Uskomme perustana..

eivät, Luojan kiitos, ole tunteemme eivätkä kokemuksemme, vaikka niitä tälläkin palstalla kovasti viljellään.

Raamattu ilmoittaa hyvin selkeästi, miten Jumala kutsuu ihmistä yhteyteensä. Ihminen joko uskoo Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön tai sitten ei. Tällä tarkoitan sitä, että Raamatun ja kristinuskon Jumala ei tunne mitään "minunjumalaaniuskovia" niin kuin on tapana ilmaista omaa kantaansa painottaen.

Uskon ihmisessä synnyttää Pyhä Henki Jumalan sanan kautta ja se, mikä siinä on ihmisen "osuutta" (=valinnan vapaus) on ollut kiistakapulana jo vcuosisatojen ajan, mutta tärkeämpää on olla Jeesuksen oma kuin kävellä kutsun ohitse.

Tunteet ja kokemukset kuuluvat ihmisyyteen, ovat osana meitä, mutta pelastuskysymyksessä Jumala ei ole jättänyt mitään niiden varaan.

On huomioitava, että ihmisiä on kautta aikain tullut uskoon eri tavoin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta ei ole mitään kokemusta tai tunnetta, joka tulisi nostaa Jeesuksen rinnalle tavallaan ehdoksi pelastumisesta. Kun Jumala kutsuu/vetää puoleensa tuntee ihminen useinmiten itsensä syntiseksi, koska ihminen on syntinen ja tämä syntisyys tulee valoon Pyhän Jumalan edessä, mutta tästäkään emme voi tehdä yleispätevää "tuntomerkkiä", että uskovan on ensi töikseen tirautettava pari kyyneltä lähinnä kanssaveljiään vakuuttaakseen. Anteeksi pieni kärjistys, mutta haen takaa sitä, että synnintunto ja parannuksenteko tulevat kyllä ilmeiseksi Jeesuksen seurassa, mutta älkäämme tehkö niistä ehtoa tunnetasolla, koska silloin liikumme hyvin sielullisissa maisemissa ja yleensä ne eivät johda mihinkään.

Elämme hyvin "tunnepakkotäytteisessä" maailmassa, jossa kuitenkin on vallalla kylmä tunteettomuus. Meihin pyritään vaikuttamaan aina tunteisiimme vetoamalla, mutta Jumala kutsuu meitä aidolla rakkaudella, jota ihminen ei luonnollisesti itsessään tunne. Jumalan rakkaus kyllä näyttää meissä sen, minkä Hän haluaa meissä näyttää, jos vain itse olemme siihen valmiita nöyrtymään.