustilasta ja rappiosta? Onneksi Euroopassa meillä on valtuudet sanoa muista kansoista mitä meitä huvittaa, sillä olemmehan aina oikeassa, emmekä ollenkaan ylimielisiä.

Yhdysvallat on käsittääkseni monikulttuurisin yhteiskunta koko maailmassa koskaan. Suomalaisista suuri osa olisi valmis lähettämään kaikki somalit helvetin kuuseen saman tien, eikä Suomi ole lähelläkään tavoitettaan pakolaisten vastaanotolle. Suomi ottaa länsimaista suhteessa väkilukuun suurin piirtein vähiten pakolaisia. Mutta onneksi meillä on varaa sanoa muille, kuinka ahdasmielisiä he ovat.

Aika vähän tulee mieleen tilanteita, joissa amerikkalaiset on väkipakolla kulttuuriaan vieneet jonnekin, vaikka sitä on enemmistö on selvästi vastustanut (ja siinäkin tapauksessa, ihmistä on aika vaikea pakottaa mihinkään). Sen sijaan yritäpä Suomessa kyseenalaistaa ns. "hyvinvointivaltion" ideaa niin näet koko suomalaisen laaja-alaisuuden kaikessa kauneudessaan. Täkäläiseen yhden totuuden kulttuurin ei mahdu se, etteivät amerikkalaiset olisikaan läpikotaisin pahoja.

Kukas tässä onkaan ylimielinen ja ketä kohtaan, ja kuka luulee olevansa muita parempi? Tällaisen sanoja ei yleensä edes ymmärrä kuinka ylimielinen hän itse on näin sanoessaan. Ylimielisyyttä on laukoa koko kansasta halveksuvia lausuntoja, etenkin kun katselee tilannetta hyvin suppeasta näkökulmasta ja on tietenkin ehdottoman oikeassa.

En ole tavannut muualla niin aitoa ja vilpitöntä kiinnostusta ulkomaalaisia kohtaan kuin juuri Yhdysvalloissa asuessani siellä vuoden. He kyselivät Suomesta kaikenlaista ja osaan kysymyksistä en itsekään osannut vastata. Suomalaiset taas luulevat valmiiksi tietävänsä kaiken, etenkin amerikkalaisista. Ulkomailla hei ryhmittyvät muiden suomalaisten pariin juomaan Koskenkorvaa ja kuuntelemaan Frederikiä. Mutta eipähän olla ylimielisiä ja ulkomaalaisille vihamielisiä, kunhan ne saatanan somalit painuisivat muualle, ja mannet voisi opetella tekemään töitä!

Joka uskoo urbaaneja legendoja tosina osoittaa kyllä oman kriitikittömyytensä ja typeryytensä. On totta, että Yhdysvalloissa vahingonkorvauset ovat paljon suuremmat kuin Suomessa, ja näissä on mukana sakon kaltainen rangaistus, joka menee vahingon kärsineelle.

Itsekin pidän tätä ongelmallisena. Mutta näyttää siltä, että mitä tahansa Yhdysvalloista sanotaan, se otetaan heti totena, ja mitä omituisempaa, sen varmemmin se otetaan totena. Mutta Yhdysvallat on sekä poliittisesti että kulttuurillisesti niin laaja maa, että sieltä väistämättä tulee monenlaisia uutisia.

Eikä unohdeta Suomen ansioita päästä maailman uutisiin, esimerkiksi maailman kovimmat ylinopeussakot. Eikä sovi unohtaa, että Suomessa on helppoa hankkiutua tilanteeseen, jossa ei esimerkiksi kannata tehdä töitä kun yhdistettynä koreampiin veroihin ja alentuneisiin tukiin.

Ehkä. Amerikkalainen näkökulma on jossain määrin erilainen kuin eurooppalainen - siellä usein "tiedetään" mikä on paras kaikille. Itse en ole siitä toki samaa mieltä. Joka tapauksessa oman edun hakeminen eri "kriisipesäkkeissä" on hyvin mahdollista, ehkä todennäköistäkin. Mutta miten tämän voisi todistaa vääräksi? Aina on löydettävissä mekanismi, jonka kautta tekijä itse hyötyy tapahtuneesta. Ainoastaan silloin, kun teolla olisi todistettavasti vain negatiivisia vaikutuksia tekijälleen, olisi se pyyteetöntä. Minusta se olisi typerää. Ja tällaisessakin tapauksessa keksittäisiin syyksi vaikkapa se, että tekijä saa teostaan hyvän mielen, vaikkei sitä ulospäin näytäkään.

Eli, vaikka amerikkalaiset itse hyötyisivätkin siitä mitä maailmalla tekevät, mitä siitä? Mikä maa sitä tarkoituksella omaa oksaansa sahaisikaan? Tekojen oikeutuksen arvioinnissa pitää kiinnittää huomio teon kohteen elämälle, ja niiden elämälle, joita teko jotenkin koskettaa. Tekijän itselleen mahdollisesti saama hyöty on merkityksetön asia.

Niin. Meillä on ministereinä seiväshyppääjä (Antti Kalliomäki) ja missi (Tanja Karpela). Vahvana puoluejohtajaehdokkaana entinen hiihtäjä Marjo Matikainen-Kallström, kansanedustajina muusikko Mikko Alatalo, kävelijä Sari Essayah, shownyrkkeilijä Tony Halme, toimittaja Pertti Salovaara ja muusikko Anni Sinnemäki, näin joitakin mainitakseni. Näistä jos olisi edes yksi Yhdysvalloissa, se olisi merkki koko kansakunnan mädännäisyydestä.

Meillä on tuomittuja (tai pian tuomittuja) rikollisia Eduskunnassa useampia. Esimerkiksi Tony Halme, Arja Alho, Kauko Juhantalo ja Anneli Jäätteenmäki. Lisäksi kyseenalaisista hankkeista mainetta niittäneitä on monia, esimerkiksi Suvi Lindénin golfkenttäviritykset. Mutta mikään ei ole hienompaa kuin luulla olevansa toisia parempi.

Kukas muuten se amerikkalainen valtaan päässyt rikollinen onkaan? Eipä tule mieleen...

Yhdysvalloista ei ole tullut vielä yhtäkään hirmuvaltiasta, joka olisi yrittänyt vallata maapallon. Euroopasta on useitakin, vaikkapa Napoleon ja Hitler. Entäs muut kuuluisat, kuten Tsingis Khan, Pol Pot, Stalin tai Mao?

Itse olen tyytyväinen, että Yhdysvallat otti osaa Natsi-Saksan kukistumiseen toisen maailmansodan lopulla. Ilman heitä voisi Euroopan kartta olla aikalailla toisenlainen nyt. Ja ei, en kannata Irakin sotaa.

Haluan edelleen korostaa, että amerikkalaisessa elämäntavassa on toki kritisoimista (mutta myös opiksi otettavaa). Mutta on niin helppoa haukkua muita luullen saippuasarja-amerikkaa todellisuudeksi ja täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella laukoa analyysejään koko maasta, usein niin, että ei ole koskaan koko maassa edes käynyt.

On niin trendikästä vastustaa amerikkaa ja samalla ollaan totaalisen sokeita oman maan vastaaville ilmiöille. Todellinen amerikan vastustaja ei tätä tekstiä lukisi Yhdysvalloista alkujaan olevan verkon (Arpanet, sittemmin Internet) kautta, yhdysvaltalaisella käyttöjärjestelmällä, Yhdysvalloissa suunnitellulle/valmistetulla koneella (todennäköisesti) ja Yhdysvalloissa koodatulla selaimella (todennäköisesti).

18.9.2003
Risto E. J. Penttilä

Eurooppa ja Yhdysvallat - yhdessä vai erikseen?

Yhdysvallat ja Eurooppa ovat erkaantumassa toisistaan. Suomelle tämä tarkoittaa turvallisuuspoliittisen vapaamatkustajuuden loppua.
- Puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksen syyskokouksessa Finlandia-talolla 18.9.2003.

Viimeisen kahden vuoden aikana kansainvälinen politiikka on kokenut kaksi sokkia, jotka ovat ravisuttaneet sen uuteen uskoon. Ensimmäinen oli syyskuun yhdennentoista päivän terroristihyökkäys. Toinen oli Irakin sota. ”Nine eleven” muutti kansainvälisen politiikan asialistan. Terroristit, tyrannit ja joukkotuhoaseet nousivat keskeisiksi teemoiksi. Taakse jäivät 1990-luvun kestoaiheet: integraatio, globalisaatio ja talouden ylivalta. Irakin sota puolestaan paljasti yllättävän tosiasian: sen, että Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat eri teitä.

Kysymys, johon pyrin tässä esityksessä vastaamaan on: onko välirikko Yhdysvaltain ja Euroopan välillä pysyvä? Toinen kysymys, johon pyrin vastaamaan on: mikä vaikutus Euroopan ja Yhdysvaltain suhteiden uudella tilalla on Suomen kansainväliseen asemaan?

Ensimmäinen teesini on atlanttisten suhteiden kannalta ikävä. Väitän, että Yhdysvaltain ja Euroopan erilainen kyky ja halu toimia globaalisti vievät niitä vääjäämättömästi eri suuntiin. Euroopan ja Yhdysvaltain välinen yhteistyö uudelta löyhemmältä pohjalta on toki tulevaisuudessakin mahdollista, mutta se vaatii kovasti työtä.

Suomea koskeva teesini ei ole juuri edellistä valoisampi. Väitän, että maailma, jossa Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat ulko- ja turvallisuuspoliittisesti eri teitä, on Suomelle vaikea. Se vaatii Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinpohjaista uudelleenajattelua.

Pysyvä vai ohimenevä muutos Yhdysvalloissa?

Onko USA:n nykypolitiikka ohimenevä ilmiö? Siinä kysymys, jota kansainvälisen politiikan harrastajat tällä ja tuolla puolella Atlanttia kiivaasti pohtivat. Selitysmalleja on kaksi. Selitysmalli numero yksi väittää, että muutos USAn ulkopolitiikassa on perinpohjainen ja peruuttamaton. Vaikka valta vaihtuisi niin USAn ulkopolitiikka ei muutu. Syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisessä maailmassa USA tulee harjoittamaan pääpiirteissään samanlaista politiikkaa kuin tänään.

Selitysmalli numero kaksi väittää, että kyseessä on ohimenevä ilmiö. USAn nykyinen ulkopolitiikka on seurausta republikaanisen puolueen nykylinjasta, joka muuttuu kun presidentti vaihtuu tai viisastuu.

Oma selitysmallini on eräänlainen välimuoto. Näen, että Yhdysvaltain tie kulkee poispäin Euroopasta mutta paljon on kuitenkin tehtävissä. Paljon riippuu siitä kuka Yhdysvalloissa ja Euroopassa on vallassa.

Pysyvää Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on uusi uhkakuva ja sen torjumiseen tähtäävä suurstrategia. Näissä asioissa en näe suuria muutoksia. Sen sijaan uskon että tyyli Yhdysvaltain ulkopolitiikassa muuttuu. Itse asiassa se on alkanut muuttua jo nyt. Kun tyyli diplomatiassa on osa sisältöä, niin tämä tyylin muutos antaa mahdollisuuden transatlanttisten suhteiden parantamiseen.

Mikä sitten on Yhdysvaltain (mielestäni muuttumaton) uhkakuva? Sen muodostaa kolmen kopla eli terroristit, tyrannit ja joukkotuhoaseet. Uskon, että näiden kolmen uhkan muodostama kokonaisuus hallitsee Yhdysvaltain turvallisuusajattelua vielä pitkään riippumatta siitä kuka on vallassa Valkoisessa talossa.

Enkä usko että suurstrategiakaan muuttuu. Uskon että ennaltaehkäisevä proaktiivinen asenne USAn ulkopolitiikassa säilyy: Yhdysvallat haluaa puuttua ongelmiin siellä missä ne muhivat. Mikäli mikään muu ei auta niin sotilaallista voimaa käyttetään ennaltaehkäisevästi. Näin siksi, että terroristeille tai tyranneille ei haluta antaa mahdollisuutta joukkotuhoaseiden käyttöön missään olosuhteissa.

Palaako USA multilateralismiin?

Pahin YK:n haukkuminen näyttäisi olevan Yhdysvalloissa ohitse. Monissa amerikkalaissa puheevuoroissa korostetaan yhteistyössä toimimista eli multilateralismia. Tämän aamun Helsingin Sanomissa – ja lukemattomissa muissa lehdissä ympäri maailmaa – oli Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powellin artikkeli, jonka mukaan pääasia Yhdysvaltain politiikassa on muiden kanssa yhdessä toimiminen.

Multilateralismin korstamiseen on monta hyvää syytä. Irakin miehitys vie enemmän miehiä ja rahaa kuin Yhdysvallat alussa arvioi. Yhdysvaltain vastaisuus on vahvistunut kaikkialla maailmassa. Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaat arvostelevat kovin sanoin George W. Bushin politiikkaa ja vaativat siltojen korjaamista perinteisiin liittolaisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin.

Ensi vuosi, jolloin kovaa kyytiä mennään kohti Yhdysvaltain presidentinvaaleja on multilateralismin (moninkeskeisyyden) kannalta merkittävä. Yhdysvallat sattuu olemaan G8 puheenjohtaja ja isännöi G8 maiden huippukokouksen. Suurvaltojen päämiesten kokoontuminen Yhdysvaltoihin antaa nykyiselle presidentille loistavan tilaisuuden osoittaa, että Yhdysvaltain kansainväliset suhteet ovat hyvässä kunnossa. Toisin sanoen diplomatian tyylin osalta olemme menossa kohti parempia aikoja.

Hyvä näin. Mielestäni ei kuitenkaan ole syytä uskoa, että Yhdysvallat missään tulevassa tilanteessa alistaisi omat elintärkeät etunsa YK:n turvallisuusneuvoston päätösvallalle. Jos turvallisuusneuvosto evää mandaatin niin sitten USA toimii yksin. Jos USA taas näkee jo ja jos nähdään jo etukäteen että sieltä tulee ei niin sitten asiaa ei oteta siellä esille.

Entä NATO? Mihin suuntaan Nato on kehittymässä? Viime vuodet ovat olleet Natolle vaikeita, mutta pahin vaihe näyttäisi olevan ohi. Multilateralismin retorinen paluu näkyy myös Yhdysvaltain suhtautumisessa Natoon. Enää ei puhuta siitä jääkö Nato henkiin vaan keskustellaan taas kerran mikä sen rooli on suhteessa Euroopan omaan puolustukseen. Selvää kuitenkin on, että Naton rooli muuttuu. Tulevaisuuden Nato on jäsenmäärältään suurempi ja sotilaallisesti vesittyneempi kuin vanha Nato. Tulevaisuuden Nato tarjoaa raamit puolustuspoliittiselle ja sotilaalliselle yhteistyölle. Lisäksi se on voimareservi, jonka parista kootaan sotilaalliset yhteistyöryhmät silloin kun niitä tarvitaan.

Vaikuttaisiko vallan vaihto?

Yhdysvaltain presidenttivaalien lähestyessä on syytä kysyä, toisiko vallanvaihto tuleessaan muutoksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan? Demokraattisen puolueen keskeiset haastajat ovat Joe Lieberman, John Kerry, Howard Dean ja Wesley Clark.

Liebermanin ja Kerryn näkemys uhkakuvista ja Yhdysvaltain suurstrategiasta ovat hyvin samantyyppisiä kuin nykyisellä presidentillä. Liebermanin tai Kerryn kohdalta ei siis mitään suuriakaan muutoksia suurstrategiaan olisi näköpiirissä. Kerry edustaa perinteistä Uuden Englannin demokraattista älymystöä, jolla on läheiset suhteet Eurooppaan. Liebermanin presidenttiyttä leimaisi läheinen suhde Israeliin. Sitten on vielä tämä jokeri Howard Dean, josta povataan uutta Jimmy Carteria. Tähän en malta olla toteamatta, että omasta mielestäni Jimmy Carter oli yksi kaikkien aikojen huonoimmista Yhdysvaltain presidenteistä. Se kertoo mitä mieltä olen tästä vaihtoehdosta. Howard Deanin valinta olisi monella tapaa katastrofi monella tapaa sekä Yhdysvalloille että USA:n ja Euroopan välisille suhteille. Viimeinen varteenotettava kandidaatti on Wesley Clark. Hän on entinen Naton komentaja ja siinä mielessä tuntee aika hyvin Euroopan asiat. Hän on opiskellut Clintonin tapaan Oxfordissa ja sieltä saanut toivottavasti eurooppalaista katsantokantaa.

Kaiken kaikkiaan väitän, että vaikka demokraatit kovasti arvostelevatkin nykyistä menoa niin en näkisi että mitään suuriakan muutoksia tulisi siinäkään tapauksessa että valta vaihtuisi Valkoisessa talossa. Tyyli siis voi muuttua, mutta ei politiikan keskeinen sisältö, mutta kuten sanoin tyyli on tärkeä osa diplomatiaa ja suhteiden vaalimista.

Entä Eurooppa?

Jos Yhdysvaltain suurstrategiaan ei ole odotettavissa muutoksia niin muuttuuko sitten EU:n? Tuleeko EU:sta nyt uskottava sotilaallinen partneri, joka yhdessä USA:n kanssa torjuu ja kukistaa globaaleja uhkia? Vastaus on mielestäni sama kuin Yhdysvaltain kohdalla: tyyli voi muuttua mutta ei politiikan suuntaan mitään radikaalia muutosta ole nähtävissä.

Javier Solanan luonnostelemassa EU:n turvallisuusstrategiassa on monia yhtymäkohtia amerikkalaiseen ajatteluun. Analyysi uhkakuvasta on samankaltainen ja uhkan problematisoinnissakin on samoja piirteitä kuin amerikkalaisessa ajattelussa. Tämä on sitä tyyliä joka mahdollistaa keskusteluyhteydet EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Käytännössä Euroopassa tuskin uskotaan että tyrannit, terroristit ja joukkotuhoaseet ovat aikakautemme leimaavia ilmiöitä. Päinvastoin, Euroopassa ei vieläkään ymmärretä mitä uutta tai kummallista terroristeissa on. Niiden kanssa on ennenkin eletty.

Onko Eurooppa sitten kehittämässä valmiuttaan toimia sotilaallisesti? Tuskin. Kuka kohottaisi puolustusbudjettia? Kenellä olisi valmiutta käyttää voimaa Yhdysvaltain tapaan? Kuka on valmis puolustusvoimien radikaaliin rakennemuutokseen, joka on edellytys sille että Eurooppa olisi uskottava sotilaallinen partneri Yhdysvalloille? Ei kukaan.

Perustuslaillinen sopimus tuskin parantaa tilannetta. EU:lle on tulossa hyvin sekava ulkoministerin posti, kummallinen puolustusydin ja presidentti, jonka toimivaltaa ainakin pienet ja keskisuuret valtiot yrittävät rajoittaa. Toisin sanoen, Euroopan Unionin puolella ei ole havaittavissa mitään sellaista muutosta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joka vetäisi voimakkaasti USA:ta ja Eurooppaa yhteen tai elvyttäisi vanhaa kunnon transatlanttista suhdetta.

Myös kulttuurin puolella on huolestuttavia näkymiä. Fullbright hakemusten määrä on vuodessa puoliintunut. Euroopasta ei enää saada ihmisiä innolla lähtemään Yhdysvaltoihin – paitsi huippututkimuksen alalla, jossa virta vie yhä Yhdysvaltoihin.


Mitä EU:n ja USA:n erkaantuminen tarkoittaisi Suomelle?

Yhdysvaltain ja Euroopan välinen turvallisuuspoliittinen suhde on Suomelle äärimmäisen tärkeä. Eikä Yhdysvaltain ja Euroopan erkaantuminen toisistaan olisi Suomelle helppe tilanne. Jos asia halutaan sanoa suoraan niin on todettava, että Yhdysvaltain erkaantuminen Euroopasta tarkoittaisi Suomen vapaamatkustajuuden loppua. Joutuisimme nopeasti arvioimaan turvallisuuspolitiikkamme perusratkaisun uudestaan.

1990-luvulla meidän politiikassa oli johtavana ajatuksena, että Suomen ei tarvitse sotilaallisesti liittoutua ja mennä mukaan yhteistyöhön, koska USA:n läsnäolo Euroopassa pitää huolta mantereemme vakaudesta. Jos Yhdysvallat ei tulevaisuudessa ole pitämässä huolta mantereemme vakaudesta niin tilanne muuttuu ratkaisevasti. Yhtäkkiä silmiemme eteen aukeaa maisema. joissa Eurooppalaiset suurvallat tekevät ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia milloin pienemmässä milloin suuremmassa piirissä – eivätkä ne kuuntele pientä sotilaallisesti liittoutumatonta maata.

Heikkenevät transatlanttiset suhteet yhdessä EU:n puolustusytimen muodostumisen kanssa pakottavat arvioimaan linjaamme uudelleen. Mutta tässähän olemme hyvässä mallissa koska jo 2004 meillä on mahdollisuus tehdä uudelleenarviointi.

Tästä kaikesta nouseva loppukysymys on: Voidaanko transatlanttiset suhteet pelastaa? Helpointa tällainen pelastus olisi mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat löytäsivät yhteisen suuren tehtävän, mission. Tähän en jaksa oikein uskoa. Toinen vaihtoehto olisi viileä arvio siitä, että Yhdysvaltain ja Euroopan kannattaa toimia yhdessä. Mikäli USA ja EU toimivat yhdessä ne voivat sanella aika pitkälle globaalin agendan, kansainvälisen politiikan asialistan. Mutta jos nämä kaksi toimivat erillään niin silloin kummallakin intressit ovat vaarassa.

Charles Grant, joka on johtajana Lontoossa sijaitsevassa think tankissa (Centre for European Reform) on tehnyt listan toimenpiteistä, joita tarvittaisiin transatlanttisen suhteen pelastamiseksi. Ensiksi, Yhdysvaltain tulisi muistaa, että yksintoimiminen maksaa sekä rahaa että goodwilliä. Toiseksi, Yhdysvaltain tulisi käyttää Irakin miehitystä transatlanttisten suhteiden elvyttämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Natolle tulisi rooli Irakin miehityksessä. Kolmas ohje Yhdysvalloille on: ”ole tasapuolinen Lähi-idässä”. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Neljäs ohje Yhdysvalloille on: ”älä työnnä veistä Uuden ja Vanhan Euroopan väliin”.

Grantilla on myös Euroopalle ohjeita. Ensimmäinen ohje Euroopalle on: reformoi talous, jotta BKT kasvaa. Jos Eurooppa ei tule taloudellisesti merkittäväksi toimijaksi niin on turha kuvitella että sillä olisi suurta sotilaspoliittistakaan roolia, jonka kanssa Yhdysvallat mielellään toimisi yhdessä. Muut ohjeet sisältävät muun muassa ehdotuksen, jonka mukaan EU:n pitäisi pyrkiä rakentamaan silta Vanhan ja Uuden Euroopan välille. Niin kauan kun uudet ja vanhat jäsenmaat näkevät Yhdysvallat eri valossa, ei Euroopalla voi olla koherenttia politiikkaa suhteessa Washingtoniin.

Sekä EU:n että USA:n kannalta on tärkeää pitää kansainvälisen talouden hoitaminen erillään turvallisuuspoliittisista riidoista. Toinen yhteinen intressi on Iran. Yhdysvaltain ja Euroopan tulisi mahdollisimman nopeasti sopia yhteisestä politiikasta suhteessa Iraninin ydinaseohjelmaan. Lisäksi Euroopan ja Yhdysvaltain pitäisi käydä syvältä luotaavia keskusteluja siitä millä perusteilla sotilaallisia interventioita voidaan tehdä.

Parannettavaa Yhdysvaltain ja Euroopan suhteissa on siis paljon. Täydellinen välirikko ei ole väistämätöntä. Silti pidän selvänä sitä, että Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat pikemminkin erilleen kuin takaisin yhteen. Tämä tarkoittaa haasteellista aikaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

USA vihastuttaa ja ihastuttaa laiskasti sekä ahkerasti

Valtakunnallinen sanomalehti julkisti hämmästyttävän asiantuntijalausunnon su. 13.8. dosentti Markku Ruotsilan vieraskynästä. Otsikointi oli häkellyttävä samankaltaisessa naiviudessaan kuin tuntoja ja mielenylemmyyttä kuvastavat Hollywood-elokuvat esim. The Patriot esikuvanaan. USA on maapallon tavaravirtojen vahtipoliisi ja valvoo itselleen suurimmat raaka-ainevirrat yksisuuntaisena markkinatalouden vapautena ja toiminnallisena ylivoimana.
Suomessa USA vihastuttaa ja kuitenkin myös ihastuttaa. USA on vapauden tyyssija, jossa on maailman suurimmat ja valvovimmat tiedustelu-, vakoilu- ja vastavakoilujärjestöt ja -virastot. USA valvoo vapauden olemusta ja toteutumaa uhkien torjujana, kuten hyökkäyksellä Irakiin myöhemmin ilmennein olemattomin syin. Olipa Irakin Saddam USA:n hyvä ystävä ja puristelipa USA:n nykyisen puolustusministerin Rumsfieldin kättä, joka jälkeenpäin kannatti hyökkäyksen aloitusta Irakiin tunnetuin seurauksin. USA:n johdonmukaisuus on kuin kaupankäynti; maksava asiakas on etusijalla, erityisesti se, jonka tuotteista ja raaka-aineista USA on riippuvainen.

USA on eurooppalähtöinen sekä voimistuvan orjatyövoiman jälkeläisten luvattu yrittämisen maa, jossa oikeasti taistelutahto, sinnikkyys tai tavoitteiden saavutus palkitaan kansallissankarin viitalla. USA on mallimaa tuotekehityksessä, yliopistokoulutuksessa ja asiakaspalvelussa. Sillä ei ole merkitystä onko hymy kesto-sellaista, sillä on ainoastaan merkitystä, kuinka sinua palvellaan. Moni Euroopan maa ottaa oppia palvelun nopeudesta ja halusta tehdä kauppaa ja ratkaista ongelmat. USA on kaksijakoinen maa; neuvottelu pöydän ääressä on tiukkaa, asiapitoista, jämäkkää ja tavoitteisiin pyrkivää, mutta tauolla kaikki on toisin ollen vitsejä, kevyttä huumoria ja tarkoituksetonta ystävällisuteliaisuutta - "kuinka voit" -tyyliin.

USA:n politiikkaa sävyttää voima, joka juontuu armeijasta. USA ainoana asevoimana on sotinut miltei koko ajan II-maailmansodasta lukien. Vain USA:n armeija kykenee suoriutumaan minne tahansa maapallolla riittävin voimin ja taustalle jää vielä ylivoimainen ydinasearsenaali. USA:n sotilasmahdin lasku vuodessa on uskomattomat 4000 miljardia US-dollaria (v. 2004), esim. Englanti toiseksi suurimpana yltää "vain" 685 miljardiin; Venäjän ja Kiinan todellisia lukuja on vaikeaa arvioida). Suomen valtion vuosibudjetti on vajaat 50 miljardia US-dollaria. Voimme tietenkin ihailla pelkäämättä noin suuren asevarustelun työllistävää vaikutusta, kuin myös ymmärtää ahkeran objektiivisesti sen vaikutus uhkana erityyppisistä väliintuloista, jopa ilman mitään perusteltua syytä.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka Yhdysvaltain ja Britannian historian dosentti Markku Ruotsila kääntäisi USA arviointien "laiskuuden ja pelkuruuden" objektiivisiksi havainnoiksi ymmärtäen mm. heidän raaka-aineiden kulutuksen täyden suhteettomuuden USA:n populaatioon nähden. Onpa kuultu näkemyksiä, että USA kehoittaa uusia kehittyviä maita tarkkailemaan kulutustansa, jottei maapallo ajaudu kaaokseen ja lopulliseen niukkuuteen ennen loppumistaan. Kuinka ahkerasti ja pelotta meidän pitää arvioida USA:n viimeisen 80 vuoden kulutusta päästöineen, saadaksemme objektiivisen kuvan heidän poliittisen järjestelmän vastuullisesta toimivuudesta tänään ja huomenna, ... maapallon 6000 miljoonaa ihmistä odottaa siihen vastausta.

Kuinka me perustelemme sen syvällisen Ruotsilan peräänkuuluttaman uskonnollisuuden, joka siunaa USA:n sodat, väliintulot, massapommitukset, Quantanamot ja juutalaisten suhteettoman tukemisen, muiden tietäessä, että nyt on menty liian pitkälle.

Onko ihailtavaa vakoilla omia kansalaisia, kuten USA tekee selityksellä, ettei uutta ehdottomasti tuomittavaa kaksoistornien katastrofia enää tule. Eikö USA näe, että jotain on pahasti vialla, kun isku tuli syyskuussa 2001. Ei, USA ei näe sitä, vaan kokee länsimaalaisuuden säilyttäjän roolin, ymmärtämättä, että tämä maapallo elättää niin muslimin, kristityn, hindun, pakanan kuin mormooninkin. Loputtomiin ei voida kaupallisesti "ryöstää" länsimaalaisen laillisuuden nimissä kehitys- ja raaka-aineiden tuottajamaita.

USA on elokuvien luvattu maa. Elokuvat lietsovat kassamagneetteina isänmaallisuutta, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, tähtilippua ja sinitakkeja trumpettien sävähdyttävästi soittaessa reaganismin pahan valtakunnan tuhoamisen säveliä. Elokuva kirvoittaa aidosti amerikkalaisen silmäkulman kosteaksi ja me Euroopassa ja Suomessa katsomme innolla näitä tuotteita, joissa voima, paremman oikeudenmukaisuus, vahvemman tahto ja sitkeämmän yrittäminen ovat ne tärkeimmät. Kunnioitettavia arvoja, mutta kuinka se sopii siihen tavaravirtaan USA:han, joka jättää perustuottajamaalle rippeet. Onko kaupallinen "ryöstö" sallittua ja sitä nokkelaa amerikkalaista maapallopolitiikkaa, jossa vastuuta kannetaan yhdessä. Kuinka objektiivisen ahkerasti meidän on katsottava maailman suurinta hiilidioksidipäästäjää ilman heidän mukaantuloa sopimukseen, joka on tarkoitettu meille kaikille.

Miksi USA saa kuluttaa, mikä tekee sen massiivisen jalanjäljen maapallon luontoon oikeutetuksi, onko se laiskaa arviointia pelolla ilman objektiivisuutta, mihin Ruotsila kolumnissaan eurooppalaisia syyllistää. Toisaalta USA auttoi kiistatta Euroopan kasvun uralle, tuhottuaan sitä ennen saksalaisen Kolmannen valtakunnan ja suunnaten Marchall-apunsa Euroopan maille. USA menetti tuhansia sotilaita Normandian hiekoille, heidän tullessa vapauttamaan Eurooppaa, jättäen puolet siitä Neuvostoliiton kommunismin käsiin ymmärtämättömällä politiikallaan. Tai halusiko USA sittenkin kahtiajaon rautaesirippuna ja sen myötä asevarustelun, jonka lopullisena seurauksena se pääsi maailman poliisiksi Reaganin hajottaessa pahan valtakunnan jättiläismäisellä asevarustelulla. Moni kysymys jää vastauksia vaille.

Tiedämme ahkerasti tai laiskasti sen, että USA:n 5% maapallon väestöstä kuluttaa 10-35% raaka-aineista, jotka ovat luonnon järjestelemiä koko maapallolle. Tiedämme myös, että USA rasittaa koko maapallon elinympäristöä asukasta kohden ylivoimaisesti eniten. Kuinka ahkeriksi meidän pitää tulla, että näemme objektiivisesti USA:n uskonnollisen hyvyyden, vastuullisuuden ja kyvyn huomioida koko maapallo. USA on toistaiseksi ainoa maailmanpoliisi ja suuri lahjoittaja yksityisihmisinä, miksi?

Usa:n politiikan kannalla!
Onko syy Vapaamuurari veljeydessä?