Olen ollut kauan uskoton

Salaaminenhan tekee siitä entistä tuomittavampaa. Kai sillä puolisollakin on oikeus jakaa elämänsä sellaisen kanssa, joka on sen arvoinen.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei liene ongelmaa, kun nainen itsekin tunnustautui huoraksi, joten kiinnijääminen on vain ajan kysymys.

Milloinkahan aikuiset ihmiset oppii käsittelemään tällaisia asioita järjellä eikä tunteella. Sinäkin, aikuinen mies, ei ihmistä voi omistaa, pitää osata olla onnellinen siitä mitä saa, eikä itkeä menetettyä. Pettäminen, mitä se on, ei mielestäni kovin vakavaa kuitenkaan,itse en ajattele niin. Perhe on instituutio, ja sinällään säilyttämisen arvoinen, siitä pitää huolehtia. Elämään mahtuu kaikenlaista. Mutta ahdasmielisyys, se tuhoaa kaiken!!

niin. kirjoitti:

Milloinkahan aikuiset ihmiset oppii käsittelemään tällaisia asioita järjellä eikä tunteella. Sinäkin, aikuinen mies, ei ihmistä voi omistaa, pitää osata olla onnellinen siitä mitä saa, eikä itkeä menetettyä. Pettäminen, mitä se on, ei mielestäni kovin vakavaa kuitenkaan,itse en ajattele niin. Perhe on instituutio, ja sinällään säilyttämisen arvoinen, siitä pitää huolehtia. Elämään mahtuu kaikenlaista. Mutta ahdasmielisyys, se tuhoaa kaiken!!

Lue lisää

Vai niin onko se ahdasmielisyyttä kun ei hyväksyy pettämistä?Sinä näköjään petät itse kun puolustat sitä ja on omasta mielestäsi niin kaunista.

Siinäpä se. Olen ihmetellyt, että miksi juuri meillä näin. Eniten se kai johtuu siitä, että olemme henkisellä tasolla kasvaneet erilleen ja kyllästyneet toisiimme. Arkea pyöritetään yhdessä lasten ehdoilla ja esitetään kummankin perheille onnellista jossain määrin vielä. Mutta muuten elämme kuin sisko ja veli, ja kahdenkeskisistä asioista puhuminen tuntuu liian kipeältä. Ja miestä ei saa puhumaan.

Mies alkoi toisen lapsen syntymän jälkeen keskittyä uraansa ja kun itsekin palasin työelämään, konflikti oli valmis. Emme nähneet enää paljoa ja käytännössä kaikki kotityöt ja asiat jäivät minun harteilleni. Mies on todellinen työnarkomaani ja saattaa viettää jopa 12-13 tuntia päivästä toimistollaan. Olemme yrittäneet tehdä kompromisseja, mutta aina ne kaatuvat siihen että tuli se ja se palaveri, paperitöitä ja voitko sinä taas hakea lapsen tarhasta. Minulle kaikki jää loppujen lopuksi, enkä voi lapsia pettääkään kun heidän isänsä sen tekee niin usein. Sitten on ongelmaa anopista ja hänen asenteestaan minua ja sukuani kohtaan. Anoppi on kateellinen paska ja saattaa pillastua milloin mistäkin, yrittänyt manipuloida lapsiani minua vastaan jne.

Joten kaikki tälläinen on vienyt minut alamaihin. Viime vuonna aloin pelätä oikeasti, ettei kukaan minua enää halua naisena. En todella ole etsimässä uutta kumppania ja tuskin koskaan haluan sitoutua kehenkään, mutta fyysiset haluni ja läheisyyden kaipuuni tuntui sietämättömältä. Pettämällä sain edes jotain siitä vuorovaikutuksesta, mikä meiltä puuttuu täysin.

Tunsin itseni riittämättömäksi ja kelvottomaksi, aina olin väsynyt. Samaan aikaan 8-vuotiasta poikaamme käytettiin tutkimuksissa hieman poikkeavan sosiaalisen käyttäytymisensä vuoksi ja selvisi, että hänellä on aspergerin syndrooma. Siksi hän tarvitsisi hirveästi tasaista ja muuttumatonta eloa ja oloa, mikä on perussyy siihen etten ole saanut eroa aikaiseksi. Mietin päivittäin miten poika reagoi. Nuoremman kanssa ei niinkään olisi ongelmia eron suhteen. Ja sitten yksi pelonaihe on siinä että näkisivätkö lapset isäänsä yhtään eron jälkeen.

Tilanne meillä on nyt se, että olen kertonut miehelleni haluavani erota ja hän myöntää myös että kaikki ei ole kunnossa mutta enempää ei suostu puhumaan. On turha kuvitellakaan mitään ammattiauttajien apua, en jaksaisi järjestää kun tiedän ettei mieheni ottaisi sitä tosissaan ja ehkä en itsekään enää rakasta häntä tarpeeksi. Mies pitää minua edelleen itsestäänselvyytenä.

Olet todella oikeassa tuossa, että reilumpaa olisi erota ennen pettämistä. Mutta kai se niin on että kun meillä on erikoislapsi niin tilanne vaatii kypsymistä edelleen. Mitään en saanut takaisin mieheltä niistä lukemattomista uhrauksista, joita tein niin kotona kuin omalla työpaikallani. En kiitoksen kiitosta. Yritän pysytellä erossa pettämisen kiusauksista jo oman mielenterveyteni vuoksi. Katumus painaa mieltä sillä uskottomuus on ympäristön näkökulmasta ilmeisesti pahin rikos. Huomaa tälläkin palstalla, miten mustavalkoisesti suhtaudutaan.

nainen33. kirjoitti:

Siinäpä se. Olen ihmetellyt, että miksi juuri meillä näin. Eniten se kai johtuu siitä, että olemme henkisellä tasolla kasvaneet erilleen ja kyllästyneet toisiimme. Arkea pyöritetään yhdessä lasten ehdoilla ja esitetään kummankin perheille onnellista jossain määrin vielä. Mutta muuten elämme kuin sisko ja veli, ja kahdenkeskisistä asioista puhuminen tuntuu liian kipeältä. Ja miestä ei saa puhumaan.

Mies alkoi toisen lapsen syntymän jälkeen keskittyä uraansa ja kun itsekin palasin työelämään, konflikti oli valmis. Emme nähneet enää paljoa ja käytännössä kaikki kotityöt ja asiat jäivät minun harteilleni. Mies on todellinen työnarkomaani ja saattaa viettää jopa 12-13 tuntia päivästä toimistollaan. Olemme yrittäneet tehdä kompromisseja, mutta aina ne kaatuvat siihen että tuli se ja se palaveri, paperitöitä ja voitko sinä taas hakea lapsen tarhasta. Minulle kaikki jää loppujen lopuksi, enkä voi lapsia pettääkään kun heidän isänsä sen tekee niin usein. Sitten on ongelmaa anopista ja hänen asenteestaan minua ja sukuani kohtaan. Anoppi on kateellinen paska ja saattaa pillastua milloin mistäkin, yrittänyt manipuloida lapsiani minua vastaan jne.

Joten kaikki tälläinen on vienyt minut alamaihin. Viime vuonna aloin pelätä oikeasti, ettei kukaan minua enää halua naisena. En todella ole etsimässä uutta kumppania ja tuskin koskaan haluan sitoutua kehenkään, mutta fyysiset haluni ja läheisyyden kaipuuni tuntui sietämättömältä. Pettämällä sain edes jotain siitä vuorovaikutuksesta, mikä meiltä puuttuu täysin.

Tunsin itseni riittämättömäksi ja kelvottomaksi, aina olin väsynyt. Samaan aikaan 8-vuotiasta poikaamme käytettiin tutkimuksissa hieman poikkeavan sosiaalisen käyttäytymisensä vuoksi ja selvisi, että hänellä on aspergerin syndrooma. Siksi hän tarvitsisi hirveästi tasaista ja muuttumatonta eloa ja oloa, mikä on perussyy siihen etten ole saanut eroa aikaiseksi. Mietin päivittäin miten poika reagoi. Nuoremman kanssa ei niinkään olisi ongelmia eron suhteen. Ja sitten yksi pelonaihe on siinä että näkisivätkö lapset isäänsä yhtään eron jälkeen.

Tilanne meillä on nyt se, että olen kertonut miehelleni haluavani erota ja hän myöntää myös että kaikki ei ole kunnossa mutta enempää ei suostu puhumaan. On turha kuvitellakaan mitään ammattiauttajien apua, en jaksaisi järjestää kun tiedän ettei mieheni ottaisi sitä tosissaan ja ehkä en itsekään enää rakasta häntä tarpeeksi. Mies pitää minua edelleen itsestäänselvyytenä.

Olet todella oikeassa tuossa, että reilumpaa olisi erota ennen pettämistä. Mutta kai se niin on että kun meillä on erikoislapsi niin tilanne vaatii kypsymistä edelleen. Mitään en saanut takaisin mieheltä niistä lukemattomista uhrauksista, joita tein niin kotona kuin omalla työpaikallani. En kiitoksen kiitosta. Yritän pysytellä erossa pettämisen kiusauksista jo oman mielenterveyteni vuoksi. Katumus painaa mieltä sillä uskottomuus on ympäristön näkökulmasta ilmeisesti pahin rikos. Huomaa tälläkin palstalla, miten mustavalkoisesti suhtaudutaan.

Lue lisää

Teille on käynyt / käymässä samoin kuin melkein kaikille pareille jotka pitkään ovat samaa polkua tallanneet. Arki puristaa harmaudellaan kaiken litteäksi, masentavaksi massaksi.

Elämä menee päivästä toiseen saman kaavan mukaan, mitään ylläreitä ei ole koskaan. Kumpikin puoliso kokee uhrautuvansa perheensä eteen, saamatta siitä mitään tunnustusta toiselta. Kumpikin on toiselle itsestäänselvyys.

Kovin on tuttu tilanne sinulla. Itse koin saman kohtalon oman vaimoni kanssa hiljattain. Tosin en uskonut meidän parisuhteen olevan niin huonossa jamassa että toista olisi tarvinnut pettää. Se tuli sitten kovin yllärinä, että vaimolla olikin toinen mies taustalla. Meillä ei ollut seksi-raha-kommunikaatiovaikeuksia, mutta niin arjen harmauttamaa tasaista elämää.

Siitä se sitten muuttui hyvinkin vaihtelevaksi ja ei niin tasaiseksi kun tilanteen karuus ja totuus paljastui. En voi käsittää saati ymmärtää että hän päätyi niin tekemään, mielestäni mitään syytä ei siihen ollut, siis että pistää koko pitkän avioliiton tuhon tielle. Mutta tehnyt mitä tehnyt, nyt on ero vireillä ja elämä pilalla.

Että kannattaa oikeasti miettiä mitä elämältään haluaa, eikä antaa vain tilanteen ajautua siihen pisteeseen josta ei ole paluuta. Tuskinpa se miehesikään haluaa ns. likaista loppupeliä teille etkä sinäkään? Lapset tietty on tärkeitä kummallekin, mutta jos aikuiset eivät saman katon alla voi hyvin, niin voiko lapsetkaan?

Toivon että elämäsi järjestyy parhain päin vielä.

enää toisten tunteita loukkaamatta. Niin on eletty omaa napaa tuijottaen ja äärimmäisen itsekeskeisesti. Kyllä niitä seksiongelmia voi hoitaa , kai sen jokainen valistunut nykyaikuinen tietää.

Jos liitto on muuten loppu, on silti epäreilua pettää toista. Muuten kyllä se ero on lapsille vaikeaa, sitä vaan ei ole kukaan isoon ääneen heidän suullaan aikuisenkielellä kertomassa.

Melkein mihin vaan sanotaan, että kyllä lapset sopeutuu helposti. Pakkohan niiden on!

elämäsi suurin rakkaus vai elämäsi suurin munaus?