luettuani useita keskusteluja tältä foorumilta huomasin että kaikki joko pettää, ryyppää, lyö, on huonoja isiä, äidit ei anna enää ikinä, tai muuta sellaista.
eikö nyky suomessa osata enää rankentaa parisuhdetta rehellisyydelle, luottamukselle ja rakkaudelle?
musta tuli juuri viikonloppuna isä ja näistä kirjoituksista päätellen oon tehnyt elämäni suurimman virheen!
musta tuntuu että suurin osa tän foorumin kirjoittajista on äitejä jotka katkeruuttaan kirjoittelevat pahaa miehistään jotka he ovat ensin potkaisseet pihalle taloudestaan.
eikös nykyään parit tutustu toisiinsa kunnolla ennen kuin alkavat sikiämään? me tutustuimmi toisiimme hyvin ennen kuin ajattelimme edes avioliittoa. ja lapsi.. meillä lapsen hankkiminen oli useamman vuoden harkinnan tulos johon valmistauduttiin huolella. nykyään jotkut äidit haluavat lapsen hinnalla millä hyvänsä. isäksi taitaa sopia kuka tahansa joka jaksaa ehkä jopa raskausajan palvella tulevaa yh-äitiä. usein tuntuu jopa siltä että nämä äidit tietävät jo raskausaikana että heistä tulee yh-äitejä.
eikö tällä foorumilla voisi olla mitään iloista aihetta? mustakin tuli tosiaan just isä ja oon onneni kukkuloilla. just eilen kasasin pinnasängyn ja tänä iltana laitan pistorasioihin suojia ja pari johtoo listojen sisään. en kumminkaan saa nukuttua ensitönäkään!
eikö nyky suomessa osata enää rankentaa parisuhdetta rehellisyydelle, luottamukselle ja rakkaudelle?
musta tuli juuri viikonloppuna isä ja näistä kirjoituksista päätellen oon tehnyt elämäni suurimman virheen!
musta tuntuu että suurin osa tän foorumin kirjoittajista on äitejä jotka katkeruuttaan kirjoittelevat pahaa miehistään jotka he ovat ensin potkaisseet pihalle taloudestaan.
eikös nykyään parit tutustu toisiinsa kunnolla ennen kuin alkavat sikiämään? me tutustuimmi toisiimme hyvin ennen kuin ajattelimme edes avioliittoa. ja lapsi.. meillä lapsen hankkiminen oli useamman vuoden harkinnan tulos johon valmistauduttiin huolella. nykyään jotkut äidit haluavat lapsen hinnalla millä hyvänsä. isäksi taitaa sopia kuka tahansa joka jaksaa ehkä jopa raskausajan palvella tulevaa yh-äitiä. usein tuntuu jopa siltä että nämä äidit tietävät jo raskausaikana että heistä tulee yh-äitejä.
eikö tällä foorumilla voisi olla mitään iloista aihetta? mustakin tuli tosiaan just isä ja oon onneni kukkuloilla. just eilen kasasin pinnasängyn ja tänä iltana laitan pistorasioihin suojia ja pari johtoo listojen sisään. en kumminkaan saa nukuttua ensitönäkään!
Vastaukset 35
Vanhimmat
Sinulle ja teille kaikille ;o )
Negatiivinen sävy tulee kuitenkin ehkä siitä, että kun niitä vaikeuksia elämään tulee, on välillä niin pirun vaikeeta säilyttää positiivinen asenne. Katkeroituminen on kuitenkin niin helppoa... ... ja välillä väistämätöntä.
Joskus jopa se rehellisyys on negatiivista.
Liikaa on maailmassa niitä äitejä ja isiä, jotka eivät pysty taikka halua elää, niinkuin parisuhteeseen kuuluu (ryyppääminen, lyöminen jne) ja valitettavasti usein ne asiat tulee eteen vaikka toisen olisi tuntenut monta vuotta.
Lapsen tuleminen on omalla tavallaan järkytys uusille vanhemmille. Sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Jotkut tokenevat siitä järkytyksestä nopemmin, jotkut eivät ikinä.
Rakkaus on kumma juttu, se auttaa monessa asiassa, mutta on myös niitä asioita, missä ei enää sekään auta. Vaikka kuinka toista rakastaisi, joskus on yksinkertaisesti luovutettava, nostettava kädet ylös ja tunnustettava, että nyt tää peli on puhallettava poikki.
Lapsen tuloon ei pysty valmistautumaan täysin. Ei vaikka siihen kuluttaisi kymmenen vuotta. Varsinkin jos ensimmäinen on kyseessä, odotukset ja haaveet törmäävät hyvin pian siihen karuun todellisuuteen. Mutta se karu todellisuuskin on ihanaa, kun vaan tiputtaa ne ruusunpunaiset lasit nenältään ja ottaa vastaan sen mitä arki tuo. Ne lapsen ensimmäiset hymyt ja kosketukset laittavat unohtamaan sen,kuinka raskasta pienen lapsen kanssa välillä on.
Itellä oli esikoisen aikana rankka elämä kaikinpuolin, nyt kuusi vuotta myöhemmin odotan toista ja oikeastaan vaan innolla odotan, mitä kaikkee tää uusi tulokas tuo mukanaan meidän elämään...
Niillä, joilla asiat ovat kunnossa, ei ole tarvetta tulla tänne valittamaan ongelmistaan. Tosirakkaus ja sitoutuminen toiseen mitataan vasta sitten jos alkaa tulla vakavia ongelmia,esim. masennusta tai sairauksia. Tähän ei valitettavan monien rahkeet ja vastuunkantokyky riitä.
Tsemppiä! Muista arvostaa ja helliä naistasi.
Kirjoitteleppa perheesi ja parisuhteesi tunnelmista viiden vuoden ja kolmen lapsen päästä. Veikkaan, että vähintään pystyt ymmärtämään mistä muut valittavat, vaikka et itse pystyisi silloinkaan valittajiin samaistumaan.
Kyllä se niin vaan on, että jos et nuku vuoteen (kahteen, neljään tai viiteen vuoteen) kolmea tuntia yhtä menoon ilman erityisjärjestelyjä, se vetää pinnan kireälle.
Arjen pyörittäminen _ei aina_ ole niin ihanaa. Joskus siitä nauttii, joskus menee hermot.
Parisuhteessakin on ylä- ja alamäkiä, ja niistä alamäistä täällä tilitetään.
Minäkin valmistauduin isyyteen huolella. En osannut kuvitellakaan miten ihanaa se loppujen lopuksi on. Joskus makaan aamuyöllä valveilla, kun en mahdu mitenkään nukkumaan kolmen pojan kömmittyä meidän vanhempien sänkyyn nukkumaan. Ihania tuhisevia pieniä ihmisiä.
Mutta en myöskään osannut kuvitella miten järkyttävää on, kun on lapsineen kovassa kuumeessa ja rajussa vatsataudissa. Kun omat voimat riittäisivät juuri ja juuri lattialla makaamiseen, pitää silti pestä ja huoltaa keskeytymättä ripuloivia ja oksentavia lapsia.
PS. Viimeisen kuuden vuoden aikana, niinä öinä jolloin olen nukkunut lasten kanssa samassa asunnossa, olen herännyt _joka ikinen_ yö 2-5 kertaa yössä.
on aika erikoista jos muksut noin usein herää öisin. Ei varmaan ihan jokaisella noin ole.
Ja ei pitäisi valittaa pienistäkään asioista, itse jokainen on tiensä valinnut!
sehän kertoi, että *itse* on herännyt noin usein. kyllä sitä huonommin nukkuu jos parisängyssä on kolmekin nukkumassa plus että kun olet isä tai äiti, heräät herkemmin lastesi ääntelyyn tai liikehdintään.
Noh, erikoista ja erikoista. Jos on kolme lasta, ja jokainen herää kerran yössä vessahätään, se on jo kolme herätystä. Siihen päälle mahdolliset painajaiset tai sängystä putoamiset, niin siinähän sitä on öistä puuhailua iskälle.
Monet lapset nukkuvat illasta aamuun, monet eivät. Kerroinkin vain millaista elämä lasten kanssa VOI olla. Loppujen lopuksihan lapsi voi herätä esim 20 minuutin välein läpi yön, kuten ystäväperheessä...
Tämä palsta on tarkoitettu asioista keskustelemiseen, myös valittamiseen. Täältä jos mistä voi löytää vertaistukea.
Itse kuuluin skidinä jälkimmäisiin. Alle vuoden vanhana jätin päiväunet kokonaan pois ja jos sittemmin ehdin nukahtaa, vaikka vain 10 minuuttia, mua ei saanu yöllä nukkuun. Tarhassa en nukkunut koskaan päiväunia ja jos vaikka reissussa oltiin, jonku oli autossa pidettävä seuraa, etten pääse nukkuun sitä maagista 10 minuuttia, kun autossa oisin tykänny niin nukkua.
Vähän isompana, mutta alle kouluikäisenä (muistan itsekin), heräsin JOKA YÖ pelaan korttia. Ja auta armias jos joku ei herännyt kaveriksi pelaan, ei kukaan nukkunut sinä yönä. Vanhemmat muistelee vieläkin, että aina oli pakko jonkun nousta, koska muuten yöstä ei tullut yhtään mitään.
Iltavirkku olen edelleen ja niin on oma vauvanikin: nukkuun menee 11-12 aikaan illalla ja on pystyssä aamu-8. Toisinaan leikkii yö-2:een, voi herätä vaikka yöuniltasa tunnin päästä, vaikka ois ollut kuin väsynyt. Päiväunet on max 40 min kerran päivässä ja ikää on 8 kk.
vaan me näihin kirjoittelevat olemme normaalia aktiivimpia, ja useimmat lisäksi vähän kokeneita, sekä liian luulotautisia, puhumattakaan siitä, että tänne ohjautuu jollain lailla ongelmatapauksia, enimmäkseen.
tuon oman kirjoituksesi niin varmaan huomaat itsekkin tehneesi melko negatiivisen aloituksen ja moittineesi siinä sivussa myös naisia mutu tuntumalla...
että en ole löytänyt yhtä ainutta keskustelua jossa puhuttais siitä ilosta ja onnesta mitä lapsi voi tuoda tullessaan. onhan totta että tulen kokemaan vielä lukemattomia unettomia öitä lapseni sairauksien yms. takia. mutta silti olen varma että vanhemmuudedssa on enemmän positiivisia asioita kuin negatiivisia.
Lapsethan on valtava onni ja ilo mutta eikö tämän foorun tarkoitus ole purkaa iloja ja myöskin kiukkuja. Eiköhän jokainen ymmärrä että negatiiviset viestit ovat niitä arkipäivän ulostuksia, on joku paikka missä voi kertoa kun joku asia ketuttaa. Jokainen isä ja äiti on takuulla iloinen lapsistaan, mutta kyllä se hermo josku menee totaalisti ja silloin on hyvä laittaa se sanoiksi, ettei tarvitse käyttää sitä nyrkkiä.
Onneksi olkoon! siitä se lähtee, jalkapallojoukkue
ymmärrän täysin tuon kannan! oma äitini käytti sitä toista vaihtoehtoa ja olen sen takia "hieman" huonoissa välilöissä hänen kanssaan.
Mutta vanhemmuuden lisäksi on se PARISUHDE, jota myöskin pitäisi keretä jossakin välissä hoitamaan. Mutta ei hätää, jos teillä on paljon lapsirakkaita ystäviä, isovanhempia, sisaruksia jne. Kaikilla vain ei ole ketään ja oikeasti on rasittavaa hoitaa vaikka 4 vuotta lapsiaan käytännöllisesti täysin yksin. Tajuathan; ei pääse yksin edes suihkuun tai yleensä vessaankaan. Ja ikävä kyllä oikeasti kenestäkään ei voi tietää, minkälainen isä/äiti/puoliso kustakin ihmisestä tulee ennen kuin se lapsi on syntynyt ja jonkin aikaa kuulunut perheeseen muutenkin kuin ultraäänikuvissa ja mahassa potkimassa. Ihminen voi kummasti muuttua lapsen syntymän myötä, joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä.
on TODELLA RANKKAA: lapsi syö tunnin parin välein, ennen ku maitoa alkaa erittyyn söi meilläkin 1,5 tuntia kerrallaan. Tissi oli leikkikalu, ruokapakki, unikaveri, tutin korvike jne. Kun vauva roikkuu iholla valehtelematta 20 tuntia päivässä (ei ees nukkunut ku sylissä ja äidin vieressä ja ensimmäiseen 2 kuukauteen ei ainoitakaan päiväunia). Siinä ku saat tissin irrotettua ja vaipan vaihdettua, yrität saada nukkuun ja ennen ku nukahtaa, on uusi nälkä.
Oma aamupala oli monesti vasta 4 aikaan päivällä ku ei kerta kaikkiaan saanut rauhassa edes kahvia juoda ja mies tekee yrittäjänä pitkää päivää, ettei ole vuorottelijoita lapsen hoidossa. Samaa ku jatkuu kellon ympäri 24 tuntia vuorokaudessa muutaman kuukauden ajan, ni siinä on fysiikka niin loppu, että koko eka kuukausista ei ole oikeestaa muuta mielikuvaa ku yhtä kauheeta mössöä.
Siinä ei kerta kaikkiaan jää hirveesti hehkuteltavaa, kun sulla menee kaikki energia siihen arjen pyörittämiseen. Jos saat sen lapsen hetkeksi pois käsistä, on siivottava, kokattava, pyykättävä ja silitettävä. Fyysisesti on loppu ku vaikka kuin ois valmistautunut, se että et saa nukkua pari tuntia pidempään moneen kuukauteen, sä et voi valmistautua siihen mitenkää.
Lohdutuksen sanana kuitenki sanottakoon, että tuota onneksi riittää vain se muutama kuukausi ja kun lapsi kasvaa, elämä helpottaa. Mutta siinä vaiheessa ku se helpottaa, parisuhde on voinu jo olla kovilla ku molemmat väsyy, ja vaikka parisuhde voisikin hyvin, vanhemmat jo tietävät mitä se vauvaperheen arki on ja kuinka rankkaa se todella voi olla, niin sitä huumaa ei enää löydy hehkutukseen asti, vaikka onni onkin katsoa niitä pieniä hymyileviä kasvoja ja nähdä, kuinka oma lapsi kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia. Itse jo kysyn, mihin se mun vauva on kadonnut. 8 kk ja kasvua hurjat 28 cm ja yli 7 kg lisää syntymäpainoon.
Maitoa ei tullut joten joudun tyytymään pulloon. Tai vauva joutui. Söi parin tunnin välein, yöllä kolmen-neljän tunnin. Ensimmäiset pari kk yritin imettää mutta siltikään en tuntenut olevani kävelevä ruokapakki, tutin korvike tai leikkikalu. Olin äiti joka ei pystynyt imettämään. Sen sijasta kannoin maitoa mikrosta niin nopeasti kuin jaksoin. Nyt lapsi on vuoden vanha ja todella kaipaan sitä aikaa kun vauva vain nukkui ja söi. Ehti tekemään vaikka mitä. Nämä keskustelut saavat tuntemaan että imetys on turhaa itsensä rääkkäämistä, yövalvomista ja pullona toimimista. Taidanpa pulloruokkia seuraavankin..? Ei loppunut fysiikka, eikä kädet. Näinkin voi käydä. Ja anteeksi että kommentoin isäin palstalle. Ette tykkää tissijutuista ja muutenkin vähä tylsää tekstiä. Noh, luitpas kuitenkin..
Niin kuten jo joku kirjoittikin ei vanhemmuuteen voi täysin valmistautua. Minä tulin muutama kuukausi sitten äidiksi ja minulla oli vähän samanlaiset mietteet, miten käy elämän nyt lapsen jälkeen. Varauduin pahimpaan; koliikkiin, masennukseen, hormonikiukkuihin, riitoihin miehen kanssa...
Yövalvomista lukuunottamatta kaikki on mennyt tähän saakka ihan mukavasti ja kovasti olen nauttinut tästä uudesta äidin roolista. Ehkä se helpotti ettei odottanut liikaa ja oli jo ennakkoon tietoa mitä tuleman pitää jos oikein huonosti menee. Siinä mielessä ihan hyvä kuulla tarinoita myös niistä epäonnisista, näitä lukiessa tulee sellainen ole että ihan hyvinhän meillä loppujen lopuksi pyyhkii.
Onnea teille. Mene ihmeessä mukaan vauvanhoitoon heti alusta alkaen. Tutustut samalla lapseesi, saat vaimolle hyvän mielen, etkä tunne itseäsi ulkopuoliseksi ja teillä on ainakin yksi syy vähemmän erota. Monet miehet nääs jättävät nämä vauvanhoitoasiat usein täysin naisten harteille.
Mutta valmistaudu siihen, että kaikki ei välttämättä sitten kotona pidemmän päälle olekaan yhtä ruusuista. Kun lapsesi äiti on muutaman kuukauden valvonut vauvan kanssa, hormonit heittelee, ulkonäkö alkaa huolestuttamaan jne., voi ensihuuma kummasti haihtua. Mutta jos autat kaikessa missä voit ja osallistut arkeen etkä jätä kaikkea tuoreen äidin niskoille, on hyvin mahdollista, että selviätte jopa ekasta vuodesta hengissä :)
Me tutustuimme lapseni isän kanssa baarissa ja aloimme sikiämään aika pian, eli vajaan kahden vuoden päästä meillä oli poika, hyvinkin toivottu. Siitä on nyt yli 18 vuotta aikaa ja meillä on lisäksi tyttö.
Ja edelleen rakastamme toisiamme ja olemme yhdessä. Ei kaikilla mene huonosti.
Ei meidän elämä pelkkää juhlaa ole ollut, mutta kun on yhteistä tahtoa, niin se riittää pitkälle.
Onnea lapsen johdosta!
välillä musta tuntuu että ihmisillä ei ole paineensietokykyä. ei parisuhde voi katketa ensimmäisiin karikoihin. en tarkoita että kaikkien pitäisi mennä naimisiin mutta ei pidä erotakkaan heti kun alkaa tuleen ryppyjä rakkauteen.
mua pelottaa semmonen asia että meidän lapsi kouluun päästyään alkaa kyseleen että miks isi asuu kans meillä? yh-äitiys /-isyys tuntuu olevan nykyään yleisempää kuin se että molemmat vanhemmat asuis saman katon alla. sekin vielä että tasa-arvo ei todedllakaan toteudu varmaan ikinä jos vanhemmat sattuu eroon. lapset tuntuu aina jäävän äidille ellei hän ole todedlla pahasti sairas.
tosin!!! tämä on vaan minun mielipiteeni eikä mulla oo siittä mitään näyttöä.
Siellä oli lapsella ollut jotai juttua, kuka on tullut kenenki masusta ja sit ku äiti ei ollutkaa synnyttänyt isää, lapsi oli tokaissut:
-"Mutta äiti saahan isä silti asua meillä, vaikkei ookaa meille mitään sukua?!"
juu aika outoa minä en tuntenut lapseni isää hyvin.. ja nyt meillä menee hienosti ja me molemmat rakastetaan meidän poikaa valtavasti että ei siinä aina vuoden suunnitteluja tarvita.
Ehkä se on se tän päivän meininki vähän hakoteillä. Työntekijät on kertakäyttökamaa, suhteet on kertakäyttökamaa, tavarat voi ostaa ja laittaa roskiin, niin myös ne puolisot voi vaihtaa heti ku alkaa kyllästyttää. Onnea haetaan kuluttamalla ja mikää ei ole pysyvää. Sääli vain niitä lapsia, jotka joutuu kärsiin, jotku yh:t ku vaihtaa miestä ku sukkaa ja kaikki tuttavuudet esitellään lapsille, just ku ehtii kiintyä ni taas häipyy. Ei hyvä, ei.
ja onnittelut uudelle isälle! :) On jotain elämää ihmeellisempää se pieni nyytti, joka on ihan oma lapsi..mieletön lahja.
Niin..Älköön minua tuomittako..mutta jouduin yh:ksi jo odotusaikana. Olen usein toivonut, että olisimme olleet yhdessä, ettei eroa olisi tullut, mutta näin vain kävi. Itse asuin vauvan kanssa yksin, sain kerran viikossa apua ja olin onnellinen, vaikkakin väsynyt. Vauva-ajan koin helpoimmaksi, uhmaiässä oli vaikeampaa.
Suloista aikaa (heh, näin jälkeenpäin miettien)ja nyt lapseni on jo aikuinen. Rankkaakin on ollut, mutta sehän kuuluu elämään: mm. uhmaikä, murrosikä, väsymys, mutta se kuuluu elämään. Vanhemmuus on kuitenkin iso asia ja etenkin lapsen ollessa pieni, lapsi on aina etusijalla.
Kirjoitit tuolla alempana paineensietokyvystä: se on tärkeä ominaisuus, joka usein tulee elämänkokemuksen myötä. Siihen vaikuttavat varmasti myös arvot (jotka sinulla ovat kohdallaan) ja kehittyminen ihmisenä: parisuhde muuttuu ja kehittyy johonkin suuntaan perheenlisäyksen tullessa. Vaikeaakin on joskus, mutta niinhän sen kuuluu ollakin: emmehän me mihinkään kehittyisi ilman sitä.
Etteköhän te kahdestaan pärjää ihan hyvin. Kirjoituksesi perusteella vaikutat kypsältä ja fiksulta mieheltä. Oli ilo lukea perheenlisäyksestäsi ja olisi hienoa lukea enemmän positiivisia kirjoituksia, kuten sinäkin kirjoitit. Varmasti on paljon meitä onnellisia ihmisiä, senkin voisi kertoa: sehän on paljon, olla onnellinen :)
Koen itseni hyvin onnelliseksi, mutta ei se poissulje väsymystä ja kiukkua mitä tunnen toisinaan. Kyllä tuntui niin auvoiselta edellisen elämä, häneltä jo lienee unohtunut unettomat yöt ja univelka.
Totuushan on se, että jos ihminen ei saa unta tarpeeksi, hänestä tulee vähän pöpi ja silloin sanoo, hermostuu ja ei jaksa olla aina se ihana ihminen, johon toinen rakastui.
Tottamaar jokainen pariskunta lastaan rakastaa, mutta ei se nyt herranjesta tarkoita ettei saa sanoa mitään kielteistä mistään.
Tottakai saa olla väsynyt, olinhan minäkin joskus, vaikkakin nyt muistot ovat ruusunpunaisia :)..hämärästi muistan univelat..joo.
Hain myös kuitenkin positiivisuutta ja halusin myös sanoa, että yksinkin pärjäisin..ok..olihan se kai joskus hel..tin rankkaa, mutta kaksin tilanne on toinen. En tosin siitä tiedä, mutta kuvittelisin?
Saa sanoa kielteistä, mutta aloittajan sanoma liittyi pahempaan negatiivisuuteen, alkoholiongelmiin yms. Välillä viestit ovat aika räikeitä ja katketuutta täynnä..Minullakin olisi aineksi katkeruuteen, mutta mieluummin elän ilman sitä -valinta :)
Kuten sanoin, kasvatin pientä lasta yksin ja välillä oli vähän rankkaa. Olisi tuntunut ylelliseltä jos vanhempia olisi ollut kaksi.. Joten en voi täysin ymmärtää väsymystä parisuhteessa.
Jokainen kokee ja elää aivan omaa elämäänsä. Toiset väsyy herkemmin kuin toiset, sen takia on vähän vaikea vertailla toisten elämää.
Kaikki perheet, lapset, pariskunnat ovat yksilötapuksia, senpä tähden olisi suotavaa kaikenlainen suvaitsevaisuus. Jos joku väsyy herkemmin kuin toinen, se hänelle suotakoon. Jos joku kasvattaa lapsensa yksin, hänkin voisi ymmärtää pariskuntia, jotka väsyvät. Summa sumarum, lapsi se on rakas kaikille ja kaikki väsyy joskus. Elämä on hienoa kuitenkin.
Aivan totta mitä sanoit ja suvaitsevaisuus on tärkeää.
Ehkäpä yh-äidillä voi olla jopa helpompaa kun ei tule parisuhdekriisejä, on vain lapsi -riidatkin ovat kovin kuluttavia.
Pientä katkeruutta huomaan itsessäni olevan: hoidin vauvan sairaanakin ja -kuten sanoin- kaksi vanhempaa olisi ollut ylellisyyttä.
Kaikki on kuitenkin ok, yh-äidit väsyvät välillä, pariskunnatkin, se on vain elämää. OK..välillä tosiaan mietin, miten pariskunta voi väsyä-heitähän on niin monta lasta hoitamssa:) Toisaalta itsekin varmaan ´parisuhteessa olisin kokenut väsymystä, enkä miettinyt erilaisia perheitä.
Kuitenkin kaikki perheet ovat ok, väsymyksestä huolimaatta. Tehdään töitä lasten eteen, niinkuin kuuluukin. Elämä on useimmiten hienoa :)
Kuulehan yh-äiti, tunnut olevan tosi rela kuitenkin, totta on että varmasti pariskunnilla on helpompaa, mutta ei se helppoa ole aina heillälläkään, meilläkään. Kuten sanoin aikaisemmin, tapauskohtaisia.
Sinä tunnut pärjäävän hyvin, mutta älä katkeroidu mistään, se ei tee hyvää kenellekään. Eletään päivä kerrallaan, mutta haaveillaan ja tehdään etappeja mitä kohden tavoitella. Right? :)
Tottahan tuo, että kaikenlaisissa perheissä on omat vaikeutensa ajoittain ja pääasia kuitenkin on miten niistä selviää.
Katkeruus ei tee hyvää kenellekään, ehkäpä katkeruuden tunne tulee jostain läpikäymättömistä asioista, jotka täytyy jotenkin vain käsitellä. Koen myös elämäni olevan monessa suhteessa omien valintojeni summa ja kaikki on aika hyvin.
Right :), elämää on hyvä elää päivä kerrallaan ja haaveet piristävät arkea.
Olisin toivonut sinulle paljon onnitteluja perheenlisäyksen johdosta, onneksi niitä myös saït,
Elä päivä kerrallaan, ole onnellinen, välillä väsynyt, mutta toivoakesni enemmän onnellinen :)
Ei se juttu nyt ihan noinkaan mene.
Tulin Suomeen vuonna-98, tapasin mieheni ja syntyi ensimmäinen tytär nyt 7v.
Toinen nyt 5 ja puoli.
En tuntenut miestäni kovin hyvi ennen kuin tulin raskaaksi, siitä jumalalle kiitos!!!!
No, mies jaksoi 3v. sitten löysi vanhat känni kaverinsa.
Saattoi olla pois kotoa 2 viikkoa minä ilman rahaa, pomo ei edes soittanut mulle, pari kertaa kylläkin paljonko tarviit rahaa, kun on toisen tyttären kummi-setä.
Minä sain turpiini 5 kertaa, ukko putkaan.
Nyt on ollut vuoden selvä.
Joka sunnuntai käy aa-kerhossa ja Antabus tabletti joka aamu.
Minä otin ja lähdin.
En jaksanut enään.
Se että lapset huutaa kun näkee iskä potkii ja lyö kun kaljat on loppu.
No, hommasin minulle ja tytöille asunnon, ukko oman yksiön.
Nyt ollaan puolivuotta oltu saman katon alla, toki se kämppä on, pakko pitää, tietää että on paikka mihin menee jos taas alkaa sama ralli.
Ukko on mitä mahtavin isä, aviomies koiran kusettaja ja rakastaa meidän kattia yli kaiken, kova tiskaamaan ja imuroimaan, kun on selvinpäin.
Mut haukkui moni kun otin takaisin.
Ehto oli juuri tämä AA-kerho ja Antabus.
Miten voi perhe elämä olla ihanaa!!!
Sen huomaa vasta sitten kun on käynyt läpi ikäviä juttuja.
Me asutaan vuokratalossa, ollaan tyytyväisiä, sekin että miksi ollaan yhdessä on tuo luonto.
Käydään sienessä, no sen voi unohtaa tänä syksynä, siis ulkona , kumpikaan meistä ei tykkää vaan makoilla kun on vapaata.
Vaikka tämä on isien palsta niin toivoisin että jotkut joilla on ollut samoja kokemuksia kuin mun miehellä, lukisitte ....
En voi ymmärtää "miehiä" jotka lyövät naisia. itselläni ei ole kanttia lyödä naista ikinä. mieluummin hajotan vaikka koko talon ympäriltä mutta naisiin ja lapsiin ei saa kajota!
tämä on opettettu KAIKILLE suomalaisille MIEHILLE jo kotona tarhaikäisenä!
tosin oma äitini otti eron isästäni kun olin rippikouluiässä ja meni naimisiin juurikin samanlaisen alkoholistin ja väkivaltaisen miehen kanssa. eli se siittä...
silti en voi muuta kuin kannustaa NIITÄ yh-äitejä jotka eroavat väkivaltaisesta miehestä sillä he eivät ole oikeita miehiä jotka ansaitsisi mitään perheonnea!
voi olla että mielipiteeni ovat melko rajuja mutta niille en voi mitään.
olenhan minäkin ottanuut viinaa ja tehnyt tyhmyyksiä aikanani mutta kelläpä meistä ei olisi menneisyyttä? eri asia on kuka oppii virheistään. eipä nyt juurikaan tee mieli ottaa enää persekännejä. ei ole tehnyt mieli pitkään aikaan. tietenkin otan olutta silloin tällöin. joskus ihan humalaan asti mutta yritän siinäkin pitää kohtuudedn siinäkin.