Fasismin ja kommunismin sukulaisuudesta

Ariel Stav kirjoitti:

Juutalaiset ovat näytelleet huomiota herättävää roolia kahdessa kolmesta viime vuosisadan fasismin pääsuuntauksista - neuvostoliittolaisessa kommunismissa ja italialaisessa fasismissa.
Leninin kuoleman yhteydessä 1924, kolme juutalaista ja yksi georgialainen ottivat vallan Venäjällä:
Leo Trotski, Grigori Radomilski, Leo Rosenfeld ja Josef Dzugasvili. Heidät tunnetaan paremmin heidän neuvostoliittolaisilla nimillään – kunnioittaen: Troski, Zinovjev, Kanenev ja Stalin. Johto Tsekassa, NKVD:n kautta aina KGB:n saakka, on koostunut pääasiassa juutalaisista: Moses Solomonovitsh Uritzkystä, Khendrikh Jagodan kautta, Juri Andropoviin. Jakov Ginzburg (Sverdlov), joka valvoi Venäjän tsaarin perheen karkotusta ja heidän surmaamistaan Uralin vuoristossa sijaitsevassa kaukaisessa Jekaterinburgin kaupungissa, kuin myös teloitusjoukkueen johtaja, Jakov Jurovski - joka ampui kosketuslaukauksen tsaarin otsaan – olivat molemmat juutalaisia.

Gulagin liittyneen vankileirien saariston ja pakkotyöleirien luomiseen, suunnitteluun ja hallintoon osallistuneiden juutalaisten osuus pitää saattaa oikeaan suhteeseen.: heitä oli suhteessa enemmän kuin juutalaisten osuus puolue-eliitistä, jossa he joka tapauksessa pitivät hallussaan huomattavaa osaa avainpaikoista. Sellaiset nimet kuten Aron Solts, Aron Rappoport, Lazar Kogan, Matvei Berman ja Naftaly Frenkel iskevät kauhun vieläkin gulagveteraanien sydämiin. Lazar Kaganovitshin rooli on edelleen yksi pahamaineisimmista siinä organisaatiosssa , jossa ihmisiä kaapattiin pakkotyöorjuuteen. Samoin kuin hänen osuutensa siinä kollektivisointiprosessissa , joka tuotti kuoleman miljoonille ihmisille.

Angelica Balabanoffin kaltaisilla juutalaisilla oli ratkaiseva vaikutus Mussolinin henkisen maailmankuvan muodostumiseen tämän vasemmistoanarkistikauden aikana. Toinen esimerkki samasta asiasta on Margareta Sarfatti (hän toimitti ”Giechargiaa”, Il Ducen fasistista äänitorvea).
Viisi juutalaista (A:Finzi, J.Pontremoli, A.Jarach, E.Jona ja C.Sarfatti) olivat perustamassa fasistisen liikkeen ydintä ”Sotaorganisaatiota” (Fasci di combattimento) maaliskuussa 1919.
Ne jotka loivat Italian fasismin sosiaalis-taloudellisen teoreeman –”korporaatiovaltion”- olivat pääsääntöisesti juutalaisia. Näin esimerkiksi Guido Jung, Valtionvarainministeri ja Fasistien Suuren Neuvoston vanhempi jäsen. Näin myöskin Guido Arias, vanhempi fasismin sosiaalis-taloudellisen teorian ideologi, L.Toeplitz, Italian pankin pääjohtaja ja Otto Herman Kahan, suuri Il Ducen ihailija ja yksi amerikkalaisen hyväntekeväisyyden ja pankkitoiminnan tukipilareista. Mussolinin talousneuvonantajien tiukka ydin oli koottu kolmesta juutalaisesta senaattorista (H.Ancona, A.Luria, T.Meyer). Todellisuudessa Alfred Rosenberg ei kutsunut Mussolinia turhaan nimellä
”Judenknecht” eli juutalaisten lakeija.

Yliopistojen kapinallinen opiskelijaliikehdintä Yhdysvalloissa ja Ranskassa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa oli myös pääasiassa juutalaisradikalismin ilmaisua. Emma Goldman (1900-luvun alkupuolella vaikuttanut juutalaisanarkisti), joka tunnetaan parhaiten Sigmund Freudin and Wilhelm Reichin teorioihin liittyvästä seksuaalisen tukahduttamisen analyysistään, on epäilemättä nykyisten anarkististen liikkeiden ja 1960-lukulaisen sloganin”Make love, not War” kiistämätön äiti. 1950 luvulla Goldmanin anarkismin ja tulevan opiskelijaliikehdinnän välillä oli Abraham Maslow, vasemmistoradikaali, joka kehitti oman versionsa psykoanalyysistä ja kutsui sitä nimellä ”humanistinen psykologia”. Maslow oli kommuuniasumisen filosofi sekä henkinen isähahmo Abraham (Abbie) Hoffmanille, Betty Friedanille, Lenny Brucelle (Leonard Schneider), Bob Dylanille (Zimmermann) ja Jerry Rubinille – mainitaaksemme vain joitain juutalaisia, jotka toimivat tuon ajan opiskelijakapinan johtohahmoina.

Opiskelijaliikehdintä Yhdysvalloissa – sama mikä Ranskassa oli pukeutunut gauchismin kaapuun - oli itse asiassa, kuten Ranskan oikeiston tiedotusvälineet sitä kutsuivat, ”juutalaista kapinaa”. Samaan aikaan kun juutalaiset edustivat hieman yli yhtä prosentti koko maan väestöstä, heidän osuutensa oli kuusi prosenttia yliopisto-opiskelijoista. Ja heidän osuutensa opiskelijakapinan johtajien joukossa nousi yli kolmannekseen. Rajoitetumman 29 nimeä sisältävän luettelon mukaan,
ylimpien johtajien porrastuksessa on vähintään 17 (tai 60 prosenttia) juutalaista. Neljän virallisen johtajan joukossa – Daniel Cohn-Bendit, Alain Krivine, Alain Geismar ja Jacques Sauvageot – on vain yksi ei-juutalainen. Voimme myös huomata, että johtajuuden askelmat trotskilaisissa ja maolaisissa organisaatioihissa – kuten Communite Revolutionnaire Ligue ja Proletarienne La gauche, olivat suppeat ja varattu ainoastaan juutalaisille, ei-juutalaisten avustaessa siellä ja täällä.

Kuten voi odottaa, yhteinen nimittäjä kaikille näille ryhmille oli (ja on edelleen) sionisminvastaisuuden poispyyhkiminen. Tämä heijastaa maailmanlaajuista periaatetta, jolla juutalainen vasemmistolaisuus lepää. Israelin voitto Kuuden päivän sodassa nosti sionisminvastaisuuden esille myös useissa anarkistiorganisaatioissa (mm. Noam Chomsky vihaa patologisesti Israelia).

Juutalaisen radikalismin sisältä voi erottaa kaksi suuntaa, jotka näennäisesti väittävät toisensa vääriksi. Ensimmäinen suuntaus on perustettu demokraattisiin yhteiskuntiin ja se saarnaa kansallisvaltioiden rakenteiden, järjestelmän ja perheyhteiskunnan tuhoamista. Emma Goldman ja Georg Steiner julistavat tätä nihilististä näkemystä, joka väittää kansallisvaltiota kaiken pahan alkujuureksi (Steiner) ja perheen kahleista vapautumista yhdistettynä seksuaaliseen vapaamielisyyteen todellisen inhimillisen vapauden ilmentymäksi (Goldman). Totalitaarisissa yhteiskunnissa juutalainen radikalismi sekoittaa taitavasti äärimmäisen nationalismin ja yksilöllisen vapauden käsitteitä keskenään. Niin Neuvostoliitossa kuin fasistisessa Italiassakin.
Juutalainen vasemmisto vienyt molemmat trendit Israeliin. Peace Now-liike on uskollinen tämän ajattelun esittäjä, joka työntää sionismin tuhoa eteenpäin. Suurin ironia koko Israelissa tapahtuvassa asiassa on se, että itsetuhon prosessi kulkee käsikädessä sen hurskauden kanssa, joka on luomassa uutta valtiota Israelin raunioihin. Eikä ainoastaan valtiota, koska väestö nauttii kuninkaallisesta itseilmaisemisen oikeudesta siellä missä se muodostaa päättäväisen enemmistön, Jordaniassa. Valikoivasta sokeudesta huolimatta, historiallinen ajattelu ja julkinen kansankiihotus ovat olemassa, nyt ja aina, juutalaisen radikalismin olemuksessa.

Arieh Stav

http://www.acpr.org.il/NATIV/2000-2/stavxs.htm

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä