Otsikko on Jukka Seppisen vuonna 2004 ilmestyneen kirjan nimi. Ostin kirjan tuoreeltaan, ja sitä silmäillessäni tulin siihen tulokseen, että eipä taida kannattaa lukea: niin raskassoutuisen tuntuista tuon yli 900-sivuisen kirjan pienellä kirjasinkoolla painettu teksti oli. Silloin tällöin olen siitä kuitenkin pätkän lukenut, ja hiljattain aloin lukea kirjaa järjestelmällisesti alusta alkaen. Ja totesin, että ei kirja sittenkään huono ole: parempi se on kuin Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat. Kaikki tärkein niihin sisältyvä on sentään lyhyemmässä muodossa ja sittenkin myös paremmin kirjoitettuna. Ja tuossa kirjassa Kekkonen saa myös kritiikkiä, joka Suomen kirjoista tyystin puuttuu.
Kun aikoinaan tein Kekkos-tutkielmani näille saiteille (siihen vielä linkki alla), minun lähteinäni oli kolmisenkymmentä kirjaa (mainittu tutkielman lopussa). Jos tuo Seppisen kirja olisi jo silloin ollut käytettävissä, varmaan olisin sen lähteisiini sisällyttänyt. Mukavasti se vahvistaa tutkielmassani esittämääni ja antaa eräitä uusiakin tietoja. En ole vielä puolessa välissäkään kirjan järjestelmällistä lukemista, mutta sen verran se on jo ajatuksia herättänyt, että niitä tässä hieman esittelen.
Mielenkiintoista on kuvaus Kekkosen tulosta politiikkaan ja siitä, miten laskelmallisesti hän valitsi puolueekseen maalaisliiton, johon siihen mennessä ei ollut osoittanut vähäistäkään kiinnostusta. Hän oli aikaisemmin profiloitunut lähinnä kiihkosuomalaisena AKS:läisenä, ja oli siksi saanut vastustusta urheilujohtajanakin, eikä hänen menestykseensä politiikassa uskottu. Svenska Pressen totesikin lakonisesti: ”Kekkonen ei ole tulevaisuuden nimi”.
Mielenkiintoisesti Seppinen tuo esiin myös Kekkosen pitkäaikaisen työn Etsivässä Keskuspoliisissa, siis meidän tiedustelussamme, ja toteaa sen vaikuttaneen Kekkosen koko poliittiseen uraan, etenkin hänen presidenttikauteensa mm. siten että hän tunsi tiedustelun menetelmät ja mahdollisuudet ja niinpä hän Neuvostoliitonkin lähetystöväen kohdalla mieluummin nojautui tiedustelumiehiin kuin diplomaatteihin KGP:n miehet ohittivat K3ekkosen suosiossa jopa NL:n poliitikotkin, kenties Hrustshovia lukuun ottamatta..
Kirjassa esiintuotu Hella Wuolijoen suuri merkitys ”Kekkosentekijänä” on myös minulle uutta. Olihan Vuolijoki maanpetoksesta tuomittu neuvostovakooja, ja tuollainen nainen sitten asettuu voimakkaasti tukemaan ”porvarillista” poliitikkoa! Seppinen toteaakin, että ”Wuolijoen perimmäinen tavoite oli Neuvosto-Suomi; Paasikivi ja Kekkonen olisivat matkan varrella vain tarpeellisia välineitä”.
Minunkin tutkielmassani esiintuomani Jelisei Jelisevin osuus Kekkosen nostamisessa olisikin Seppisen mukaan alkujaan lähtöisin Hella Wuolijoesta eikä Kustaa Vilkunasta.
Kekkosen täysin häikäilemätön laskelmointi uransa rakentamisessa on johtoajatuksena kirjaa alkupuolella, ja siitä esitetään lukuisia esimerkkejä. Kekkosen älyä ja tahdonvoimaa on pakko ihailla, kun näkee, miten hän otti selvää siitä, mikä on Neuvostoliitolle mieluista ja mikä ei ja miten hän kehitti itseään ”oikeaan suuntaan”. Muutostahan alkoi tapahtua jo sodan aikana 1942, kun Kekkonen ensimmäisten joukossa tajusi sodan lopputuloksen ja ihan oikein päätteli maailmanpolitiikan käänteet, kenties ensimmäisenä nuoremman polven porvarillistaustaisena poliitikkona. Siitä huolimatta hän ei ensimmäisten joukossa liittynyt ns. rauhanoppositioon, ja tuskin häntä siihen silloin vielä olisi huolittukaan.
Hyppään hyvin paljosta yli ja vain muutama kirjassa esiin nouseva huomio ns. noottikriisin tiimoilta. Sitähän on jo kauan pidetty Kekkosen tilaustyönä Honka-liiton nujertamiseksi. Seppisen mukaan Kekkonen 60-vuotispäivillään 3.9.1960 pyysi Nikita Hrustshovia auttamaan häntä vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Tuolloinhan ei vielä ollut mitään Honka-liittoa, mutta Kekkonen älykkäänä miehenä ennakoi syntyvän liittokunnan, jolla olisi paljon suurempi poliittinen kannatus kuin hänellä, ja kyllä Hrustshovkin laskutaitoinen oli. Ja Hrustshov suostui mielihyvin pyyntöön, ja pani sitten toiveen täytäntöön nootilla, joka kaatoi Honka-liiton.
Seppinen kuvaa varsin yksityiskohtaisesti vaiheita, joissa noottia kehiteltiin. Varsinaiset valmistelutyöt lienevät tapahtuneet Neuvostoliiton ulkoministeriössä, joka hyväksytti kaiken itsellään Hrustshovilla. Tietoa ei ole, pidettiinkö Kekkonen ajan tasalla koko ajan, mutta luultavaa on, että kyllä hän noiden KGP-yhteyksiensä kautta oli tietoinen siitä, missä mennään. Joten hänen yllättymisensä nootin tavoitettua hänet Havaijilla oli vain hyvää näyttelemistä – ja lopputuloksenkin hän hyvin tiesi ja siksi voi jatkaa lomaansa ja lähettää Ahti Karjalaisen Suomeen asiaa hoitamaan.
Huvittavaa on, että kotikommunistimme eivät tienneet mitään hankkeesta. Vasta marraskuussa 1961, kun koko kommunistijohtomme oli neuvotteluissa Moskovassa ja tulevat presidentinvaalit tulivat esille, Hrustshov haukkui kommunistejamme saamattomiksi ja totesi äärioikeiston Suomessa vahvistaneen asemiaan ja perustaneen liiton, jonka tarkoituksena oli Kekkosen syrjäyttäminen ja kehityksen kääntäminen kohti niitä aikoja, jolloin Suomi oli hyökkäysrintamassa Neuvostoliittoa vastaan. Tällöin Hrustshov oli naurahtanut ja todennut, että kyllä suomalaisissa kommunisteissa täytyy jotain hyvääkin olla, ja oli kysynyt läsnä olleilta Ville Pessiltä ja Inkeri Lehtiseltä: ”Mitä arvelette, jos lähettäisimme sinne Suomeen nootin”.
Ehkäpä toiste lisää tuon kirjan pohjalta. Pitäisiköhän hankkia ja lukea myös se Seppisen uusin kirja, jossa hän kai melkoisesti ruotii Mauno Koivistoa? Kirja on kyllä teilattu varsin päteviksi katsottavilta tahoilta, mutta eihän tuo Kekkos-kirjakaan tainnut aikoinaan kovin hyviä arvosteluja saada.
Tässä siis linkki parin vuoden takaiseen Kekkos-tutkielmaani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
Kun aikoinaan tein Kekkos-tutkielmani näille saiteille (siihen vielä linkki alla), minun lähteinäni oli kolmisenkymmentä kirjaa (mainittu tutkielman lopussa). Jos tuo Seppisen kirja olisi jo silloin ollut käytettävissä, varmaan olisin sen lähteisiini sisällyttänyt. Mukavasti se vahvistaa tutkielmassani esittämääni ja antaa eräitä uusiakin tietoja. En ole vielä puolessa välissäkään kirjan järjestelmällistä lukemista, mutta sen verran se on jo ajatuksia herättänyt, että niitä tässä hieman esittelen.
Mielenkiintoista on kuvaus Kekkosen tulosta politiikkaan ja siitä, miten laskelmallisesti hän valitsi puolueekseen maalaisliiton, johon siihen mennessä ei ollut osoittanut vähäistäkään kiinnostusta. Hän oli aikaisemmin profiloitunut lähinnä kiihkosuomalaisena AKS:läisenä, ja oli siksi saanut vastustusta urheilujohtajanakin, eikä hänen menestykseensä politiikassa uskottu. Svenska Pressen totesikin lakonisesti: ”Kekkonen ei ole tulevaisuuden nimi”.
Mielenkiintoisesti Seppinen tuo esiin myös Kekkosen pitkäaikaisen työn Etsivässä Keskuspoliisissa, siis meidän tiedustelussamme, ja toteaa sen vaikuttaneen Kekkosen koko poliittiseen uraan, etenkin hänen presidenttikauteensa mm. siten että hän tunsi tiedustelun menetelmät ja mahdollisuudet ja niinpä hän Neuvostoliitonkin lähetystöväen kohdalla mieluummin nojautui tiedustelumiehiin kuin diplomaatteihin KGP:n miehet ohittivat K3ekkosen suosiossa jopa NL:n poliitikotkin, kenties Hrustshovia lukuun ottamatta..
Kirjassa esiintuotu Hella Wuolijoen suuri merkitys ”Kekkosentekijänä” on myös minulle uutta. Olihan Vuolijoki maanpetoksesta tuomittu neuvostovakooja, ja tuollainen nainen sitten asettuu voimakkaasti tukemaan ”porvarillista” poliitikkoa! Seppinen toteaakin, että ”Wuolijoen perimmäinen tavoite oli Neuvosto-Suomi; Paasikivi ja Kekkonen olisivat matkan varrella vain tarpeellisia välineitä”.
Minunkin tutkielmassani esiintuomani Jelisei Jelisevin osuus Kekkosen nostamisessa olisikin Seppisen mukaan alkujaan lähtöisin Hella Wuolijoesta eikä Kustaa Vilkunasta.
Kekkosen täysin häikäilemätön laskelmointi uransa rakentamisessa on johtoajatuksena kirjaa alkupuolella, ja siitä esitetään lukuisia esimerkkejä. Kekkosen älyä ja tahdonvoimaa on pakko ihailla, kun näkee, miten hän otti selvää siitä, mikä on Neuvostoliitolle mieluista ja mikä ei ja miten hän kehitti itseään ”oikeaan suuntaan”. Muutostahan alkoi tapahtua jo sodan aikana 1942, kun Kekkonen ensimmäisten joukossa tajusi sodan lopputuloksen ja ihan oikein päätteli maailmanpolitiikan käänteet, kenties ensimmäisenä nuoremman polven porvarillistaustaisena poliitikkona. Siitä huolimatta hän ei ensimmäisten joukossa liittynyt ns. rauhanoppositioon, ja tuskin häntä siihen silloin vielä olisi huolittukaan.
Hyppään hyvin paljosta yli ja vain muutama kirjassa esiin nouseva huomio ns. noottikriisin tiimoilta. Sitähän on jo kauan pidetty Kekkosen tilaustyönä Honka-liiton nujertamiseksi. Seppisen mukaan Kekkonen 60-vuotispäivillään 3.9.1960 pyysi Nikita Hrustshovia auttamaan häntä vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Tuolloinhan ei vielä ollut mitään Honka-liittoa, mutta Kekkonen älykkäänä miehenä ennakoi syntyvän liittokunnan, jolla olisi paljon suurempi poliittinen kannatus kuin hänellä, ja kyllä Hrustshovkin laskutaitoinen oli. Ja Hrustshov suostui mielihyvin pyyntöön, ja pani sitten toiveen täytäntöön nootilla, joka kaatoi Honka-liiton.
Seppinen kuvaa varsin yksityiskohtaisesti vaiheita, joissa noottia kehiteltiin. Varsinaiset valmistelutyöt lienevät tapahtuneet Neuvostoliiton ulkoministeriössä, joka hyväksytti kaiken itsellään Hrustshovilla. Tietoa ei ole, pidettiinkö Kekkonen ajan tasalla koko ajan, mutta luultavaa on, että kyllä hän noiden KGP-yhteyksiensä kautta oli tietoinen siitä, missä mennään. Joten hänen yllättymisensä nootin tavoitettua hänet Havaijilla oli vain hyvää näyttelemistä – ja lopputuloksenkin hän hyvin tiesi ja siksi voi jatkaa lomaansa ja lähettää Ahti Karjalaisen Suomeen asiaa hoitamaan.
Huvittavaa on, että kotikommunistimme eivät tienneet mitään hankkeesta. Vasta marraskuussa 1961, kun koko kommunistijohtomme oli neuvotteluissa Moskovassa ja tulevat presidentinvaalit tulivat esille, Hrustshov haukkui kommunistejamme saamattomiksi ja totesi äärioikeiston Suomessa vahvistaneen asemiaan ja perustaneen liiton, jonka tarkoituksena oli Kekkosen syrjäyttäminen ja kehityksen kääntäminen kohti niitä aikoja, jolloin Suomi oli hyökkäysrintamassa Neuvostoliittoa vastaan. Tällöin Hrustshov oli naurahtanut ja todennut, että kyllä suomalaisissa kommunisteissa täytyy jotain hyvääkin olla, ja oli kysynyt läsnä olleilta Ville Pessiltä ja Inkeri Lehtiseltä: ”Mitä arvelette, jos lähettäisimme sinne Suomeen nootin”.
Ehkäpä toiste lisää tuon kirjan pohjalta. Pitäisiköhän hankkia ja lukea myös se Seppisen uusin kirja, jossa hän kai melkoisesti ruotii Mauno Koivistoa? Kirja on kyllä teilattu varsin päteviksi katsottavilta tahoilta, mutta eihän tuo Kekkos-kirjakaan tainnut aikoinaan kovin hyviä arvosteluja saada.
Tässä siis linkki parin vuoden takaiseen Kekkos-tutkielmaani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vahingollisia ruotsalaisia.
http://www.cc.jyu.fi/~pasaojan/lukemisto/urhokalevakekkonen.html
Historia toistaa usein itseään; samojen syitten seuraukset ovat usein samat tai ainakin samankaltaiset. Näin on vallankin laita tapauksissa, joissa kansallisilla intohimoilla on ratkaiseva osuus. Tämä on syytä hyvissä ajoin palauttaa ruotsinkielisten poliitikkojemme mieleen, kun he nyt ovat uusimassa itsenäisyytemme aamuhämärässä kolme vuosikymmentä sitten tekemiään virheitä.
Ruotsinkielistemme pyrkimykset kohdistuivat tuolloin kahdelle taholle: toisaalla olivat ahvenanmaalaiset, jotka halusivat kokonaan eroon vastaikään itsenäistyneestä ja kansalaissodan haavoittamasta maasta; toisaalla muut ruotsinkielisemme, jotka eivät niinkään suopein silmin katselleet Ahvenanmaan separatistien hankkeita, koska heidän eroamisensa olisi heikentänyt ruotsalaisuuden kokonaisvaikutusta Suomessa.
Ahvenanmaalaisten yritys epäonnistui, mutta pitkällinen kiista heitti synkän varjonsa "emämaan" ja "saariston" välille. Suomessa on totuttu kunnioittamaan tehtyjä sopimuksia, ja siksi Ahvenanmaa kaikkine valtakunnallista itsetuntoa loukkaavine erioikeuksineen sai elää rauhassa omaa elämäänsä. Tosin jotkut pilkkakirveet lisäsivät hyvään marssilauluumme "Oolannin sotaan" mojovan "vastalauseen": "Jos Sundblom ois Oolannin keisari. niin silakat ois Oolannin soltaattii ja ne uisivat ympäri fästninkii." Siihenpä sitten pysähdyttiinkin. Mutta ei myöskään päässyt syntymään mitään välitöntä, sydämellistä suhdetta muun Suomen ja Ahvenanmaan välille. Sundblom halusi pysyttää "valtakuntansa" eristettynä, eikä täältä käsin haluttu ystävyyttä tyrkyttää. Maksettiin vain ja maksetaan edelleen kovilla verorahoilla tarpeelliset kymmenien miljoonien vuotuiset lisät Ahvenanmaan menoihin.
Hiukan toinen oli kehitys suomen- ja ruotsinkielisten suhteissa muussa Suomessa. Hankauskohdat olivat melkeinpä lukemattomat, ja kansallisilla intohimoilla oli väljät liikkuma-alat. Monien itsenäisyydestä juopuneiden suomalaisten mielestä ruotsin kielellä ja sitä puhuvilla oli vallan liian mahtava asema, liian paljon sananvaltaa yhteiskunnan ja valtion asioissa sekä talouselämässä. Ja viileästikin arvioiden kehitys todella tapahtui liian hitaasti, kuten muutokset yleensäkin meillä. Mutta jos tarkastelee kielitaistelun vaiheita kahden vuosikymmenen ajalta, toteaa helposti, että tuo kehityksen hitaus tosin huomattiin ja tempoiltiin sen jouduttamiseksi ja oltiin valmiit sitkeästi työskentelemään suomalaisten määräysvallan saavuttamiseksi. Mutta se ei johtanut avoimeen ristiriitaan. Taistelu puhkesi ilmiliekkiin vain silloin, kun suomalaista kansallistuntoa loukattiin. Kun joku Rolf Lagerborg antoi isänmaataan väheksyviä lausuntoja ja sanoi edustavansa kantaa, ettei Suomella ollut varaa olla itsenäinen, tai kun joku maisteri Hertzberg riisti kadulla joltakin "suomalaisuusmerkin", oltiin kaikkeen erikoisen tavoitteluun alttiin nuorison taholla valmiit mielenosoituksiin ja jyrkkiin vaatimuksiin. Tai kun vuoden 1918 lopulla Vaasassa pidetystä ruotsalaisen maalaisväestön kokouksesta lähetetään prof. Georg v. Wendt Skandinavian maihin pyytämään niitten hallituksia tukemaan Suomen ruotsinkielistä väestöä muka yhä yltyvää suomalaista sortoa vastaan, herättää se murheellisia ajatuksia ja suomalaisten keskuudessa epäilyksiä, kuinkahan maamme on selviytyvä valtakunnallisen ajattelutavan ollessa näin heikkoa. Epäluulojen ja vastaisten kielitaistelujen siemenet kylvettiin tuolloin.
Mutta meillä oli kuitenkin monessa suhteessa hyvä "onni" itsenäisyytemme alkuaikoina. Kansainvälinen tilanne oli sellainen, ettei pahinkaan mustamaalaus eivätkä ilmiannot eri piireihin kohdistuneesta "sorrosta" saavuttaneet naapureissa vastakaikua. Tosiasioille ei mahdettu mitään: Suomessa oli vapaat olot ja kielilainsäädäntö, joka otti vähemmistön edut huomioon paremmin kuin missään muualla. Mutta ruotsinkielistemme taholla suomalaisten liikehtiminen tulkittiin taisteluksi ruotsin kieltä vastaan, vaikka siinä olikin pohjasävynä huoli suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta. Tuollainen tulkinta oli ruotsinmielisille poliitikoille edullinen erikoisesti Ruotsin ja muun Skandinavian vuoksi. Mutta juuri tuo alituinen vetoaminen ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen oli tikkuna suomalaisten silmässä. Olisi toivottu, että kinastelut olisivat jääneet keskeisiksemme ja koetettu mahdollisuuksiamme rauhallisesti punniten päästä sovinnolliseen ratkaisuun.
Käydyt sodat osoittivat kielirajan molemmin puolin asioitten todellisen arvojärjestyksen. Kun kaikkien kohtalo oli vaakalaudalla, nähtiin oltavan samassa purressa. Sen nimi on Suomi-Finland. Vanhat riidat olivat pois pyyhkäistyt, ja ainakin suomenkielisten taholla oltiin hyvin pitkälle myöntyväisiä. Sama oli laita ruotsinkielisten rintamamiesten. Ennakkoluulot olivat silläkin taholla hävinneet. Toiveet kieliriidan siirtämisestä historiaan olivat sodan päättyessä hyvät.
Mutta juuri mainittujen sovinnollisten piirien ulkopuolelle jäi eräs henkilöryhmä, jonka esillä olo oli riippuvainen kieliriidan jatkumisesta. Nämä olivat ruotsalaisen kansanpuolueen ammattipoliitikkoja. He näkivät suomen kansainvälisen aseman luhistumisessa suuren tilaisuutensa. Sitä oli käytettävä hyväksi ja hankittava etuja ruotsinkielisille sivistyksellisellä alalla, kunnallisessa ja valtiollisessa elämässä. Suomalaisten myöntyväisyys ei perustunut yksin ulko- eikä sisäpoliittisiin laskelmiin, vaikka ne olivatkin pitkälle vaikuttavia. Siinä oli paljon juuri äsken mainittua, sodissa kasvanutta yhteishenkeä, valtakunnallista ajattelutapaa. Haluttiin tehdä vähemmistön hyväksi enemmän kuin voitiin suomenkielisille edes vaatia, jotta sen viihtyisyydessä ei olisi valittamista. Mutta ruotsinkieliset eivät tyytyneet vain vaatimaan etuja itselleen. He kieltäytyivät monista velvoituksista, joihin sodan johdosta olimme joutuneet. Erikoisen väkevästi he nousivat vastustamaan karjalaisen siirtoväen asuttamista "ruotsalaiselle maalle". Kun tässä uudenlaisessa "kielitaistelussa" on käytetty demagogian kaikkia keinoja jättämättä syrjään vetoamista ulkomaihinkaan, on syntynyt melkoista jännitystä kieliryhmien kesken. Sota oli yhteinen. Tappio oli yhteinen. Sodan seurausten painokin täytyi yhteisesti kantaa. Nämä yksinkertaiset tosiasiat puhuvat selkeätä kieltään: niitten mukaan suomalaisilla on oikeus odottaa, etteivät ruotsinkielisetkään kiellä velvollisuuksiansa.
Jos he jatkuvasti pelaavat, kuten näyttää, he voivat ehkä saavuttaa voiton. Mutta se tulee olemaan tilapäinen. Voimat, joita nyt pidetään kurissa, pääsevät joskus taas vaikuttamaan. Poliittinen viisaus kehoittaisi ottamaan varteen vastaisuuden ja näkemään, että ruotsinkielisten vahvin tuki tulevaisuudessa on sotien aikana syntyneessä yhteishengessä ja yhä vahvistuvassa valtakunnallisessa ajattelussa. Älköön nyt kylvettäkö vastaisten kielitaistelujen siemeniä. Jos näin tapahtuu, on syy kokonaan muutamien lyhytnäköisten ruotsinkielisten poliitikkojen, jotka eivät ymmärrä mitään historian opetuksista. Heidän ei ole annettava johtaa maata onnettomuuksiin.
Veljenpoika
Vahingollisia ruotsalaisia
Tekijä: Veljenpoika
(nnas: 1778) Suomen kuvalehti. - Helsinki : Yhtyneet kuvalehdet. - ISSN
0039-5552. *1948* : 39, s. 8 |q 0039
http://julle.lib.helsinki.fi:20058/
Pyhän Isämme Itsensä kirjoittamia Kirjoja joiden lukeminen koituu hyödyksi ja onneksi kaikille Kekkoslaisille:
http://www.uta.fi/~ma54441/urkki.html
http://www.uta.fi/~ma54441/espa/kirjat.htm
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=olin diktaattori&btnG=Google-haku&meta=lr=lang_fi
http://www.ylioppilaslehti.fi/1999/990514/990514mylly.html
Lue linkistä KOKO juttu, joka on hyvin kiinnostava!