Suomen Pankin johtajanimitykset osoittivat selkeästi, että presidentti ei vallan menettämisestä huolimatta ole mikään heittopussi tai hallituksen postilaatikko. Tarja Halonen käytti hyväkseen hallituksen hajanaisuutta ja onnistui pakottamaan sille omat ehdokkaansa.
Marraskuussa 2000 presidentti Halosella ja pääministeri Lipposella oli eriävät näkemykset Suomen Pankkiin nimitettävistä uusista johtajista. Suomen Pankin johtokunnan paikat on pääjohtajan paikan lisäksi jaettu perinteisesti kolmen suurimman puolueen kesken siten, että jokaisella näistä on yksi paikka. Presidentin ja pääministerin on "yhteistoiminnassa" päätettävä näistä viroista. Silloin kun kysymys on hallituksen esityksestä, presidentin vallan rajat ovat selvät, hän joutuu ääritapauksessa antamaan hallitukselle ja eduskunnalle periksi. Yhteistoimintamenettely taas hämärtää näiden poliittisten instituutioiden valtuusrajoja, antaen tilaa poliittiselle pelille ja epämuodolliselle vallalle.
Halosen ja Lipposen olisi pitänyt keskenään sopia uusista johtajista heti kun nämä huomasivat olevansa eri linjoilla. Mikäli presidentin ja pääministerin välillä vallitsee erimielisyys, presidentti ei ole sidottu hallituksen esitykseen, vaan hän voi palauttaa sen hallitukselle. Edellä mainitussa tapauksessa Halonen oli vielä kaiken kukkuraksi matkoilla eikä aikaa etsiä molempia osapuolia tyydyttävää kompromissia ollut. Hallitus olisi tietysti voinut olla antamatta periksi Haloselle ja pitää kiinni loppuun asti parlamentarismin argumentista jonka mukaan hallitus on eduskunnan valitsema. Mutta, kuten jo ranskalainen politiikan tutkija Maurice Duverger toteaa, sateenkaarihallituksen ei pidä julkisesti näyttää erimielisyyksiään, jos se haluaa säilyttää toimintakykynsä (Duverger 1978, 47). Lipponen piti viimeiseen asti hallituksensa kasassa, mutta sen hintana oli Halosen esityksen hyväksyminen sellaisenaan. Oliko hallitus siis liian laaja?
Presidentti oli siis hallituksen ja eduskunnan kantaa vastaan. Uudesta perustuslaista ja presidentin nimitysvallan siirroista huolimatta hän sai tahtonsa läpi määrätietoisuudellaan ja hallituksen hajanaisuudesta vuoksi. Lisäksi presidentti nimitti kahden uuden johtajan sijaan vain yhden päättäen siten myös johtokunnan koosta, mikä ei kuulu presidentin perustuslaillisiin oikeuksiin. Vallan ottaa ken uskaltaa! Presidentti tulkitsi perustuslakia niin, että hän saattaa päättää myös johtokunnan koosta laajentaen näin presidentin vallan piiriä
Marraskuussa 2000 presidentti Halosella ja pääministeri Lipposella oli eriävät näkemykset Suomen Pankkiin nimitettävistä uusista johtajista. Suomen Pankin johtokunnan paikat on pääjohtajan paikan lisäksi jaettu perinteisesti kolmen suurimman puolueen kesken siten, että jokaisella näistä on yksi paikka. Presidentin ja pääministerin on "yhteistoiminnassa" päätettävä näistä viroista. Silloin kun kysymys on hallituksen esityksestä, presidentin vallan rajat ovat selvät, hän joutuu ääritapauksessa antamaan hallitukselle ja eduskunnalle periksi. Yhteistoimintamenettely taas hämärtää näiden poliittisten instituutioiden valtuusrajoja, antaen tilaa poliittiselle pelille ja epämuodolliselle vallalle.
Halosen ja Lipposen olisi pitänyt keskenään sopia uusista johtajista heti kun nämä huomasivat olevansa eri linjoilla. Mikäli presidentin ja pääministerin välillä vallitsee erimielisyys, presidentti ei ole sidottu hallituksen esitykseen, vaan hän voi palauttaa sen hallitukselle. Edellä mainitussa tapauksessa Halonen oli vielä kaiken kukkuraksi matkoilla eikä aikaa etsiä molempia osapuolia tyydyttävää kompromissia ollut. Hallitus olisi tietysti voinut olla antamatta periksi Haloselle ja pitää kiinni loppuun asti parlamentarismin argumentista jonka mukaan hallitus on eduskunnan valitsema. Mutta, kuten jo ranskalainen politiikan tutkija Maurice Duverger toteaa, sateenkaarihallituksen ei pidä julkisesti näyttää erimielisyyksiään, jos se haluaa säilyttää toimintakykynsä (Duverger 1978, 47). Lipponen piti viimeiseen asti hallituksensa kasassa, mutta sen hintana oli Halosen esityksen hyväksyminen sellaisenaan. Oliko hallitus siis liian laaja?
Presidentti oli siis hallituksen ja eduskunnan kantaa vastaan. Uudesta perustuslaista ja presidentin nimitysvallan siirroista huolimatta hän sai tahtonsa läpi määrätietoisuudellaan ja hallituksen hajanaisuudesta vuoksi. Lisäksi presidentti nimitti kahden uuden johtajan sijaan vain yhden päättäen siten myös johtokunnan koosta, mikä ei kuulu presidentin perustuslaillisiin oikeuksiin. Vallan ottaa ken uskaltaa! Presidentti tulkitsi perustuslakia niin, että hän saattaa päättää myös johtokunnan koosta laajentaen näin presidentin vallan piiriä
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.