Olipa kerran Iso ja pieni. He löysivät toisensa elämän tieltä sattumalta, tunnistivat toisissaan matkatoverin ja jatkoivat käsi kädessä yhdessä eteenpäin. Tie vei läpi monen kylän, kaupungin, metsän ja pellon, ja se oli hyvä tie. Tasainen ja varma kulkea, helppo ja kevyt astella. Ja jos tuli kelirikko niin molemmat auttoivat toisensa sen yli. Jos myrsky yllätti, he suojasivat ja lämmittivät toisiaan. Heillä oli hyvä kulkea yhdessä, ja he kulkivat pitkälle ja näkivät monia ihmeellisiä asioita.
Meni monta vuodenkiertoa näin. Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi, kevät kesäksi ja kesä taas syksyksi, ja he jatkoivat aina käsi kädessä. Koska heidän oli hyvä niin. Tuli taas kevät ja kesä, kelirikkoja oli tiessä vähän tavallista enemmän mutta ne eivät haitanneet. Kesä kääntyi syksyksi ja tie tuli yhä vaikeammaksi kulkea kun valo alkoi hiipua ja tie oli muuttunut kiviseksi. Olivat he yhä käsi kädessä, mutta askel ei ollut enää yhtä varma, kevyt ja tasainen kuin ennen. Jos pieni kompasteli, Iso jatkoi eteenpäin omaa vauhtiaan, irroittaen välillä otteensakin. pieni sai vielä Ison kiinni, mutta kädestä Iso ei antanut enää ottaa. Kulkivat he vielä rinnakkain, mutta Ison vauhti oli liian luja pienelle, pieni jäi koko ajan enemmän jälkeen ja alkoi uupua. pieni oli peloissaan, surullinen, ymmällään ja hämmentynyt, pieni ei tiennyt miksi Iso ei odottanut. Syksyn pimeä ja kylmyys syveni, pieni koitti vielä kerran juosta Ison kiinni ja pääsikin rinnalle, mutta sen sijaan että Iso olisi ottanut kädestä kiinni, hän löikin. Lujaa ja raa'asti puukon rintaan. Iso ei halunnut enää matkata yhdessä pienen kanssa, hän halusi jatkaa Toisen kanssa. pieni putosi iskun voimasta polvilleen puukko rinnassaan, kirkuva kipu sydämessään. Ja Iso jatkoi matkaansa seuraavan mäen päälle katsomatta taakseen ja katosi.
Kipu oli murskaavaa. pieni oli yksin pimeällä ja kylmällä tiellä ja yritti raahautua eteenpäin. pieni yritti niin kovasti selvitä, yritti niin kovasti pysyä hengissä, huutaa apua, löytää Iso vielä, mutta kukaan ei vastannut. Ketään ei tullut ja tie pysyi hiljaisena ja pimeänä. Alkoi sataa lunta, pienen avunhuudot ja pyynnöt hiljenivät kuiskauksiksi, kunnes pimeässä kuului enää vaimea itku. Ja sekin hiljeni viimein.
Mutta ei se tuska loppunut siihen.

Vastaukset 5
Vanhimmat
liian monia 'pienen' kohtalon kärsineitä on
liian monet eivät tajua pienen tuskaa
se tuska, se tuska loppumaton
eteenpäin kohtalon tiellä se pientä kuskaa
Iso on kadonnut
ollut ei pienen arvoinen
pienen kohtalo nyt isonkin kohdannut
vasta nyt tajuaa... pahat tekonsa toinen
Pehmeän harmaanvalkoinen iltapäivä. Hiljainen tie, metsä ympärillä. Lumisade jatkuu pehmeänä, kauniina, kylmänä. Tiellä on koskematon, neitseellinen kerros lunta, kukaan ei ole kulkenut sitä sateen alettua niin kauan sitten.
Keskellä tietä on lumen peittämä kohouma. Sen muoto on ihmisen, näyttää siltä että joku on tuupertunut maahan ja lumi on kietonut poloisen kylmään vaippaansa.
Ympärillä on vain hiljaisuus, metsästä ei kuulu ääntäkään. Lumisade laantuu, päivänvalo alkaa hiljalleen hiipua pois. Kylmä ja pitkä yö on jälleen laskeutumassa metsän ylle.
Kuu loistaa kylmää valoaan, pakkanen kiristyy ja rapsahtelee puissa. Miljoonat tähdet kimaltavat ylhäällä, revontulet tanssivat kirkkaanpunaisina ja vihreinä läpi taivaankannen. Pakkasyön sinfonia on kauneimmillaan.
Kohouma liikahtaa. Lunta varisee Sen yltä kun Se ponnistelee jaloilleen. Se on jäinen, kylmä. Se liikkuu ensimmäistä kertaa, liikkeet ovat jähmeät ja hitaat. Viimein Se suoristautuu koko mittaansa ja seisoo keskellä tietä. Se pyyhkii hitain liikkein lunta kasvoiltaan ja hiuksistaan, ravistelee lumen käsistään. Se ei ole vielä avannut silmiään, Se kuuntelee pää kallellaan ympärillä soivaa sinfoniaa. Yöllä on niin paljon kerrottavaa. Viimein Se avaa silmänsä. Ero on hätkähdyttävä. Entiset suklaasilmät ovat vaihtuneet sudenkeltaisiksi, entiset ruskeat hiukset lähes mustiksi, punaraidallisiksi. Se katsoo ylös taivaalle, kylpee kuun valossa, ihmettelee ja lähes pelkää yön kauneutta. Se katsoo ympäröivää tuntematonta maailmaa, tervehtien sitä hiljaa mielessään. Se katsoo mietteliäänä edessään nousevaa mäkeä jonka taakse katosi jotain niin suurta ja tärkeää. Sen ilmeestä ei pysty lukemaan mitään, ei vihaa, ei surua, ei kaipuuta, ei mitään.
Se kävelee hitaasti mäen juurelle. Ensimmäiset askeleet ovat jäykkiä, mutta askel askeleelta käynti käy varmemmaksi, voimakkaammaksi. Liikkeet muuttuvat joustaviksi ja kauniiksi. Se seisoo mäen juurella pää painuksissa kauan, hiljaa.
Yön sinfonia hiljenee aamun alta pois, pakkanen löysää otettaan. Ensin alas leijuu yksi lumihiutale, sen jälkeen toinen. Lumisade tihenee sitä mukaa kun yö katoaa.
Viimein Se suoristaa ryhtinsä ja kääntyy mäeltä pois. Se astuu tieltä tummaan metsään, kadoten hiljaa puiden varjoon.
Pehmeän harmaanvalkoinen iltapäivä. Hiljainen tie, metsä ympärillä. Lumisade jatkuu pehmeänä, kauniina, kylmänä. Tiellä on koskematon, neitseellinen kerros lunta, kukaan ei ole kulkenut sitä sateen alettua niin kauan sitten.
Onpa sujuva sana sinulla. Meikäläiselle paikoin ylidramaattista, mutta sehän on makuasia. Loppuiko tämä nyt tähän? Tien näkökulmasta kyllä, mutta kun muodonmuutos kuvataan tarkkaan, niin odottaisi, että jotain varten. Kerro lisää tai jotain muuta. Onko kirjoituksiasi jossain muualla?
Ylidramatiikkaa kyllä, kun sitä siihen tahallaan sotkee. Oikein kunnon melodraamaa. :) Kirjoituksia on paljon, samaa tyyliä ja erilaista tyyliä mutta lähinnä pöytälaatikossa, so. omalla koneella. En ole oikein löytänyt saittia millä julkaista niitä, ehkäpä jostain löytyy sopiva verkonnurkka sitä varten.
Sitäpä ei koskaan tiedä mihin matka jatkuu ja kannattaako siitä kertoa. Peilasin näissä vähän omia tuntojanikin, olen astunut elämässäni siihen metsään ja olen vasta saanut tutkittua sen reunaa. Ehkäpä sitten kun pääsen syvemmälle...
Oli hienoa ja hätkähdyttävää lukea runollisia tekstejäsi. Älä missään nimessä jätä tekstejäsi ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon - ne koskettavat ja niiden kaunis ilmaisumaailma vie mukanaan. Ehkä juuri siksi, että niissä on elettyä elämää. Se yhdistää ja siksi koskettaa. Ehkä vielä joskus julkaiset kirjan - en pitäisi ollenkaan mahdottomana. Kirjoitusintoa ja elämäniloa!