Miksi ?

>> Olen tullut henkilökohtaisesti uskoon muutama kuukausi sitten.
Sitä ennen mielessäni pyöri ajatusten sekamelska, sydämeni täytti ahdistus ja pahaolo sekä itsemurhaa ihannoivat aatteet.

Kiitos sinulle kirjoituksestasi, sitä oli hieno lukea. Näin Herramme elää ja vaikuttaa tässä pimeässä ja pilkkaavassa maailmassa, ja synnyttää uskoa ja uutta elämää ihmisten sydämiin.

Siunausta sinulle, jonka Hyvä Paimen löysi :)

Tuosta pilkkaamisesta... Kaiken pilkan ja häpäisyn keskelläkin Vapahtajamme suostui kantamaan kaikkien ihmisten synnit ristille, ja otti vastaan naulat käsiinsä ja jalkoihinsa. Hän rukoili surmaajiensa edestä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät".

Epäilystä, epäuskoa ja pilkkaa on ollut aina, ja se tulee Raamatun mukaan loppua kohti vain pahenemaan. Ihmisen sydän itsessään on täynnä kaikkea tuota - epäuskoa, epäilyjä, epäluottamusta Jumalaa kohtaan, kapinaa, vihaa, paatumusta, pilkkaa ja jumalattomuutta. Mutta kaiken sen syntisyytemme ja mahdottomuutemme on Jeesus sovittanut kärsimisellään ja kuolemallaan ristinpuussa. Siihen saa tarttua kaikkein heikoinkin ja syntisinkin ihminen. Jopa minulle Jumala antoi uskon lahjan (jo yli 15 vuotta sitten), ja on kantanut siitä asti omanaan.

Tunteet toki vaihtelee, mutta se sydämen rauha on vain syventynyt, kun Herra on saanut sanansa kautta hoitaa, ja opettaa yhä lisää tuntemaan itseään ja lupauksiaan. Olet hyvissä käsissä! Murheiden ja ahdistustenkin (kyllä, niitäkään ei uskova vältä) alla Herra johdattaa ja kantaa.

Tartu kiinni Jumalan Sanaan, se on ainut mikä täällä kestää!

Minusta ihmisiä liian usein käännytetään mahtavilla uskoontulokertomuksilla. En väheksy kenenkään kokemuksia, mutta haluaisin tuoda esille sen, etteivät kaikki kulje sellaisien vaiheiden kautta. Suomessa on paljon niitä, jotka ovat saaneet armon kasvaa uskoon jo lapsena, eivätkä he muista mitään uskoontulemisia. Sisimmässään jokainen kuitenkin tietää, uskooko vai ei.

Lapsena uskoon kasvaneen ihmisen elämä ja vaellus Kristuksessa on uskon ja rukouksen arkipäivää, pieniä suuria ihmeitä ja johdatuksessa kulkemista, sen paikan täyttämistä, johon Jumala on hänet asettanut, toisinaan erämaataivalta ja toisinaan taivaskokemuksia. Jumala voi kuljettaa ihmistä niin monin tavoin. Usein suuret tunteet ovat aika kaukana, ja on vain tarrauduttava Sanaan.

Siksi minua – lapsena Kristukseen liitettyä liki viisikymppistä – ahdistavat toisinaan taivaskokemuksien korostamiset. Jumala ei totisesti kuljeta ihmistä jatkuvien taivaskokemusten tietä, vaan läpi vaikeuksien, joissa jaksaa joskus vain minuutin, kiduttavan tunnin, loputtoman pitkältä tuntuvan päivän kerrallaan. Niin kuin päiväsi, on voimasi oleva...

On kyllä totta, että toisinaan ripin jälkeen tuntuu siltä kuin kivi olisi nostettu harteilta. Mutta kun ihminen tekee jatkuvasti syntiä – eikä välttämättä itse edes tiedä, mikä on syntiä mikä ei. Vuosien saatossa ensirakkauden huuma joutuu koetukselle, Jumala tuntuu olevan kaukana, tavoittamattomissakin, kunnes sitten taas yhtäkkiä antaa Pyhän Henkensä puhua.

Uskoontulo (jos sellainen on mainittavissa) on vain pieni hetki ja sen jälkeen on kestettävä uskon arkipäivä! Jumala meitä sillä tiellä johdattakoon.