Funtsin tässä edesmenneen, pidetyn radiotoimittajan elämänkaarta. Hän oli pitkään kuolleena ennen kuin hänet löydettiin, ja haudattiin ”ilman yhtäkään saattajaa”. Lööpeistä ja artikkeleista sai lukea kommentteja tyyliin ”kuinka surullista” etc. Mutta oliko se? Yksin tulemme, yksin lähdemme. Erakoituminen voi olla oma tahto. Mikä siinä on niin surullista?
Yksin oot sinä ihminen
kahjovaakutin
201108
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
miettinyt. Kukin ajattelee asiaa omalta kannaltaan. Miettii, kuinka hyljätty ja yksinäinen olisi hänen osassaan. Mutta jos se oli ihan hänen oma valintansa, kuten luulen.
Meitä on moneksi, emmekä voi pakottaa muita valitsemaan meidän elämämme malleja.
Ei ketään voida pakolla auttaa, jos ei ole siihen tarvittavia kriteereitä.
"pakolla auttaa", jos toinen ei tunne tarvetta tulla autetuksi. Ei siinä ole mitään surullista.
erakoitumaan, vinksahtaakohan sellainen ihminen jotenkin, vai onko hän jotenkin pettynyt ihmisiin, tai onko hän vain kyllästynyt niin täysin heihin esim. ammatissaan, eikä enää halua nähdäkään ketään?
Toisaalta tuntuisi, että erakon täytyisi olla henkisesti terveempi, kuin keskivertoihminen, tarkoitan, että pitää olla sovussa itsensä kanssa.
Olisi se kyllä ihana, kun saisi joskus olla yksinkin, silleen omaehtoisesti :)
siinä ei ole kyse mistään vinksahtamisesta. Enempi ehkä juuri kyllästymisestä ihmisiin. Tämä henkilöhän joutui varmasti työssään olemaan koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa. Ehkä se ei ollut hänen todellinen luontonsa, mutta ammattinsa takia pakko, mistä sen tietää. Minun olisi vaikea elää jos joku olisi koko ajan kälättämässä vieressä, onneksi on sellainen elämäntilanne ettei ole, enempiä selittämättä. :)
Tuosta tervejärkisyydestä, ei kukaan pysty olemaan pitkään tervejärkinen ellei saa vastakaikua ajatuksilleen, eli jollain tapaa täytyy muiden kanssa kommunikoida ennen pitkää. Vai täytyykö? Papillon oli hiljaisuudessa 8 vuotta. Hmm.
leimautuneet vinksahtaneiksi ns. tavallisten ihmisten mielissä, - mutta sehän nyt taas ei olekaan mikään ehdoton mittari kenenkään mielenerveydestä - ainahan kyläyhteisöissä on kuiskittu ja juoruttu ihmisistä joita ei tunneta.
Vaikea sanoa täytyykö kommunikoida, se kai on niin ihmiskohtaista, mutta sen tiedän että itse en jaksaisi olla ihan yksin hyvin kauaa, - ainakin ratijo pitäs olla seurana. :)
po. henkilö vetäytyi omasta halustaan omiin oloihinsa. Sellainen halu ei ole minullekaan vieras, ja totta vieköön olen paljon sosiaalisempi jos välillä saan latautua ilman niin minkäänlaista häiriötä.
minäkin sain, että oli hänen oma valintansa. Jotenkin suorastaan nyrppi lööpit miten surullista oli yms. Ihan liikaa höyrytään sosiaalisuutta ja tavallaan "pakkoa" kanssakäymiseen. Mielestäni ihmisen pitäisi pystyä olemaan yksin, ihan sinut itsensä kanssa, hiljaisuudessa. Jos joku haluaa viedä sen pitemmälle, se on hänen valintansa eikä yhtään surullista. Mukavaa ja vähän yllättävääkin että tässä ketjussa on samankaltaisia mielipiteitä.
hyvinkin hänen valintansa. Ihmisellä voi olla seurallinen puolensa, mutta ainakin minä ymmärrän myös erakkoluonteita. Oma isäni oli oikea seurallisuuden ilmentymä toisaalta, ja toisaalta nautti yksinäisyydestä.
Miksi meidän pitäisi surra, jos ihminen on elänyt elämänsä haluamallaan tavalla. Ja lopulta ehkä kuollutkin, saappaat jalasssa.
Minua on aina ärsyttänyt muutenkin, kun ihmiset asettavat omia tunnekuviaan toisten elämään. Kuvitteleeko jokainen, että vain hän on oikeassa?
valinnut sen tien että katkaisee kaikki yhteydet, on kait päivänselvää että löydetään kuolleena aikojen päästä, varsinkin jos ei ole lähisukulaisia. Aivan, miksi meidän pitäisi surra toisen valintaa ja verrata omaamme. Viimeiseen kysymykseen vastaisin että kyllä, näin jokainen kuvittelee, niin sinä ja minä. :)
vastaan, näin yömyöhään. Kun oma elämäni ei ole mikään vakkarilife, en oletakaan kenenkään olevan asioista samaa mieltä, kuin minä. Siten omia mielipiteitänikään en pidä minään liukuhihnahommina.
Otapa siitä taas selvää!? ;)
ota selvää vanha Erkkikään. :)
Ei kaikkia kummituksia tarvitsekaan ymmärtää, sanoo vanha aave! ;)
olen jaksanut seurata tuota surulla mässäilyä, mutta tietysti jos ajatellaan sellaista vaihtoehtoa että henkilö olisi vaikka kuollut hitaan kuoleman ja kitunut viikkokausia yksin pääsemättää liikahtamaan ja hakemaan apua vaikka olisi sitä halunnut tai tarvinnut niin onhan sellainen surullista. Se onko ollut kuolleena vähän aikaa vai kauan aikaa ennenkuin löydetään, ei ole enää mitenkään ratkaiseva tekijä muuten kuin mätänemisprosessin etenemisen suhteen.
Tähän nimenomaiseen tapaukseen en osaa ottaa kantaa koska todellakin olen ohittanut kaikki asiaa koskevat uutiset.
on just oikea sana kuvaamaan tämänkaltaista uutisointia. Tavallaan on onni että nämä jutut sammuvat saman tien, kulman takana odottaa jo paloittelusurmat sun muut. Miltähän omaisista mahtaa tuntua, tässä tapauksessa läheisiä ei ollut mutta yleensä on.
...ainakaan minussa herättänyt mitään surullisia tunteita henkilön elämästä tai kuolemasta.
Itse olen aika herkkä erakoitumaan, tulee välillä kausia jolloin en ole juurikaan tekemisissä ulkomaailman kanssa muutoin kuin ne pakolliset rutiinit kuten työ jne. Alkuun oli tuskaista selittää miksi en ole tavoitettavissa puhelimitse tai muutenkaan, vuosien myötä läheiset ovat minun elämäntapaani jo tottuneet ja tietävät että ilmaannun taas näkösälle kun olen siihen valmis.
Jos nyt jotain ajatuksia omista erakkokausistani niin ainakin minulle ne ovat hyvinkin antoisia ajanjaksoja, saan keskittyä niihin asioihin jotka minua eniten kiinnostaa ja saan olla ulkopuolella kaikesta siitä mikä minua vähiten kiinnostaa inhimmillisessä elämässä.
itselläni oli ajanjakso, jolloin jouduin raivoisasti riitelemään erakoitumisestani, selittelemään sitä sukulaisille ja ystäville. Nyt ihmiset ovat ”sopeutuneet” asiaan vaikka eivät sitä oikein ymmärrä. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää, otetaan tavallaan loukkauksena. Enhän minä sentään sademetsiin pakene! Toisaalta, tunnen muutaman ihmisen jotka eivät pysty olemaan yhtään yksin, ei hetkeäkään, enkä minä taas tajua heitä.
..tuttua tekstiä nuo kokemasi reaktiot sukulaisilta ja ystäviltä.
Myös mielestäni jokaisen ihmisen elämänkaareen pitäisi liittyä pakollisena osiona pitkähkö kausi jolloin elää aivan yksinään, jos ei ole kykyä elää yksin, niin miten sitten kaksin?
Sademetsään en myöskään ole muuttanut, tosin mielessä siintelee se pieni mökki puronrannassa jossa vietän elämäni ehtoon...
On ymmärrettävää, että julkisuudessa joskus eläneen ihmisen erakko kuolemasta saadaan reviteltyä tunnepitoista surkuttelua.
Tosiasiassa näitä kotiinsa kuolleita, joita ei älytä kaivata, löytyy aina tasaisin väliajoin.
Onko sitten surkeampaa, kun vaikkapa katulapsi kohtaa nälkään kuoleman? Lapsi, joka ei ole eläissään saanut kokea olevansa haluttu, rakastettu, tai millään tavalla tarpeellinen.
Entä sellaisen kuolema, joka pääsee hengestään luotien repiessä hänet sodan keskellä, mihin tämä ihminen ei ole syyllinen millään tavoin.
Televisio tarjoaa päivittäin sarjoja ja elokuvia, joissa kuolema on viihdettä. Viihdeteollisuus kukoistaa ja varsinkin väkivaltaviihde näyttäytyy yhä julmempana. Kuolemalla mässäillään.
Sivistysmaissa odotetaan kuolevan hakeutuvan sterilliin sairaalaan odottamaan kuolemaa. Tälläistä kuolemaa pidetään luonnollisena. Useimpia pidetään koneissa ja letkuissa, jopa tarpeettoman pitkäänkin. Tai toisena vaihtoehtona
lääkepöppyrä, jossa tuskin mistään tietoisesta kuolemasta voi potilaan sanoa viimeisinä hetkinään
pääsevän osalliseksi.
Ehkä on harvinaisempaa, että jonkun voi sanoa kuolleen täysissä järjissään, tarkoittaen sellaista kuolemaa, mikä tulee luonnollisena.
Joissain elokuvissa, tai romaaneissa voi kuoleman nähdä/kokea vaikuttavana tapahtumana. Kuolevaa pidellään hellästi kädestä ja suudellaan otsalle.
Siinä sitten kuoleman lähestyessä poismenevä haukkoo kuivalla suullaan viimeisiä sanoja.
Perintöä odotteleva lähisukulainen tiputtaa tekokyyneileitä silmistään ja huiskuttaa pitsinenäliinalla hikistä otsaansa.
Kummin kaima lakkaa lohjenneita kynsiään huokaillen raskaasti ja siirellen rauhattomasti jalkojaan narisevalla tuolilla.
Pörssirohmahduksen läpikäynyt veljen poika näpyttelee hermostuneesti kompuutteriaan.
Öh...siis tämähän oli vakava aihe!
Näin selvästi, että joku tirskahteli.
taas tuo sana, mässäily, hyvin oikeaan osuva. Uutisoinnin pitää olla hurjanpuoleista koska ihmiset turtuvat uutistulvaan ja varsinkin kotiin kuoleminen pitää saada kiinnostavaksi. Kuoleman luonnollisuudesta, ennen oli luonnollista kuolla kotiin omalle hetekalle mutta nykyään lykätään letkuihin pohtimaan. Paitsi minut, olen tehnyt elvytyskieltotestamentin mutta kyllä siihenkin jää mahdollisuus että täräyttävät muutaman voltin ennen kuin pääsen murheistani. :)
Kieltämättä tirskahtelin lukiessani kommenttisi loppuosaa. Tuli mieleen Arto Paasilinnan kirja Herranen aika. :)
Jokaisella on joku joka kaipaa, se on surullista niistä ihmisistä jotka kaipaavat erakkoa.