Naissotilaista

Minulla on takanani 25 vuotta sotilasuraa, joka on jo niin kaukana takanapäin, että silloin ei vielä ollut naisia armeijassa sotilastehtävissä. Naisvärvättyjä oli kyllä mm. varastoilla ja ilmavoimissa mm. tutkavalvontatehtävissä, ja siviilitehtävissä keittiöillä, ruokaloissa, sairaaloissa, esikunnissa ja monissa sotilaslaitoksissa erikoistehtävissä naisia oli paljonkin.

Olen myös kolminkertainen YK:n rauhanturvaaja, palvellut yhteensä neljättä vuotta Kyproksella, Siinailla ja Golanilla. Niissäkään tehtävissä silloin ei ollut naisia meillä suomalaisilla, eräillä muilla mailla kyllä. Naisemme ovat jo yli kymmenen vuoden ajan osallistuneet rauhanturvatehtäviin, ja heitä on mukana myös yhdistystemme riennoissa, mm. Helsingin sinibareteissa, joihin minä kuulun.

Palveluksessa olevilta upseereilta olen kuullut vain myönteisiä kokemuksia naisten merkityksestä varusmiespalvelukseen. Samoin heidän toistaiseksi vielä kovin vähäisestä panoksestaan ammattitovereina. Sinibareteissa olen omakohtaisesti kokenut SB-siskojen myönteisen merkityksen. Toveri-iltamme ovat muuttuneet ohjelmallisestikin monipuolisemmiksi, ne eivät ole enää sellaisia ”kosteita” tilaisuuksia kuin joskus saattoivat olla, ja turhan ronskit jututkin ovat jääneet pois. SB-siskomme sitä paitsi ovat erittäin hyviä tovereita, miellyttäviä, fiksuja ihmisiä.

Kun vuonna 1991 avautui naisille mahdollisuus hakeutua rauhanturvatehtäviin, YK-koulutuskeskus sai heti nelisentuhatta hakemusta. Heistä 30 eri ammattialoja ja koulutustasoja edustavaa naista kutsuttiin koulutukseen YK-koulutuskeskukseen Niinisaloon, jossa he saivat sotilaallisen peruskoulutuksen, eli suorittivat runsaan kuukauden mittaisen ”pika-intin”. Heistä 20 lähetettiin Libanoniin ja Golanille ensimmäisinä suomalaisina naisrauhanturvaajina.

Naiset ovat voineet suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen vuodesta 1995 alkaen, jonka jälkeen suurin osa rauhanturvaajanaisista on käynyt armeijan. Kaikissa tehtävissä armeijan suorittaminen ei kuitenkaan ole naisille edellytyksenä; sellaisia tehtäviä ovat mm. lääkäri, hygieenikko ja oikeusupseeri (joissa tehtävissä naisia on jo palvellut) ja monet muutkin sairaanhoidon, yleishuollon ja toimistojen tehtävät.

Rauhanturvatehtävissä olevien naisreserviläisten keski-ikä on hieman miesreserviläisiä korkeampi, ja he ovat myös keskimääräisesti miehiä koulutetumpia.

- - -

Minulla on parhaillaan luettavana Vesa Aurénin kirja ”Asmaran auringon alla”. Se kertoo suomalaisista rauhanturvaajista Eritreassa vuosina 2003-2004, osana neljästäkymmenestä kansallisuudesta koostuvaa suurta joukkoa. Erittäin hyvä kirja. Kirjoittaja Aurén on pappi, joka toimi siellä sekä sotilaspappina että tiedottajana. Kirjan yksi luku käsittelee naisrauhanturvaajiamme todella arvostavasti ja sympaattisesti kuvaten. Siitä luvusta otan nyt muutamia poimintoja:

Eritrean suomalaispataljoonan kymmenestä naisesta kuusi työskenteli vartiojoukkueissa, kaksi kansainvälisessä esikunnassa, kaksi suomalaisten leirin sairaalassa: toinen lääkärinä, toinen sairaanhoitajana. Tehtävät heillä olivat siis erilaisia, mutta rauhanturvaajan arki on aina työn rytmittämää ja välillä hyvin puuduttavaa. Ylitöitä ei mitata eikä niistä makseta erilliskorvauksia. Rauhanturvaajalta vaaditaan paitsi työnsä osaamista myös sen merkityksen sisäistämistä ja pitkää pinnaa.


Eritreean suomalaispataljoonan komentajan everstiluutnantti Janne Oksasen mielestä naiset ovat sopeutuneet mainiosti rauhanturvaajien miehiseen maailmaan. ”Naisilta vaaditaan samat asiat kuin miehiltä, niin koulutusvaiheessa kuin työssäkin”, Oksanen muistuttaa. Naisilla on myös samat palkkaedut kuin miehillä vastaavissa tehtävissä, ja myös henkilökohtaisia palkanlisiä naiset saavat siinä missä miehetkin.

Ihan ongelmitta ei kuitenkaan kaikki ole aina sujunut. ”Ongelmia on kahdenlaisia, toiset lähtevät miehistä, toiset naisista. Joidenkin miesten on vaikea asennoitua siihen, että nainen on hänelle tasavertainen kumppani työssä, ja jotkut naiset ovat joskus yrittäneet pärjätä työssä naisellisilla avuillaan”, sanoo Oksanen. ”Yhteentörmäyksiä yritetään välttää keskustelemalla mahdollisista ongelmapaikoista etukäteen”, jatkaa Oksanen.

Naisrauhanturvaajat itse nauravat, että työssä pahinta ja parasta ovat kaverit. ”Henki työyhteisöissä on kuitenkin hyvä ja palvelus niin tiivistä, että rauhanturvaaja on tosiasiassa työssä joka hetki; säännöt ovat kaikille samat 24 tuntia vuorokaudessa, yksityisyyttä on hyvin niukasti ja samat naamat katsovat joka aamu ruokalan pöydän takaa”, tiivistää eräs naisrauhanturvaaja.

Naiset sanovat, että työtä jaksaa tehdä, kun sen vastapainona on retkiä ja oman alan koulutusta toiminnasta äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa, kuten esim. pelastuspalveluharjoittelua uruguyalaisten helikopterilentäjien kanssa, jossa laskeudutaan ilmassa olevasta helikopterista maahan köyttä pitkin paarien kanssa, annetaan ensiapu vaikeasti loukkaantuneelle ja nostetaan hänet helikopteriin. ”Motivoi kummasti, kun pääsee tekemään asioita, joita ei kotona tulisi koettaneeksikaan, vaikkapa ajamaan kuorma-autoa tai snorklaamaan Punaiseen Mereen”, sanoo eräs nainen.

”Tietenkin myös paikallisen elämän seuraaminen ja siihen osallistuminen avartaa ihmistä ymmärtämään ennestään tuntemattomia elämäntapoja ja kulttuuria ja on monin tavoin hyvin antoisaa”, sanoo toinen naisrauhanturvaaja. ”Hyvin palkitsevaa on, kun usein saa kokea olevansa todella hyödyksi näille ihmisille”, hän jatkaa.

Eritreassa kuten muuallakin islamin uskoisissa maissa naissotilaat ovat välttämättä tarpeellisia mm. siksi, että vartiopisteillä joudutaan suorittamaan ruumiintarkastuksia myös naisille, eikä miessotilaan sovi mennä naista hipelöimään. Toisaalta päällikkötasoisissa palvelevien naisten kohdalla saattaa tulla uskottavuusongelmia, kun paikalliset miehet – sotilaat tai siviilit – eivät ole tottuneet neuvottelemaan naisten kanssa.

(Minä huomautan tähän, että nyt Libanoniin lähtevillä naisilla ei tule olemaan ”uskottavuusongelmia ainakaan israelilaisten kanssa, sillä Israel on varmaan maailman tasa-arvoisimpia maita sukupuolisessa katsannossa. Siellähän naisilla on asevelvollisuus lähes samoin ehdoin kuin miehilläkin, ja naisia on kohonnut kenraalikuntaan asti. Olihan Israelissa nainen jo pääministerinäkin aikana, jolloin esim. meillä ei sellaista olisi voinut ajatellakaan – Golda Meir 1960-70 –luvuilla).

Vartiosotilaina työskentelevistä naisista eräs kertoi huvittuneena: ”Kun olin vartiossa ensimmäistä päivää rynnäkkökiväärin kanssa, minulta tultiin kysymään, että tarvitsenko apua aseen kanssa” . Kysyjä ei ollut suomalainen. Eräs toinen muunmaalainen heitti: ”You look so cute and dangerous!” (“Näytät niin somalta ja vaaralliselta!”).

Välillä miesrauhanturvaajatoverit testaavat naistoverinsa kanttia periaatteella, miten härskejä juttuja tämä suostuu kuuntelemaan. ”Parempi, kun vaan suosiolla punastuu heti, niin ei mopo karkaa käsistä”, sanoo eräs naisrauhanturvaaja. Aikamoisia siskokultia nuo naisrauhanturvaajat!