Kreationistit vaativat aina näyttöä uusien lajien synnystä. Heille ei riitä tosiasia että on miljoonittain "lajeja" olemassa tänäkin päivänä, jotka ovat kaikki pelkkiä välimuotoja jotka hakeutuvat toistensa "motivoimina" kohti oman lajinsa täydellisintä muotoa ("täydellisyys" on tietenkin ympäristönsä ja ekologisen lokeron määrittelemää, ja virtaava määre itsessään).
Ajatellaanpa lajiutumisesta vaikka näin: Kuvitelkaa kuvanveistäjä, joka hakkaa kivestä irti palasia sen mukaan mikä on hänen mielestään ylimääräistä hahmolle jonka hän yrittää naputtaa kivestä esiin. Pelkkä kivi pitää sisällään loputtomat mahdollisuudet, mutta jokaisella iskulla kiven potentiaali lukuisien hahmojen esittämiseen pienenee. Veistäjällä täytyy olla jonkinlainen visio siitä mitä on tekemässä saadakseen tyydyttävän lopputuloksen. Jos olet päättänyt nakuttaa antiloopin, ei siitä enää saa tietyn pisteen jälkeen karhua tekemälläkään, jos mielessä on jokin tietty kokoskaala. Ajatellaan seuraavaksi erilaistumattomia soluja. Nehän ovat tällaisia veistämättömiä kiviä, joiden veisto-ohjeet on kuitenkin tallennettu geneettiseen koodiin. Kun solukudokset muodostuvat vähitellen esim. ihmisen kasvaessa, ne ottavat määrätyn hahmon joka niille on veistetty. Nyt korvataan erillinen kuvanveistäjä aineen käyttäytymisen eri mahdollisuuksilla, ja kuvitellaan eliöitä jotka ovat tarpeeksi pitkän lisääntymisen (tai jakautumisen) tuloksena täyttäneet tilan jonka ympäristö tarjoaa niiden olemassaolon edellytyksen kierrätettävän ravinnon muodossa. Tässä kohtaa syntyy kilpailu, jossa eivät pelkästään eliön elämälle välttämättömät mutaatiot, vaan niistä edullisimmat suuremmalla todennäköisyydellä lisääntyvät kopioinnin seurauksena. Kun eliöissä alkaa esiintyä eroja ja jotkut mutaatiot mahdollistavat uudenlaisen energian käytön (kuten hapen hyödyntämisen) ja ne alkavat levittäytyä suuremmalle alueelle ja erilaisissa ympäristöissä kehittyvät ovat valintakriteerinsä, niin elämän ottamat muodot hakeutuvat kohti useampia variaatioita ja biodiversiteetti alkaa kehittyä. Tässä vaiheessa eliöiden rakennusohjeet alkavat ottaa muotoa "yrittäen" (harhaanjohtavaa, sillä "yritys" on oikeastaan vuorovaikutuksen määrittelemä suunta) tavoitella etua kilpailijoihinsa nähden jolloin kiven on otettava yhä selkeämpiä hahmoja erikoistuakseen jonkin asian tehokkaasti suorittamiseen (varoitan yhä ajattelemasta tätä ennaltamäärättynä muottina, sillä siihen ei tarvita muuta kuin vuorovaikutusta ja muotorikas ympäristö ja energiavarat), josta ovat erinomaisia esimerkkejä vaikka kilpikonnat, siilit, juoksujalkaiset ja hämähäkit, joilla on kaikilla oma luonnon ja vuorovaikutuksen hioma tapansa selviytyä. Niistä on siis ympäristö veistänyt esille hahmon joka selkeydellään oikeuttaa niiden olemassaolon, sillä niistä ilmenee käytännössä ja jopa esteettisesti tarkasteltuna jonkin toiminnon tai alan erikoistuneisuus, jokin yhä uudelleen ja uudelleen hyväksi havaittu systeemi joka on ollut niille eduksi. Tässä vaiheessa ne ovat kuitenkin erikoistuneet niin pitkälle, että niiden morfologisten variaatioiden mahdollisuudet ovat supistuneet, kuten kuvanveistäjän kivessäkin, ne ovat löytäneet oman lokeronsa ja olleet mukana määrittelemässä muiden eri toimintamalleja ja erikoisuuksia hyödyntävien eliöiden kehittymistä johonkin suuntaan. Kuten ihokudoksen soluilla, jotka ovat erikoistuneet omaan tehtäväänsä ihan perustellusta syystä, ei ole mahdollisuutta saati tarvetta ryhtyä spontaanisti toimittamaan hermosolujen virkaa, on yhtä absurdia kysyä miksei ihminen kehitä siipiä tai miksei "uusia lajeja" synny. Lajimääritelmä itsessään on merkitykseltään varsin vaihteleva, ja luonto sellaisena kuin me sen nykyään havaitsemme on jo kauan sitten tarjonnut tarpeeksi vaihtelevia ympäristöjä jotka geneettisen isolaation ja eliöiden liikatuotannon ansiosta ovat mahdollistaneet mitä erilaisempien elämän ottamien hahmojen kehittymisen, ja mitä enemmän nämä hahmot eroavat toisistaan ja esi-isistään, sitä vähemmän patsaassa on kiveä jäljellä, ja sitä enemmän siitä tunnistaa ulos taistelevan hahmonsa.
Tähän liittyen tuli mieleen taas DNA:n fraktaaliluonne, Purkinje-solujen dendriittien kompleksisuus ja niiden mahdollinen korrelaatio eliön roska-DNA:n suhteen koodaavaan osaan kanssa. Ihmisen DNA:sta on noin 98,7% proteiineja koodaamatonta ketjua, kun taas yksinkertaisemmilla selkärankaisilla tämä suhde on paljon pienempi. Ihmisen aivojen (lukemassani tutkimuksessa oli tutkittu nimenomaan Purkinje-soluja, jotka mm. tuottavat gamma-aminovoihappoa joka muistaakseni mm. säätelee synapsien aktiivisuutta) neuronien dendriittien fraktaalimainen rakenne on paljon monimutkaisempi kuin yksinkertaisemmilla eliöillä. Voisiko siis "roska-DNA" ("We don't know what it does, let's just call it junk!") olla geneettiseen koodiin latoutunut "kortisto" joka jaksottaa proteiineja koodaavien geenien aktivoitumista (tätä on havaittu) niin että se määrittelee monisoluisen eliön ottaman muodon, kantasolujen erilaistumisen jne. tuottamalla oikeassa suhteessa ja järjestyksessä oikeita proteiineja jotka säätelevät sellaisten geenien ekspressiota jotka ovat vastuussa mm. soluväliaineen rakenneproteiinien tuotosta joka puolestaan määrittelee sen vaikutusalueella olevien solujen erilaistumista omiin tehtäviinsä. Eli ihminenkin veistoksena on luonnon diversiteetin mahdollistamien variaatioiden ehdoilla muotoutunut sellaiseksi jolla on kaksi silmää, nenä, suu, kaksi korvaa, kaksi kättä jne., periaatteella "Jos se toimii, käytä sitä", ja esim. aivojemme monimutkaisuus on tämän fraktaalimaisen geneettiseen koodiimme rekursiivisesti latoutuneen ohjelman tulosta. Luonto oli siis ensimmäinen matemaatikko, joka muutti geometriset suhteet takaisin algebralliseksi "alusta loppuun" suoritettavaksi ohjelmakoodiksi, tai käytti suoraviivaista lukemattomien tekijöiden vuorovaikutuksesta seuraavaa varioimisperiaatetta näiden geometristen (kaikki monisoluiset, tai kauniina esimerkkinä virukset) muotojen tuottamiseen, joiden sisältämä morfologinen kolmiulotteinen informaatio tallennettiin sitten tulevaa käyttöä varten yksiulotteiseksi dataksi.
Tai muuta sellaista?
Ajatellaanpa lajiutumisesta vaikka näin: Kuvitelkaa kuvanveistäjä, joka hakkaa kivestä irti palasia sen mukaan mikä on hänen mielestään ylimääräistä hahmolle jonka hän yrittää naputtaa kivestä esiin. Pelkkä kivi pitää sisällään loputtomat mahdollisuudet, mutta jokaisella iskulla kiven potentiaali lukuisien hahmojen esittämiseen pienenee. Veistäjällä täytyy olla jonkinlainen visio siitä mitä on tekemässä saadakseen tyydyttävän lopputuloksen. Jos olet päättänyt nakuttaa antiloopin, ei siitä enää saa tietyn pisteen jälkeen karhua tekemälläkään, jos mielessä on jokin tietty kokoskaala. Ajatellaan seuraavaksi erilaistumattomia soluja. Nehän ovat tällaisia veistämättömiä kiviä, joiden veisto-ohjeet on kuitenkin tallennettu geneettiseen koodiin. Kun solukudokset muodostuvat vähitellen esim. ihmisen kasvaessa, ne ottavat määrätyn hahmon joka niille on veistetty. Nyt korvataan erillinen kuvanveistäjä aineen käyttäytymisen eri mahdollisuuksilla, ja kuvitellaan eliöitä jotka ovat tarpeeksi pitkän lisääntymisen (tai jakautumisen) tuloksena täyttäneet tilan jonka ympäristö tarjoaa niiden olemassaolon edellytyksen kierrätettävän ravinnon muodossa. Tässä kohtaa syntyy kilpailu, jossa eivät pelkästään eliön elämälle välttämättömät mutaatiot, vaan niistä edullisimmat suuremmalla todennäköisyydellä lisääntyvät kopioinnin seurauksena. Kun eliöissä alkaa esiintyä eroja ja jotkut mutaatiot mahdollistavat uudenlaisen energian käytön (kuten hapen hyödyntämisen) ja ne alkavat levittäytyä suuremmalle alueelle ja erilaisissa ympäristöissä kehittyvät ovat valintakriteerinsä, niin elämän ottamat muodot hakeutuvat kohti useampia variaatioita ja biodiversiteetti alkaa kehittyä. Tässä vaiheessa eliöiden rakennusohjeet alkavat ottaa muotoa "yrittäen" (harhaanjohtavaa, sillä "yritys" on oikeastaan vuorovaikutuksen määrittelemä suunta) tavoitella etua kilpailijoihinsa nähden jolloin kiven on otettava yhä selkeämpiä hahmoja erikoistuakseen jonkin asian tehokkaasti suorittamiseen (varoitan yhä ajattelemasta tätä ennaltamäärättynä muottina, sillä siihen ei tarvita muuta kuin vuorovaikutusta ja muotorikas ympäristö ja energiavarat), josta ovat erinomaisia esimerkkejä vaikka kilpikonnat, siilit, juoksujalkaiset ja hämähäkit, joilla on kaikilla oma luonnon ja vuorovaikutuksen hioma tapansa selviytyä. Niistä on siis ympäristö veistänyt esille hahmon joka selkeydellään oikeuttaa niiden olemassaolon, sillä niistä ilmenee käytännössä ja jopa esteettisesti tarkasteltuna jonkin toiminnon tai alan erikoistuneisuus, jokin yhä uudelleen ja uudelleen hyväksi havaittu systeemi joka on ollut niille eduksi. Tässä vaiheessa ne ovat kuitenkin erikoistuneet niin pitkälle, että niiden morfologisten variaatioiden mahdollisuudet ovat supistuneet, kuten kuvanveistäjän kivessäkin, ne ovat löytäneet oman lokeronsa ja olleet mukana määrittelemässä muiden eri toimintamalleja ja erikoisuuksia hyödyntävien eliöiden kehittymistä johonkin suuntaan. Kuten ihokudoksen soluilla, jotka ovat erikoistuneet omaan tehtäväänsä ihan perustellusta syystä, ei ole mahdollisuutta saati tarvetta ryhtyä spontaanisti toimittamaan hermosolujen virkaa, on yhtä absurdia kysyä miksei ihminen kehitä siipiä tai miksei "uusia lajeja" synny. Lajimääritelmä itsessään on merkitykseltään varsin vaihteleva, ja luonto sellaisena kuin me sen nykyään havaitsemme on jo kauan sitten tarjonnut tarpeeksi vaihtelevia ympäristöjä jotka geneettisen isolaation ja eliöiden liikatuotannon ansiosta ovat mahdollistaneet mitä erilaisempien elämän ottamien hahmojen kehittymisen, ja mitä enemmän nämä hahmot eroavat toisistaan ja esi-isistään, sitä vähemmän patsaassa on kiveä jäljellä, ja sitä enemmän siitä tunnistaa ulos taistelevan hahmonsa.
Tähän liittyen tuli mieleen taas DNA:n fraktaaliluonne, Purkinje-solujen dendriittien kompleksisuus ja niiden mahdollinen korrelaatio eliön roska-DNA:n suhteen koodaavaan osaan kanssa. Ihmisen DNA:sta on noin 98,7% proteiineja koodaamatonta ketjua, kun taas yksinkertaisemmilla selkärankaisilla tämä suhde on paljon pienempi. Ihmisen aivojen (lukemassani tutkimuksessa oli tutkittu nimenomaan Purkinje-soluja, jotka mm. tuottavat gamma-aminovoihappoa joka muistaakseni mm. säätelee synapsien aktiivisuutta) neuronien dendriittien fraktaalimainen rakenne on paljon monimutkaisempi kuin yksinkertaisemmilla eliöillä. Voisiko siis "roska-DNA" ("We don't know what it does, let's just call it junk!") olla geneettiseen koodiin latoutunut "kortisto" joka jaksottaa proteiineja koodaavien geenien aktivoitumista (tätä on havaittu) niin että se määrittelee monisoluisen eliön ottaman muodon, kantasolujen erilaistumisen jne. tuottamalla oikeassa suhteessa ja järjestyksessä oikeita proteiineja jotka säätelevät sellaisten geenien ekspressiota jotka ovat vastuussa mm. soluväliaineen rakenneproteiinien tuotosta joka puolestaan määrittelee sen vaikutusalueella olevien solujen erilaistumista omiin tehtäviinsä. Eli ihminenkin veistoksena on luonnon diversiteetin mahdollistamien variaatioiden ehdoilla muotoutunut sellaiseksi jolla on kaksi silmää, nenä, suu, kaksi korvaa, kaksi kättä jne., periaatteella "Jos se toimii, käytä sitä", ja esim. aivojemme monimutkaisuus on tämän fraktaalimaisen geneettiseen koodiimme rekursiivisesti latoutuneen ohjelman tulosta. Luonto oli siis ensimmäinen matemaatikko, joka muutti geometriset suhteet takaisin algebralliseksi "alusta loppuun" suoritettavaksi ohjelmakoodiksi, tai käytti suoraviivaista lukemattomien tekijöiden vuorovaikutuksesta seuraavaa varioimisperiaatetta näiden geometristen (kaikki monisoluiset, tai kauniina esimerkkinä virukset) muotojen tuottamiseen, joiden sisältämä morfologinen kolmiulotteinen informaatio tallennettiin sitten tulevaa käyttöä varten yksiulotteiseksi dataksi.
Tai muuta sellaista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaihdetaan toi kivenhakkaaja savenvalajasi, niin evoluution logiikka toimii. Eli perintöainesta voi silloin lisätä ja poistaa tarpeen vaatiessa.
Puhuin kuitenkin lajien ottamista muodoista eli suuremmassa mittakaavassa kuin informaation "alimmilla" tasoilla, kuten yksittäisten mutaatioiden kontekstissa. Eli ei luultavasti ole odotettavaa, että esim. muurahainen luopuisi evoluution tuloksena ruumiinsa keskimmäisestä segmentistä (vaikka siitä olisi hyötyä), sillä sen morfologinen rakenne on koodattu DNA:han paljon "redundantimmin" kuin pienemmässä mittakaavassa (esim. tietynlaisten proteiinien tuotto) vaikuttava tulkittava informaatio. Tässä mielessä muurahaisen "patsas" on hakattu tarpeeksi pitkälle että se voisi muuttua radikaalisti muuksi, vielä kun ekologinen lokero määrittelee omat motivoivat tekijänsä muutoksille, ja nuo lokerot ovat jo kehittyneet niin pitkälle (esim. sademetsissä) että jokainen laji on jo löytänyt oman paikkansa virtojen välistä, ja alue jolla ne voivat liikkua hakiessaan uusia muotoja on yhä kapeampi.