Varhaisdementia

Meillä väheni rettelöinti paljon, kun lakkasimme oikomasta mummun höpöjuttuja. Mitä hyödyttää kinastella asioista, jotka hetken päästä voivat muistamattoman päässä olla jo taas ihan eri mallilla, vaikka kuinka yrittäisit tolkuttaa. Suunnatonta määrää diplomatiaa ja itsehillintää se vaatii omaisilta, mutta paremmin säilyy rauha maassa tällä joojoo-mentaliteetilla:))

turhaa kirjoitti:

Meillä väheni rettelöinti paljon, kun lakkasimme oikomasta mummun höpöjuttuja. Mitä hyödyttää kinastella asioista, jotka hetken päästä voivat muistamattoman päässä olla jo taas ihan eri mallilla, vaikka kuinka yrittäisit tolkuttaa. Suunnatonta määrää diplomatiaa ja itsehillintää se vaatii omaisilta, mutta paremmin säilyy rauha maassa tällä joojoo-mentaliteetilla:))

Lue lisää

Niin, onhan se oikaiseminen turhaa. Mutta meillä tuo velipoika, joka pääsee vähimmällä hoidosta; eli äidille riittää, kun hän joskus soittaa tai 4 kertaa vuodessa tulee käyttämään kaupungissa (me kaikki asumme samassa kaupungissa, meiltä matkaa n. 14 km ja veljen luota 20 km äidin luo).
Äidillä on viha niin lapsiaan, kuin kyläläisiä kohtaan. Hän tahtoo ottaa kantaa asioihin, mutta hän elää sitä 30 - lukua, jolloin hän oli piika ja asui äitinsä kanssa, hoiti karjaa ja meitä ei ollut. Ja hän uskoo vankasti, että ne karjapolut löytyvät vieläkin! Vaikka en oikaise, puhun muuta asiaa, hän kuulee aivan muita sanoja ja riitaantuu. Tyttärelleni hän kertoo samoja asioita päivittäin, mutta hän vain sanoo "jaa" ja ne puhelut... ei niissä tule riitaa, eikä ne kehitä kumpaakaan.

Ja se on, että ei kohta ole omille muistoille sijaa; äiti teilaa sairauksissaan ne kaikki! Alkaa kiroilu ja katkerat syytökset, miksi olemme syntyneetkään jne. Yhteistä puhuttavaa ei kohta löydy ja se on raskasta. Kuten myös se, että hän sanoo, ettei hän syö, kun hän on ennen syönyt ja tupaa ei tarvitse lämmittää, kun hän ennen nukkui aitassa! Siinä on kyllä monet sanat nielty. Kun toisen parasta tahtoo ja yrittää ja aivan kuin pitäisi "näytellä" , että sairaus ei sattuisi, aivan kuin kaikki olisi normaalisti.
Ja tunteet täytyy yrittää kätkee.

Me käymme siellä useasti viikkoon tekemässä ruuat ja tekemässä kotityöt. Ei enää jaksa oikoa kun hän sanoo, että hän itse ne tekee - vaikka niin ei ole ollut enää vuosiin! - ja toiset tulee vaan hänen kotiinsa häntä häätämään pois!

Mutta... kuitenkin sairautensa aikana (diagnoosi ollut jo 4,5 vuotta), hänelle on kehittynyt kyky kantaa huolta aidosti meistä omaisistaan, hän on hyväsydäminen - ja se tässä kaiken keskellä antaa
voimia ja ilahduttaa! - ja jaksaa kuitenkin jutella tyttärelleni tai minulle joka päivä. Kuitenkin, vaikka hän sairaudessaankin haukkuu ja latistaa (sitä on ollut jo ennen sairautta), niin silti hän välittää. Pahinta on kuitenkin se itsetuhoisuus puheet, joita hänellä aika ajoin on.

Kai sitä oppii vähän kerrassaan vaikenemaan, ei vastaan sanominen auta mitään.

Kyllä sairaus muuttaa valtavasti niin potilasta kuin omaisiakin. Joskus omainen on kuin vieras läheinen (kannattaa lukee "vieras läheinen", kirjoittanut väsynyt rapu. )

Toisaalta tuntui pahalta, mutta valtaosin helpottavalta kirjoittaa taas tuntemuksiani.

Halauksia ja jaksamista teille kaikille!
Lämpimin ajatuksin... Suzyanne.

Äkäisyyteen monta syytä. Joskus on vaan niin että vanhenevaa ihmistä ei oteta vakavasti, jätetään huomiotta, annetaan negatiivista palautetta jätetään ilman palvelua, unhodetaan. Ei se ihme ole jos ihminen siitä äkäistyy.