Rautatieaseman todistajat

siitä on kysymys josta kirjoitit:

"Mutta me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."

...Eli kun ei ole omakohtaisesti Vapahtajaa Hengen kautta kohdannut, ei ole puhuttavaa. Varmasti kuiva uskonnollisuus jota seura tarjoaa, tappaa tehokkaasti innon.

että juuri.. kirjoitti:

siitä on kysymys josta kirjoitit:

"Mutta me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."

...Eli kun ei ole omakohtaisesti Vapahtajaa Hengen kautta kohdannut, ei ole puhuttavaa. Varmasti kuiva uskonnollisuus jota seura tarjoaa, tappaa tehokkaasti innon.

Luulisin monen tulleen mukaan pelastumisen toivossa, mutta ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Kirjassaan Les premiers siècles de l'Eglise Sorbonnen yliopiston professori Jean Bernardi kirjoitti: "[Kristittyjen] piti puhua kaikkialla ja kaikille. Maanteillä ja kaupungeissa, toreilla ja kodeissa. Tervetulleina ja ei-toivottuina. Köyhille ja rikkaille, joita kuormitti heidän omaisuutensa. Vähäisille ja Rooman provinssien maaherroille. . . . Heidän täytyi kulkea pitkin teitä ja nousta laivoihin mennessään maan ääriin asti."

Tri Neanderin kirjassaan The History of the Christian Religion and Church During the Three First Centuries (Kristillisen uskonnon ja kirkon historia kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta):
"Celsus [100-luvulta], ensimmäinen kristillisyyttä vastustava kirjailija, pitää pilkan aiheena sitä, että työläisten, suutarien, maanviljelijäin, mitä tietämättömimpien ja moukkamaisimpien ihmisten piti olla evankeliumin innokkaita saarnaajia."


Ei siksi ole lainkaan outoa, että luopio hakeutuu Suuren Babylonin huomattavan osan kristikunnan uskonnollisten yhteisöjen pariin, vaikkakaan ei tunne siellä oloaan hengellisesti tai fyysisestikään turvatuksi. Tuosta huonovointisuudesta kertoo luopion käyttäytyminen entisiä uskonveljiään ja sitä uskonnollista yhteisöä kohtaan, jota kerran niin innokkaasti puolusti. Sopivasti heidän "hyvinvointiaan" ja "tyytyväisyyttään" kuvaa eräs kirjoitus.


"Sen sijaan että ne, jotka erottautuvat Seurasta ja sen työstä, voisivat itse hyvin tai rakentaisivat toisissa uskoa ja hengen armolahjoja, he kaikki näyttävät toimivan päinvastoin: he yrittävät vahingoittaa sitä asiaa, jota he aikoinaan palvelivat, ja vaipuvat vähitellen — enemmän tai vähemmän äänekkäästi — unohduksiin vahingoittaen vain itseään ja toisia, jotka ovat joutuneet samanlaisen riitaisan hengen valtaan. – – Jos jotkut ajattelevat voivansa saada yhtä hyvää tai parempaa ruokaa muissa pöydissä tai voivansa valmistaa yhtä hyvää tai parempaa itse, niin kulkekoot omaa tietään. – – Mutta vaikka muut saavat meidän puolestamme mennä mihin tahansa etsimään heitä tyydyttävää ruokaa ja valoa, niin kumma kyllä nuo, jotka ryhtyvät vastustamaan meitä, toimivat aivan toisin. Sen sijaan että he sanoisivat maailman rehdillä tavalla: 'Olen löytänyt parempaa; jääkää hyvästi', nämä ilmaisevat siinä määrin kiukkua, ilkeämielisyyttä, vihaa, riitaisuutta, 'lihan ja paholaisen tekoja', ettemme ole koskaan nähneet maailmallisten ihmisten osoittavan sellaista. Näyttää siltä kuin heihin olisi istutettu hulluus, saatanallinen raivotauti. Jotkut heistä sivaltavat meitä ja väittävät sitten, että me sivalsimme. He ovat valmiita lausumaan ja kirjoittamaan raukkamaisia valheita ja alentuvat halpamaisuuksiin." w94

ArtoPaaskila kirjoitti:

Luulisin monen tulleen mukaan pelastumisen toivossa, mutta ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Kirjassaan Les premiers siècles de l'Eglise Sorbonnen yliopiston professori Jean Bernardi kirjoitti: "[Kristittyjen] piti puhua kaikkialla ja kaikille. Maanteillä ja kaupungeissa, toreilla ja kodeissa. Tervetulleina ja ei-toivottuina. Köyhille ja rikkaille, joita kuormitti heidän omaisuutensa. Vähäisille ja Rooman provinssien maaherroille. . . . Heidän täytyi kulkea pitkin teitä ja nousta laivoihin mennessään maan ääriin asti."

Tri Neanderin kirjassaan The History of the Christian Religion and Church During the Three First Centuries (Kristillisen uskonnon ja kirkon historia kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta):
"Celsus [100-luvulta], ensimmäinen kristillisyyttä vastustava kirjailija, pitää pilkan aiheena sitä, että työläisten, suutarien, maanviljelijäin, mitä tietämättömimpien ja moukkamaisimpien ihmisten piti olla evankeliumin innokkaita saarnaajia."


Ei siksi ole lainkaan outoa, että luopio hakeutuu Suuren Babylonin huomattavan osan kristikunnan uskonnollisten yhteisöjen pariin, vaikkakaan ei tunne siellä oloaan hengellisesti tai fyysisestikään turvatuksi. Tuosta huonovointisuudesta kertoo luopion käyttäytyminen entisiä uskonveljiään ja sitä uskonnollista yhteisöä kohtaan, jota kerran niin innokkaasti puolusti. Sopivasti heidän "hyvinvointiaan" ja "tyytyväisyyttään" kuvaa eräs kirjoitus.


"Sen sijaan että ne, jotka erottautuvat Seurasta ja sen työstä, voisivat itse hyvin tai rakentaisivat toisissa uskoa ja hengen armolahjoja, he kaikki näyttävät toimivan päinvastoin: he yrittävät vahingoittaa sitä asiaa, jota he aikoinaan palvelivat, ja vaipuvat vähitellen — enemmän tai vähemmän äänekkäästi — unohduksiin vahingoittaen vain itseään ja toisia, jotka ovat joutuneet samanlaisen riitaisan hengen valtaan. – – Jos jotkut ajattelevat voivansa saada yhtä hyvää tai parempaa ruokaa muissa pöydissä tai voivansa valmistaa yhtä hyvää tai parempaa itse, niin kulkekoot omaa tietään. – – Mutta vaikka muut saavat meidän puolestamme mennä mihin tahansa etsimään heitä tyydyttävää ruokaa ja valoa, niin kumma kyllä nuo, jotka ryhtyvät vastustamaan meitä, toimivat aivan toisin. Sen sijaan että he sanoisivat maailman rehdillä tavalla: 'Olen löytänyt parempaa; jääkää hyvästi', nämä ilmaisevat siinä määrin kiukkua, ilkeämielisyyttä, vihaa, riitaisuutta, 'lihan ja paholaisen tekoja', ettemme ole koskaan nähneet maailmallisten ihmisten osoittavan sellaista. Näyttää siltä kuin heihin olisi istutettu hulluus, saatanallinen raivotauti. Jotkut heistä sivaltavat meitä ja väittävät sitten, että me sivalsimme. He ovat valmiita lausumaan ja kirjoittamaan raukkamaisia valheita ja alentuvat halpamaisuuksiin." w94

..liity aseman todistajiin mitenkään.

ArtoPaaskila kirjoitti:

Luulisin monen tulleen mukaan pelastumisen toivossa, mutta ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Kirjassaan Les premiers siècles de l'Eglise Sorbonnen yliopiston professori Jean Bernardi kirjoitti: "[Kristittyjen] piti puhua kaikkialla ja kaikille. Maanteillä ja kaupungeissa, toreilla ja kodeissa. Tervetulleina ja ei-toivottuina. Köyhille ja rikkaille, joita kuormitti heidän omaisuutensa. Vähäisille ja Rooman provinssien maaherroille. . . . Heidän täytyi kulkea pitkin teitä ja nousta laivoihin mennessään maan ääriin asti."

Tri Neanderin kirjassaan The History of the Christian Religion and Church During the Three First Centuries (Kristillisen uskonnon ja kirkon historia kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta):
"Celsus [100-luvulta], ensimmäinen kristillisyyttä vastustava kirjailija, pitää pilkan aiheena sitä, että työläisten, suutarien, maanviljelijäin, mitä tietämättömimpien ja moukkamaisimpien ihmisten piti olla evankeliumin innokkaita saarnaajia."


Ei siksi ole lainkaan outoa, että luopio hakeutuu Suuren Babylonin huomattavan osan kristikunnan uskonnollisten yhteisöjen pariin, vaikkakaan ei tunne siellä oloaan hengellisesti tai fyysisestikään turvatuksi. Tuosta huonovointisuudesta kertoo luopion käyttäytyminen entisiä uskonveljiään ja sitä uskonnollista yhteisöä kohtaan, jota kerran niin innokkaasti puolusti. Sopivasti heidän "hyvinvointiaan" ja "tyytyväisyyttään" kuvaa eräs kirjoitus.


"Sen sijaan että ne, jotka erottautuvat Seurasta ja sen työstä, voisivat itse hyvin tai rakentaisivat toisissa uskoa ja hengen armolahjoja, he kaikki näyttävät toimivan päinvastoin: he yrittävät vahingoittaa sitä asiaa, jota he aikoinaan palvelivat, ja vaipuvat vähitellen — enemmän tai vähemmän äänekkäästi — unohduksiin vahingoittaen vain itseään ja toisia, jotka ovat joutuneet samanlaisen riitaisan hengen valtaan. – – Jos jotkut ajattelevat voivansa saada yhtä hyvää tai parempaa ruokaa muissa pöydissä tai voivansa valmistaa yhtä hyvää tai parempaa itse, niin kulkekoot omaa tietään. – – Mutta vaikka muut saavat meidän puolestamme mennä mihin tahansa etsimään heitä tyydyttävää ruokaa ja valoa, niin kumma kyllä nuo, jotka ryhtyvät vastustamaan meitä, toimivat aivan toisin. Sen sijaan että he sanoisivat maailman rehdillä tavalla: 'Olen löytänyt parempaa; jääkää hyvästi', nämä ilmaisevat siinä määrin kiukkua, ilkeämielisyyttä, vihaa, riitaisuutta, 'lihan ja paholaisen tekoja', ettemme ole koskaan nähneet maailmallisten ihmisten osoittavan sellaista. Näyttää siltä kuin heihin olisi istutettu hulluus, saatanallinen raivotauti. Jotkut heistä sivaltavat meitä ja väittävät sitten, että me sivalsimme. He ovat valmiita lausumaan ja kirjoittamaan raukkamaisia valheita ja alentuvat halpamaisuuksiin." w94

>>ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Mutta ei.. kirjoitti:

..liity aseman todistajiin mitenkään.

Se oli vastaus edelliseen kannanottoon, eli tähän tekstiin:>>Eli kun ei ole omakohtaisesti Vapahtajaa Hengen kautta kohdannut, ei ole puhuttavaa. Varmasti kuiva uskonnollisuus jota seura tarjoaa, tappaa tehokkaasti innon.>>

Päivän:säde kirjoitti:

>>ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Mutta kun ei ole totuudesta selvillä, pysyy Vatiotorniseurassa paremman puutteessa. Parempi= henkilökohtainen syntiensovittaja.

Päivän:säde kirjoitti:

>>ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Ei, mutta tuohan ihan totta. Tällä palstalla saa toistuvasti lukea kirjoituksia, joissa entiset jehovantodistajat valittavat toistuvasti samoista asioista, kuten maailmanlopun viipyminen, kyseenalaistaen Jeesuksen tulemista.

Jaffaboy kirjoitti:

Ei, mutta tuohan ihan totta. Tällä palstalla saa toistuvasti lukea kirjoituksia, joissa entiset jehovantodistajat valittavat toistuvasti samoista asioista, kuten maailmanlopun viipyminen, kyseenalaistaen Jeesuksen tulemista.

Jeesus tulee jonain päivänä niin että kaikki sen näkevät, se on totta (toisin kuin tuo 1914 alkanut näkymätön läsnäolohöpinä)...mutta täällä puhutaan tylsistyneistä todistajista asemalla eikä Jeesuksen tulemuksesta.

Mutta eri asia! kirjoitti:

Jeesus tulee jonain päivänä niin että kaikki sen näkevät, se on totta (toisin kuin tuo 1914 alkanut näkymätön läsnäolohöpinä)...mutta täällä puhutaan tylsistyneistä todistajista asemalla eikä Jeesuksen tulemuksesta.

Se oli luopion olettamus tai tarkoitushakuinen "tieto", että rautsikalla olevat todistajat olisivat tylsistyneitä.

Luopioilla ei ole mitään faktaa väittämänsä tueksi.

Päivän:säde kirjoitti:

>>ovat jääneet notkumaan luopiopalstoille, uskoen jo lupioiden nurinaankin Herran näennäisestä viipymisestä. Ovat siksi jo ehkä menettämässä uskoaan. Herran Jeesuksen antaman käskyn saarnata totteleminen on hyvä "mittari" uskosta ja hengellisyydestä. Maailmahan koko ajan puristaa muottiinsa, Suuri Babylon samoin. Suuren Babylonin, johon kristikuntakin kuuluu, henki ei tottele Kristuksen antamaa käskyä saarnata varhaiskristittyjen tavoin.

Maan kuninkaat syyllistyivät hengelliseen haureuteen; maan asukaat juotettiin hänen hengellisen haureutensa viinistä.

"jonka kanssa maan kuninkaat syyllistyivät haureuteen, kun taas maan asukkaat juovutettiin hänen haureutensa viinistä"


Tällä vuosituhannella:

"Puolustusvoimien sotilaspappien työkenttä on nykyään laaja: perinteisen sielunhoidon lisäksi he antavat muun muassa johtamisoppia. Suomen Puolustusvoimien leivissä työskentelee kaikkiaan 16 sotilaspastoria ja yhdeksän kenttärovastia." http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/28.heinakuu/sapa3000.htm

Alokkaiden sotilasvaloja kirkoissa:.

http://www.ilmavoimat.fi/index.php?id=693
http://www.mil.fi/maavoimat/joukot/hamr/06_vala01.dsp

Valokuvia sotilasvalatilaisuuksista kirkoissa:

http://www.oulu.ouka.fi/ppm/laukka/kuvat/4/3423.jpg
http://www.oulu.ouka.fi/ppm/laukka/kuvat/4/3424.jpg




Toisen maailmansodan aikana:

"Sotilaiden joukossa uskonnollisia toimihenkilöitä on ollut kautta koko tunnetun historian. Tehtävänä on ollut jumalallisen tuen hankkiminen sotatoimille, sekä sotilaiden kannustaminen urhoollisuuteen. Alkuun oli siis kyse siitä kenen puolella jumalat ovat. . . . Kirkollisten ”taistelujoukkojen” kokoonpano oli melkein koko talvisodan ajan epäselvä. . . .Lopulta määrä kohosi 316 luterilaiseen ja 11 ortodoksiin. Näistä 129 eli 41% oli saanut reservinupseerin koulutuksen RUK:ssa. Heistä noin kolmannes oli osallistunut sotaharjoituksiin ennen sotaa. Erikoisuuksina on mainittava ne 64 pappia jotka palvelivat tavallisissa upseeritehtävissä." http://www.kolumbus.fi/kivijarvet/Kirjoitelmia/Papitsodassa.htm


"Paitsi sotilaan ruumis, myös hänen sielunsa oli keskeinen kysymys kuolemassa. . . . että ennen kaatumistaan sotilas oli ollut rauhallisella ja tavallisesti myös uskonnollisella mielellä. Tätä voidaan kutsua hyvän kuoleman tuottamiseksi kaatuneelle, tiettyjen hyvään kuolemaan kuuluvien elementtien nostamista esille. Myös kuolemaa kuvaavat ilmaisut, kuten "kaatui rakastamansa isänmaan puolesta" luovat mielikuvan hyvästä ja ongelmattomasta kuolemasta. . . . Viimeinen voitelu ja synninpäästö . . . kirjeet, joissa kaikki pahat teot pyydetään anteeksi ennen taisteluun lähtöä. Myös rintamauskonnollisuuteen kuului ehtoollisen vietto vaikeissakin oloissa;[9] hyvä kuolema ja kuolemaan valmistautuminen huolettivat kaikkia asianosaisia, . . . Sotilaspastorien kaatumistapauksen yhteydessä kirjoittamien kirjeiden tarkoituksena . . Kaatuneen viime hetkistä ei tullut kirjoittaa kovin naturalistisesti . . . Missään tapauksessa ei teloitettuja saanut haudata sankarihautaan.[12] Tämä voidaan tulkita niin, että teloitetun "paha kuolema" vietiin loogiseen loppuunsa saakka. . . . Sanomalehtien kuolinilmoitukset . . . ilmoituksessa saattavat esiintyä sekä ilmaus "kaatui kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta". . . Paljon siteerataan Mannerheimin surunvalitteluadressia muodossa tai toisessa: "Velvollisuutenani on ilmoittaa, että N. N. on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala."[15 . . . .sankarikuoleman käsite toimi yhtenä lohduttajana surussa . . ." http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/sivut/paperit/ikemp.htm



Tri Ray Abrams kirjoitti Yhdysvaltojen tilanteesta kirjassaan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa): "Kirkot omaksuivat päämääränsä niin yksimielisesti, ettei sille löydy vertaa uskonnollisista aikakirjoista. . . . Johtajat ryhtyivät viipymättä perinpohjaisiin, sota-ajan vaatimiin järjestelyihin. Vuorokauden kuluttua sodan julistamisesta Amerikan Kristuksen kirkkojen liittoneuvosto oli laatinut suunnitelmat täydellistä yhteistyötä varten. . . . Roomalaiskatolinen kirkko oli järjestetty samanlaiseen palvelukseen kansallisen katolisen sotaneuvoston alaisuudessa, jota johti 14 arkkipiispaa ja jonka puheenjohtajana oli kardinaali Gibbons, ja se osoitti samanlaista antaumusta asiaa kohtaan. . . . Monet kirkot tekivät paljon enemmän kuin niiltä pyydettiin. Niistä tuli sotajoukkojen värväysasemia."



Huomaa mitä suurimman protestanttisen kirkkokunnan, Saksan evankelis-luterilaisen kirkon, kirkolliskokous sähkötti Hitlerille 30. kesäkuuta 1941:
"Auttakoon Kaikkivaltias Jumala Teitä ja kansaamme kaksoisvihollista [Isoa-Britanniaa ja Neuvostoliittoa] vastaan. Voitto on oleva meidän, ja sen saavuttamisen täytyy olla toiveittemme ja tekojemme ydin. . . . kaikkien rukoustensa välityksellä [kirkko] on kanssanne ja verrattomien sotilaittemme kanssa, jotka ovat nyt hävittämäisillään juuria myöten tämän ruton ankarin iskuin."10

Kun laumat saivat tällaista ohjausta "paimeniltaan", mitä muutakaan ne saattoivat tehdä? Se, mitä ne todellisuudessa tekivät, puhuu puolestaan.

Oliko Hitlerin vuonna 1933 esittämä alhainen käsitys kirkoista oikea? Hän kerskui pilkallisesti, että "pastorit . . . kavaltavat Jumalansa meille. He kavaltavat mitä tahansa kurjan, vähäpätöisen työnsä ja kurjien tulojensa tähden. . . . Miksi riitelisimme? He nielevät mitä tahansa saadakseen pitää aineelliset etunsa."11 (Hitlerin hallitus jatkoi huomattavan valtionavun antamista suurille kirkkokunnille koko sodan ajan.)12

Tajutakseen täysin, mitä Hitler sanoi kirkoista, henkilön tarvitsee ainoastaan kysyä itseltään: "Jos minä olisin ollut vilpitön kirkonjäsen Saksassa, Itävallassa tai Italiassa tuona aikana, miten hengelliset johtajani olisivat neuvoneet minua – ja mitä minä olisin tehnyt?" Otaksukaamme, että sanoisit: "Minä en olisi palvellut Hitleriä." Mitä olisit saanut kokea, et natseilta, vaan omilta hengellisiltä johtajiltasi?

LÄHDEVIITTEET
10 Kirchliches Jahrbuch für die Evangelische Kirche in Deutschland 1933–1944 (Gütersloh, 1948), s. 478, 479.
11 Hermann Rauschning, The Voice of Destruction, 1940, s. 50, 53.
12 Saksan ja paavinistuimen 20.7.1933 solmiman konkordaatin 17. artikla, Documents on German Foreign Policy, D-sarja, 8. osa, s. 896f.





Varhaiskristillisellä aikakaudella:

Kristitty kirjailija Tertullianus, joka syntyi yli 100 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen, auttaa meitä näkemään, mitä monet varhaiskristityt ajattelivat sotimisesta ja siihen osallistumisesta: "Luulen, että meidän täytyy ensin tiedustella, onko sodankäynti lainkaan sopivaa kristitylle. . . . Onko laillista pitää hallussaan miekkaa, kun Herra julistaa, että se, joka miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu? Ja osallistuuko rauhan lapsi taisteluun, vaikkei hänen ole sopivaa edes nostaa oikeusjuttua?"

"Kristityt kieltäytyivät osallistumasta eräisiin Rooman kansalaisten velvollisuuksiin. Kristityt . . . pitivät sotapalvelukseen osallistumista uskostaan luopumisena. He eivät halunneet olla poliittisessa virassa. He eivät palvoneet keisaria." – Heckel ja Sigman, On the Road to Civilization – A World History, s. 237, 238.

Englantilainen entinen teologian professori Peter De Rosa kirjoittaa: "Verenvuodatus oli vakava synti. Juuri sen vuoksi kristityt vastustivat gladiaattoritaisteluja. . . . Vaikka sota ja väkivallan käyttö olivat välttämättömiä Rooman suojelemiseksi, kristityt eivät tunteneet voivansa yhtyä siihen. . . . Kristityt pitivät itseään, kuten Jeesuskin, rauhan sanansaattajina; he eivät voineet missään olosuhteissa olla kuoleman asiamiehiä."

Oxfordin yliopiston professori E. G. Hardy kirjoitti: "Tertullianus luettelee monia asioita, jotka olivat mahdottomia omantunnontarkalle kristitylle, koska ne liittyivät epäjumalanpalvontaan: esim. sopimusten tekoon usein liittyvä vala, oviaukkojen valaiseminen juhlien ajaksi ym., kaikki pakanauskontojen seremoniat, pelit ja sirkus, maallisen [pakanallis-klassisen] kirjallisuuden opettajana toimiminen, sotapalvelus, valtionvirat." (Christianity and the Roman Government.)

Kirjoitelmassaan "Tutkimus sodan sopivaisuudesta kristillisyyden periaatteisiin" Jonathan Dymond mainitsi, mitä hän sai selville asiasta:
"Kristityt, jotka elivät lähinnä Vapahtajamme aikaa, uskoivat epäilyksettömän luottavaisesti, että hän oli selvästi kieltänyt sodan – että he avoimesti tunnustivat tämän vakaumuksen ja että he sen vahvistukseksi olivat halukkaita uhraamaan ja uhrasivat omaisuutensa ja elämänsä.
Kristityistä tuli kuitenkin myöhemmin sotilaita. – Ja milloin? Kun heidän yleinen uskollisuutensa kristillisyyttä kohtaan herpaantui; – kun he muissa suhteissa rikkoivat sen periaatteita; . . . Sanalla sanoen heistä tuli sotilaita, kun he lakkasivat olemasta kristittyjä." – S. 60, 61.

E. W. Barnes kuvaili kirjassaan The Rise of Christianity (Kristillisyyden nousu) seuraavasti: "Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [Rooman keisarina v. 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen."

"Toisen vuosisadan lopulla . . . tuli asepalveluskysymys päivänpolttavaksi kirkon piirissä. Kaikuna näistä vaikeuksista tulee vastaamme tältä ajalta P. Juventius Celsuksen hyökkäyskirjoituksen syytös kristittyjä vastaan siitä, että he olivat haluttomia palvelemaan sotaväessä, ja kehotus heille isänmaallisina kansalaisina auttamaan valtakuntaa sen ahdingoissa. Samalta ajalta kajahtaa vastaamme Tertullianuksen rigoristinen, kielteinen vastaus. Kristityn hänen ajatuksensa mukaan ei ollut lupa palvella sotilaana, koska hän siten joutui palvelemaan epäjumalia ja myöskin käyttämään asetta. . . . [Justinus Marttyyrin mukaan] kristityt olivat hyljänneet murha-aseet ja sen sijaan että olisivat vihanneet lähimmäisiänsä, elivät vanhurskaudessa, jumalanpelossa ja ihmisystävällisyydessä. Sodat Justinus julisti demoonien työksi." (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 176, 177.)

"Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; . . . sanottiin, että he olivat 'hyödyttömiä julkisessa elämässä'; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa." (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)

Professori K. S. Latourette kirjoittaa kirjassaan A History of Christianity: "Yksi niistä kysymyksistä, joissa varhaiskristityt olivat eri mieltä kreikkalais-roomalaisen maailman kanssa, oli osallistuminen sotaan. Ensimmäisiltä kolmelta vuosisadalta ei ole säästynyt meidän ajallemme yhtään ainutta kristillistä kirjoitusta, jossa suvaittaisiin kristittyjen osallistuminen sotaan."

Rooman valtakunnan vaiheita käsittelevässä Edward Gibbonin teoksessa The History of the Decline and Fall of the Roman Empire sanotaan: "Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet ryhtyä sotilaiksi, rauhantuomareiksi tai ruhtinaiksi luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta."

"Kristityt kieltäytyivät . . . uhraamasta keisarin hengelle – mikä on suunnilleen samaa kuin nykyään lipuntervehtimisestä tai uskollisuusvalan toistamisesta kieltäytyminen. . . . Hyvin harvat kristityt muuttivat mieltään, vaikka areenalla oli yleensä heidän mukavuudekseen alttari, jolla paloi tuli. Vangin ei tarvinnut muuta kuin heittää vähän suitsuketta liekkiin, niin hänelle annettiin uhritodistus ja hänet vapautettiin. Hänelle selvitettiin myös huolellisesti, ettei hän palvonut keisaria, vaan ainoastaan tunnusti keisarin jumalallisen aseman Rooman valtion päänä. Silti eivät juuri ketkään kristityt käyttäneet hyväkseen tätä pelastusmahdollisuutta." (D. P. Mannix, Those About to Die, New York 1958, s. 135, 137.)

Myös tunnettu kirkkohistorioitsija C. J. Cadoux kirjoitti:
"Varhaiskristityt luottivat Jeesuksen sanoihin ja ymmärsivät hänen teroittamansa vastarinnan karttamisen ja lempeyden kirjaimellisina. He yhdistivät läheisesti uskontonsa rauhaan; he tuomitsivat voimakkaasti sodan siihen sisältyvän verenvuodatuksen takia; he omaksuivat sen Vanhan testamentin ennustuksen, joka ennaltakertoi sota-aseitten muuttamisen maanviljelysvälineiksi [Jes. 2:4]; he selittivät, että heidän menettelytapansa oli maksaa paha hyvällä ja voittaa paha hyvällä."

Saksalainen protestanttinen teologi Peter Meinhold kirjoitti:
"Vaikka Uusi testamentti vaikenee siitä, voivatko kristityt olla sotilaita vai eivät ja täytyykö heidän erota armeijasta tultuaan kristityiksi, niin vanha kirkko otti kantaa tähän kysymykseen. Sitä, että kristitty olisi sotilaana, pidettiin mahdottomana."

Early Church History (Varhaiskirkon historia) selittää, että "palvelemista keisarin sotajoukoissa oli mahdoton sovittaa yhteen kristillisyyden kanssa: . . . se oli vastoin Kristuksen nimenomaisia käskyjä ja evankeliumin koko henkeä".

Runsaasti yli sadan vuoden ajan kristillisyys säilytti tämän aseman ja pysyi erossa maailman sodista. Professori Roland H. Bainton totesi:
"Uuden testamentin aikakauden lopusta noin 170-luvulle jKr. ei ole mitään todisteita siitä, että kristittyjä olisi ollut armeijassa. . . . meillä on ensimmäiset todisteet siitä, että kristittyjä olisi ollut armeijassa, Marcus Aureliuksen niin sanotusta ukkosen legioonasta vuodelta 173 jKr. Tuon ajan jälkeen todisteet kristittyjen palvelemisesta rivimiehinä lisääntyvät."

Noin vuoteen 313 mennessä oli tapahtunut suuri muutos. Eräs historioitsija selittää: "Kirkko oli imperiumin liittolainen eikä voinut enää protestoida sotaa vastaan. Yhä enemmän kristittyjä liittyi armeijaan." Siihen mennessä Jeesuksen opetukset oli hylätty. Luopumus oli päässyt valtaan.

Niina-Liisa kirjoitti:

Se oli luopion olettamus tai tarkoitushakuinen "tieto", että rautsikalla olevat todistajat olisivat tylsistyneitä.

Luopioilla ei ole mitään faktaa väittämänsä tueksi.

Katsokaa nyt hyvät ihmiset itse niitä todistajia Hgin rautatieasemalla. Seisovat Vartiotornilehdet ojossa kuin jotkut patsaat. Juuri koskaan ei kukaan juttele heidän kanssaan ja naaman ilmeet sen kertovat: Tylsää mutta pakko saada tunteja raporttiin.

ja täyttä faktaa kirjoitti:

Katsokaa nyt hyvät ihmiset itse niitä todistajia Hgin rautatieasemalla. Seisovat Vartiotornilehdet ojossa kuin jotkut patsaat. Juuri koskaan ei kukaan juttele heidän kanssaan ja naaman ilmeet sen kertovat: Tylsää mutta pakko saada tunteja raporttiin.

Kertaakaan kulkiessani ohi, ei ainutkaan näistä lehtiä kädessään pitelevistä ihmisistä ole tehnyt elettäkään tarjotakseen lehtiä minulle.

Ei ainotatakaan sanaa, ei käden ojennusta - ei mitään. Olisi siis aivan sama ohikulkijan kannalta, vaikka paikalla seisoisi lehtiteline.
Paitsi että lehtitelineestä voisi joku lehden luettavakseen ottaakin.

Miksi siis seistä lehtien kanssa? Ainut syy, jonka keksin on se, että ajasta saa merkitä tunnit, jotka edesauttavat kyseisen henkilön omia mahdollisuuksia päästä maanpäälliseen paratiisiin (jt-lahkon opin mukaan).

Lehtitelineenä seisominen on siis sitä "työtä", jolla ostetaan "ilmainen armo" Jumalan silmissä.

Mitään innostuneisuutta, palavaa halua todistaa, rakkaudellisuutta, tai onnea heidän kasvonsa eivät ohikulkijalle ilmaise.
Jos sellaista on ollut, niin hyvin on piilossa pysynyt minun silmilleni.

soldiers kirjoitti:

Maan kuninkaat syyllistyivät hengelliseen haureuteen; maan asukaat juotettiin hänen hengellisen haureutensa viinistä.

"jonka kanssa maan kuninkaat syyllistyivät haureuteen, kun taas maan asukkaat juovutettiin hänen haureutensa viinistä"


Tällä vuosituhannella:

"Puolustusvoimien sotilaspappien työkenttä on nykyään laaja: perinteisen sielunhoidon lisäksi he antavat muun muassa johtamisoppia. Suomen Puolustusvoimien leivissä työskentelee kaikkiaan 16 sotilaspastoria ja yhdeksän kenttärovastia." http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/28.heinakuu/sapa3000.htm

Alokkaiden sotilasvaloja kirkoissa:.

http://www.ilmavoimat.fi/index.php?id=693
http://www.mil.fi/maavoimat/joukot/hamr/06_vala01.dsp

Valokuvia sotilasvalatilaisuuksista kirkoissa:

http://www.oulu.ouka.fi/ppm/laukka/kuvat/4/3423.jpg
http://www.oulu.ouka.fi/ppm/laukka/kuvat/4/3424.jpg




Toisen maailmansodan aikana:

"Sotilaiden joukossa uskonnollisia toimihenkilöitä on ollut kautta koko tunnetun historian. Tehtävänä on ollut jumalallisen tuen hankkiminen sotatoimille, sekä sotilaiden kannustaminen urhoollisuuteen. Alkuun oli siis kyse siitä kenen puolella jumalat ovat. . . . Kirkollisten ”taistelujoukkojen” kokoonpano oli melkein koko talvisodan ajan epäselvä. . . .Lopulta määrä kohosi 316 luterilaiseen ja 11 ortodoksiin. Näistä 129 eli 41% oli saanut reservinupseerin koulutuksen RUK:ssa. Heistä noin kolmannes oli osallistunut sotaharjoituksiin ennen sotaa. Erikoisuuksina on mainittava ne 64 pappia jotka palvelivat tavallisissa upseeritehtävissä." http://www.kolumbus.fi/kivijarvet/Kirjoitelmia/Papitsodassa.htm


"Paitsi sotilaan ruumis, myös hänen sielunsa oli keskeinen kysymys kuolemassa. . . . että ennen kaatumistaan sotilas oli ollut rauhallisella ja tavallisesti myös uskonnollisella mielellä. Tätä voidaan kutsua hyvän kuoleman tuottamiseksi kaatuneelle, tiettyjen hyvään kuolemaan kuuluvien elementtien nostamista esille. Myös kuolemaa kuvaavat ilmaisut, kuten "kaatui rakastamansa isänmaan puolesta" luovat mielikuvan hyvästä ja ongelmattomasta kuolemasta. . . . Viimeinen voitelu ja synninpäästö . . . kirjeet, joissa kaikki pahat teot pyydetään anteeksi ennen taisteluun lähtöä. Myös rintamauskonnollisuuteen kuului ehtoollisen vietto vaikeissakin oloissa;[9] hyvä kuolema ja kuolemaan valmistautuminen huolettivat kaikkia asianosaisia, . . . Sotilaspastorien kaatumistapauksen yhteydessä kirjoittamien kirjeiden tarkoituksena . . Kaatuneen viime hetkistä ei tullut kirjoittaa kovin naturalistisesti . . . Missään tapauksessa ei teloitettuja saanut haudata sankarihautaan.[12] Tämä voidaan tulkita niin, että teloitetun "paha kuolema" vietiin loogiseen loppuunsa saakka. . . . Sanomalehtien kuolinilmoitukset . . . ilmoituksessa saattavat esiintyä sekä ilmaus "kaatui kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta". . . Paljon siteerataan Mannerheimin surunvalitteluadressia muodossa tai toisessa: "Velvollisuutenani on ilmoittaa, että N. N. on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala."[15 . . . .sankarikuoleman käsite toimi yhtenä lohduttajana surussa . . ." http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/sivut/paperit/ikemp.htm



Tri Ray Abrams kirjoitti Yhdysvaltojen tilanteesta kirjassaan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa): "Kirkot omaksuivat päämääränsä niin yksimielisesti, ettei sille löydy vertaa uskonnollisista aikakirjoista. . . . Johtajat ryhtyivät viipymättä perinpohjaisiin, sota-ajan vaatimiin järjestelyihin. Vuorokauden kuluttua sodan julistamisesta Amerikan Kristuksen kirkkojen liittoneuvosto oli laatinut suunnitelmat täydellistä yhteistyötä varten. . . . Roomalaiskatolinen kirkko oli järjestetty samanlaiseen palvelukseen kansallisen katolisen sotaneuvoston alaisuudessa, jota johti 14 arkkipiispaa ja jonka puheenjohtajana oli kardinaali Gibbons, ja se osoitti samanlaista antaumusta asiaa kohtaan. . . . Monet kirkot tekivät paljon enemmän kuin niiltä pyydettiin. Niistä tuli sotajoukkojen värväysasemia."



Huomaa mitä suurimman protestanttisen kirkkokunnan, Saksan evankelis-luterilaisen kirkon, kirkolliskokous sähkötti Hitlerille 30. kesäkuuta 1941:
"Auttakoon Kaikkivaltias Jumala Teitä ja kansaamme kaksoisvihollista [Isoa-Britanniaa ja Neuvostoliittoa] vastaan. Voitto on oleva meidän, ja sen saavuttamisen täytyy olla toiveittemme ja tekojemme ydin. . . . kaikkien rukoustensa välityksellä [kirkko] on kanssanne ja verrattomien sotilaittemme kanssa, jotka ovat nyt hävittämäisillään juuria myöten tämän ruton ankarin iskuin."10

Kun laumat saivat tällaista ohjausta "paimeniltaan", mitä muutakaan ne saattoivat tehdä? Se, mitä ne todellisuudessa tekivät, puhuu puolestaan.

Oliko Hitlerin vuonna 1933 esittämä alhainen käsitys kirkoista oikea? Hän kerskui pilkallisesti, että "pastorit . . . kavaltavat Jumalansa meille. He kavaltavat mitä tahansa kurjan, vähäpätöisen työnsä ja kurjien tulojensa tähden. . . . Miksi riitelisimme? He nielevät mitä tahansa saadakseen pitää aineelliset etunsa."11 (Hitlerin hallitus jatkoi huomattavan valtionavun antamista suurille kirkkokunnille koko sodan ajan.)12

Tajutakseen täysin, mitä Hitler sanoi kirkoista, henkilön tarvitsee ainoastaan kysyä itseltään: "Jos minä olisin ollut vilpitön kirkonjäsen Saksassa, Itävallassa tai Italiassa tuona aikana, miten hengelliset johtajani olisivat neuvoneet minua – ja mitä minä olisin tehnyt?" Otaksukaamme, että sanoisit: "Minä en olisi palvellut Hitleriä." Mitä olisit saanut kokea, et natseilta, vaan omilta hengellisiltä johtajiltasi?

LÄHDEVIITTEET
10 Kirchliches Jahrbuch für die Evangelische Kirche in Deutschland 1933–1944 (Gütersloh, 1948), s. 478, 479.
11 Hermann Rauschning, The Voice of Destruction, 1940, s. 50, 53.
12 Saksan ja paavinistuimen 20.7.1933 solmiman konkordaatin 17. artikla, Documents on German Foreign Policy, D-sarja, 8. osa, s. 896f.





Varhaiskristillisellä aikakaudella:

Kristitty kirjailija Tertullianus, joka syntyi yli 100 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen, auttaa meitä näkemään, mitä monet varhaiskristityt ajattelivat sotimisesta ja siihen osallistumisesta: "Luulen, että meidän täytyy ensin tiedustella, onko sodankäynti lainkaan sopivaa kristitylle. . . . Onko laillista pitää hallussaan miekkaa, kun Herra julistaa, että se, joka miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu? Ja osallistuuko rauhan lapsi taisteluun, vaikkei hänen ole sopivaa edes nostaa oikeusjuttua?"

"Kristityt kieltäytyivät osallistumasta eräisiin Rooman kansalaisten velvollisuuksiin. Kristityt . . . pitivät sotapalvelukseen osallistumista uskostaan luopumisena. He eivät halunneet olla poliittisessa virassa. He eivät palvoneet keisaria." – Heckel ja Sigman, On the Road to Civilization – A World History, s. 237, 238.

Englantilainen entinen teologian professori Peter De Rosa kirjoittaa: "Verenvuodatus oli vakava synti. Juuri sen vuoksi kristityt vastustivat gladiaattoritaisteluja. . . . Vaikka sota ja väkivallan käyttö olivat välttämättömiä Rooman suojelemiseksi, kristityt eivät tunteneet voivansa yhtyä siihen. . . . Kristityt pitivät itseään, kuten Jeesuskin, rauhan sanansaattajina; he eivät voineet missään olosuhteissa olla kuoleman asiamiehiä."

Oxfordin yliopiston professori E. G. Hardy kirjoitti: "Tertullianus luettelee monia asioita, jotka olivat mahdottomia omantunnontarkalle kristitylle, koska ne liittyivät epäjumalanpalvontaan: esim. sopimusten tekoon usein liittyvä vala, oviaukkojen valaiseminen juhlien ajaksi ym., kaikki pakanauskontojen seremoniat, pelit ja sirkus, maallisen [pakanallis-klassisen] kirjallisuuden opettajana toimiminen, sotapalvelus, valtionvirat." (Christianity and the Roman Government.)

Kirjoitelmassaan "Tutkimus sodan sopivaisuudesta kristillisyyden periaatteisiin" Jonathan Dymond mainitsi, mitä hän sai selville asiasta:
"Kristityt, jotka elivät lähinnä Vapahtajamme aikaa, uskoivat epäilyksettömän luottavaisesti, että hän oli selvästi kieltänyt sodan – että he avoimesti tunnustivat tämän vakaumuksen ja että he sen vahvistukseksi olivat halukkaita uhraamaan ja uhrasivat omaisuutensa ja elämänsä.
Kristityistä tuli kuitenkin myöhemmin sotilaita. – Ja milloin? Kun heidän yleinen uskollisuutensa kristillisyyttä kohtaan herpaantui; – kun he muissa suhteissa rikkoivat sen periaatteita; . . . Sanalla sanoen heistä tuli sotilaita, kun he lakkasivat olemasta kristittyjä." – S. 60, 61.

E. W. Barnes kuvaili kirjassaan The Rise of Christianity (Kristillisyyden nousu) seuraavasti: "Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [Rooman keisarina v. 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen."

"Toisen vuosisadan lopulla . . . tuli asepalveluskysymys päivänpolttavaksi kirkon piirissä. Kaikuna näistä vaikeuksista tulee vastaamme tältä ajalta P. Juventius Celsuksen hyökkäyskirjoituksen syytös kristittyjä vastaan siitä, että he olivat haluttomia palvelemaan sotaväessä, ja kehotus heille isänmaallisina kansalaisina auttamaan valtakuntaa sen ahdingoissa. Samalta ajalta kajahtaa vastaamme Tertullianuksen rigoristinen, kielteinen vastaus. Kristityn hänen ajatuksensa mukaan ei ollut lupa palvella sotilaana, koska hän siten joutui palvelemaan epäjumalia ja myöskin käyttämään asetta. . . . [Justinus Marttyyrin mukaan] kristityt olivat hyljänneet murha-aseet ja sen sijaan että olisivat vihanneet lähimmäisiänsä, elivät vanhurskaudessa, jumalanpelossa ja ihmisystävällisyydessä. Sodat Justinus julisti demoonien työksi." (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 176, 177.)

"Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; . . . sanottiin, että he olivat 'hyödyttömiä julkisessa elämässä'; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa." (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)

Professori K. S. Latourette kirjoittaa kirjassaan A History of Christianity: "Yksi niistä kysymyksistä, joissa varhaiskristityt olivat eri mieltä kreikkalais-roomalaisen maailman kanssa, oli osallistuminen sotaan. Ensimmäisiltä kolmelta vuosisadalta ei ole säästynyt meidän ajallemme yhtään ainutta kristillistä kirjoitusta, jossa suvaittaisiin kristittyjen osallistuminen sotaan."

Rooman valtakunnan vaiheita käsittelevässä Edward Gibbonin teoksessa The History of the Decline and Fall of the Roman Empire sanotaan: "Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet ryhtyä sotilaiksi, rauhantuomareiksi tai ruhtinaiksi luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta."

"Kristityt kieltäytyivät . . . uhraamasta keisarin hengelle – mikä on suunnilleen samaa kuin nykyään lipuntervehtimisestä tai uskollisuusvalan toistamisesta kieltäytyminen. . . . Hyvin harvat kristityt muuttivat mieltään, vaikka areenalla oli yleensä heidän mukavuudekseen alttari, jolla paloi tuli. Vangin ei tarvinnut muuta kuin heittää vähän suitsuketta liekkiin, niin hänelle annettiin uhritodistus ja hänet vapautettiin. Hänelle selvitettiin myös huolellisesti, ettei hän palvonut keisaria, vaan ainoastaan tunnusti keisarin jumalallisen aseman Rooman valtion päänä. Silti eivät juuri ketkään kristityt käyttäneet hyväkseen tätä pelastusmahdollisuutta." (D. P. Mannix, Those About to Die, New York 1958, s. 135, 137.)

Myös tunnettu kirkkohistorioitsija C. J. Cadoux kirjoitti:
"Varhaiskristityt luottivat Jeesuksen sanoihin ja ymmärsivät hänen teroittamansa vastarinnan karttamisen ja lempeyden kirjaimellisina. He yhdistivät läheisesti uskontonsa rauhaan; he tuomitsivat voimakkaasti sodan siihen sisältyvän verenvuodatuksen takia; he omaksuivat sen Vanhan testamentin ennustuksen, joka ennaltakertoi sota-aseitten muuttamisen maanviljelysvälineiksi [Jes. 2:4]; he selittivät, että heidän menettelytapansa oli maksaa paha hyvällä ja voittaa paha hyvällä."

Saksalainen protestanttinen teologi Peter Meinhold kirjoitti:
"Vaikka Uusi testamentti vaikenee siitä, voivatko kristityt olla sotilaita vai eivät ja täytyykö heidän erota armeijasta tultuaan kristityiksi, niin vanha kirkko otti kantaa tähän kysymykseen. Sitä, että kristitty olisi sotilaana, pidettiin mahdottomana."

Early Church History (Varhaiskirkon historia) selittää, että "palvelemista keisarin sotajoukoissa oli mahdoton sovittaa yhteen kristillisyyden kanssa: . . . se oli vastoin Kristuksen nimenomaisia käskyjä ja evankeliumin koko henkeä".

Runsaasti yli sadan vuoden ajan kristillisyys säilytti tämän aseman ja pysyi erossa maailman sodista. Professori Roland H. Bainton totesi:
"Uuden testamentin aikakauden lopusta noin 170-luvulle jKr. ei ole mitään todisteita siitä, että kristittyjä olisi ollut armeijassa. . . . meillä on ensimmäiset todisteet siitä, että kristittyjä olisi ollut armeijassa, Marcus Aureliuksen niin sanotusta ukkosen legioonasta vuodelta 173 jKr. Tuon ajan jälkeen todisteet kristittyjen palvelemisesta rivimiehinä lisääntyvät."

Noin vuoteen 313 mennessä oli tapahtunut suuri muutos. Eräs historioitsija selittää: "Kirkko oli imperiumin liittolainen eikä voinut enää protestoida sotaa vastaan. Yhä enemmän kristittyjä liittyi armeijaan." Siihen mennessä Jeesuksen opetukset oli hylätty. Luopumus oli päässyt valtaan.

   
Ensinnäkin, vartiotorniseurankin markkinoima käsite "kristikunta" on harhaanjohtava. Käsite on sopiva vartiotorniseuralle, joka yrittää tuoda kaikin keinoin esiin omaa erinomaisuuttaan - onhan helppo osoittaa, ettei "kristikunnan" tilastokristitty mikään kristitty ole. "Kristikuntaan" kohdistuva kritiikki on varmasti suurelta osalta oikeaakin, mutta on epärehellistä niputtaa kaikki "kristityiksi" tilastoitavat vartiotornijärjestöön kuulumattomat samaan nippuun.

Toiseksi, avaus koski Helsingin rautatieasemalla seisovia "lehtitelineitä". Tarkoitus oli ymmärtääkseni herättää keskustelua siitä ja sen mielekkyydestä. Vartiotorniseuran lempilapsen, "kristikunnan", rappiotila on aivan eri asia, kuin vartiotorniseuran oppien raamatullisuus ja kysymys siitä, miten seuran jäsenet järjestönsä määräyksiä toteuttavat. Jääräpäinen kampeaminen sivuun käsiteltävästä asiasta kertoo ainoastaan siitä, että on kyseessä arka paikka. Vai oletko eri mieltä?

Ohdake kirjoitti:

Kertaakaan kulkiessani ohi, ei ainutkaan näistä lehtiä kädessään pitelevistä ihmisistä ole tehnyt elettäkään tarjotakseen lehtiä minulle.

Ei ainotatakaan sanaa, ei käden ojennusta - ei mitään. Olisi siis aivan sama ohikulkijan kannalta, vaikka paikalla seisoisi lehtiteline.
Paitsi että lehtitelineestä voisi joku lehden luettavakseen ottaakin.

Miksi siis seistä lehtien kanssa? Ainut syy, jonka keksin on se, että ajasta saa merkitä tunnit, jotka edesauttavat kyseisen henkilön omia mahdollisuuksia päästä maanpäälliseen paratiisiin (jt-lahkon opin mukaan).

Lehtitelineenä seisominen on siis sitä "työtä", jolla ostetaan "ilmainen armo" Jumalan silmissä.

Mitään innostuneisuutta, palavaa halua todistaa, rakkaudellisuutta, tai onnea heidän kasvonsa eivät ohikulkijalle ilmaise.
Jos sellaista on ollut, niin hyvin on piilossa pysynyt minun silmilleni.

>>Lehtitelineenä seisominen on siis sitä "työtä", jolla ostetaan "ilmainen armo" Jumalan silmissä.

Minä olen nähnyt toisenlaisenkin lehtitelineen. Odottaessani ratikkaa Mannerheimintien pysäkillä eräänä kesänä pysäkin penkillä istui vanhahko mies, jolla oli kädessään läpinäkyvä muovikansio, jossa oli näkyvissä Vartiotornilehden kansi. Hän istui siten, että kaikki näkivät lehden kannen, mutta muuten hän oli niin liikkumaton kuin lehtiteline voi olla. Ei elettäkään mihinkään suuntaan. Istui vain ja tuijotti eteensä.

Ja tunnit juoksi...

timoheiskala kirjoitti:

   
Ensinnäkin, vartiotorniseurankin markkinoima käsite "kristikunta" on harhaanjohtava. Käsite on sopiva vartiotorniseuralle, joka yrittää tuoda kaikin keinoin esiin omaa erinomaisuuttaan - onhan helppo osoittaa, ettei "kristikunnan" tilastokristitty mikään kristitty ole. "Kristikuntaan" kohdistuva kritiikki on varmasti suurelta osalta oikeaakin, mutta on epärehellistä niputtaa kaikki "kristityiksi" tilastoitavat vartiotornijärjestöön kuulumattomat samaan nippuun.

Toiseksi, avaus koski Helsingin rautatieasemalla seisovia "lehtitelineitä". Tarkoitus oli ymmärtääkseni herättää keskustelua siitä ja sen mielekkyydestä. Vartiotorniseuran lempilapsen, "kristikunnan", rappiotila on aivan eri asia, kuin vartiotorniseuran oppien raamatullisuus ja kysymys siitä, miten seuran jäsenet järjestönsä määräyksiä toteuttavat. Jääräpäinen kampeaminen sivuun käsiteltävästä asiasta kertoo ainoastaan siitä, että on kyseessä arka paikka. Vai oletko eri mieltä?

>>Jääräpäinen kampeaminen sivuun käsiteltävästä asiasta kertoo ainoastaan siitä, että on kyseessä arka paikka.

Näinhän se valitettavasti usein on. Mitä sitä kieltämään.

UskoToivo kirjoitti:

>>Lehtitelineenä seisominen on siis sitä "työtä", jolla ostetaan "ilmainen armo" Jumalan silmissä.

Minä olen nähnyt toisenlaisenkin lehtitelineen. Odottaessani ratikkaa Mannerheimintien pysäkillä eräänä kesänä pysäkin penkillä istui vanhahko mies, jolla oli kädessään läpinäkyvä muovikansio, jossa oli näkyvissä Vartiotornilehden kansi. Hän istui siten, että kaikki näkivät lehden kannen, mutta muuten hän oli niin liikkumaton kuin lehtiteline voi olla. Ei elettäkään mihinkään suuntaan. Istui vain ja tuijotti eteensä.

Ja tunnit juoksi...

>>Minä olen nähnyt toisenlaisenkin lehtitelineen.

Viime joulukuun 16. päivänä Tallinnan Kesk turg-hallin nurkassa seisoi kivettyneen oloinen Vartiotorni-lehtiteline. Henkilö ei edes seurannut lasittuneella ilmeellään ohikulkijoita, ajattelu lienee jo kohdistettu muutaman päivän päästä alkavaksi odotettuun uuteen asiainjärjestelmään.

En väheksy tuollaisten henkilöiden vilpittömyyttä, mutta näen tuollaisessa käytöksessä pelkän pakkoliikkeen. Liikkeen, jonka tarkoitus on ainoastaan saada täytettä kuukausittaiseen ikuisen elämän anomukseen.

Sitä juuri tarkitin. On ne kummaa porukkaa :)