Tänään sataa Helsingissä!
On kylmä.. Vaan onko sittenkään?
Haistatko? Ilmassa tuoksuu syksy!
Eikö vain olisikin ihana mennä nyt metsään,
kun kaikki on oranssin ja punaisen kirjavaa.
Ja tämä tuoksu..
Pian on talvi ja maa on valkoinen, tulee taas lumisateita.
Muistathan sinä sen, miltä tuntuu seistä lumisateessa, yksin ja katsoa ylös taivaalle.
Se on tyhjyyttä, kylmyyttä, unenomaista todellisuutta.
Sanotaan, että hiljaisin sade on lumisade.
Niin se onkin, eihän se ropise.
Maa peittyy vain hiljalleen valkeiden hahtuvien alle.
Milloin viimeksi kuljit polvenkorkuisessa, koskemattomassa hangessa yöllä, kun taivas on musta ja tähdet, koko avaruus on läsnä yläpuolellasi?
Maa on liejussa, mutta jalanjälkiä näkyy enemmän.
Näin tänään ison tassunjäljen. Oliko se susi?
Saattoi olla, tai sitten ei.
Tänä vuonna minä haluan elää taas unessa, niin kuin elin ennen.
Mikset sinäkin eläisi?
Kulkisimme käsikädessä tänään leveää metsätietä pitkin ja metsä olisi syksyn väreissä.
Me vain puhumme huomisesta, mutta emme voi elää sitä: Aina, kun tulee uusi päivä, se on "tänään", mutta ei koskaan "eilen" tai "huominen".
Mitä on tuo "tänään"?
Miksi emme voisi jättää murheita eiliseen, tai siirtää ne huomiseen ja elää sitä, mikä on tänään?
Huomenna, sinä olet poissa, niin kuin minäkin.
Huominen kun on vain jotakin sellaista, mitä emme voi koskaan saavuttaa, vaikka kuinka juoksisimme sen perässä.
Murheet, sitä on todellisuus.
Haluan sulkea silmäni ja nähdä.
Haluan huutaa, mutta samalla myös kuunnella.
Se on mahdotonta, aina siihen saakka, kunnes joku sen tekee.
Minä olen ollut sinulle ei mitään ja sinä olet ollut minulle susi.
Minä näin tänään sinun käpäläsi jäljen tiellä, joka kulkee metsän halki ja tulee lopulta
minun kotini pihaan.
Sinä unohdat sen, missä olet kulkenut silloin, kun minä vasta löydän sinun jälkesi.
Se tekee minut silti onnelliseksi, kun tiedän, että sinä olet käynyt täällä.
Kun tiedän, etten ole täällä yksin.
On kylmä.. Vaan onko sittenkään?
Haistatko? Ilmassa tuoksuu syksy!
Eikö vain olisikin ihana mennä nyt metsään,
kun kaikki on oranssin ja punaisen kirjavaa.
Ja tämä tuoksu..
Pian on talvi ja maa on valkoinen, tulee taas lumisateita.
Muistathan sinä sen, miltä tuntuu seistä lumisateessa, yksin ja katsoa ylös taivaalle.
Se on tyhjyyttä, kylmyyttä, unenomaista todellisuutta.
Sanotaan, että hiljaisin sade on lumisade.
Niin se onkin, eihän se ropise.
Maa peittyy vain hiljalleen valkeiden hahtuvien alle.
Milloin viimeksi kuljit polvenkorkuisessa, koskemattomassa hangessa yöllä, kun taivas on musta ja tähdet, koko avaruus on läsnä yläpuolellasi?
Maa on liejussa, mutta jalanjälkiä näkyy enemmän.
Näin tänään ison tassunjäljen. Oliko se susi?
Saattoi olla, tai sitten ei.
Tänä vuonna minä haluan elää taas unessa, niin kuin elin ennen.
Mikset sinäkin eläisi?
Kulkisimme käsikädessä tänään leveää metsätietä pitkin ja metsä olisi syksyn väreissä.
Me vain puhumme huomisesta, mutta emme voi elää sitä: Aina, kun tulee uusi päivä, se on "tänään", mutta ei koskaan "eilen" tai "huominen".
Mitä on tuo "tänään"?
Miksi emme voisi jättää murheita eiliseen, tai siirtää ne huomiseen ja elää sitä, mikä on tänään?
Huomenna, sinä olet poissa, niin kuin minäkin.
Huominen kun on vain jotakin sellaista, mitä emme voi koskaan saavuttaa, vaikka kuinka juoksisimme sen perässä.
Murheet, sitä on todellisuus.
Haluan sulkea silmäni ja nähdä.
Haluan huutaa, mutta samalla myös kuunnella.
Se on mahdotonta, aina siihen saakka, kunnes joku sen tekee.
Minä olen ollut sinulle ei mitään ja sinä olet ollut minulle susi.
Minä näin tänään sinun käpäläsi jäljen tiellä, joka kulkee metsän halki ja tulee lopulta
minun kotini pihaan.
Sinä unohdat sen, missä olet kulkenut silloin, kun minä vasta löydän sinun jälkesi.
Se tekee minut silti onnelliseksi, kun tiedän, että sinä olet käynyt täällä.
Kun tiedän, etten ole täällä yksin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa hieno ja kauniisti koottu kirjoitus!
Et todellakkaan ole yksin ajatuksinesi, sillä täällä on yksi sielunveljesi, joka aistii syksyn aivan kuten sinäkin.
Mistä me tulemme, miksi me olemme -ja mihin me menemme, kun se huominen on vihdoin kohdallamme?
Kukapa sen tietäisi varmasti, mutta varmasti me saamme elää ainakin tämän päivän, sen harmaan ja sateisen lokakuun alun, jonka sisään mahtuu kuitenkin paljon lupauksia, salaisia tai tunnettuja.
Välillä tunnen todella olevani kuin yksinäinen susi, joka varovasti käy tutkimassa ihmislapsen tuoksut ja jäljet, mutta katsoo kuitenkin viisaimmaksi siirtyä metsän turvalliseen syliin, odottamaan sitä luvattua hetkeä, jolloin ihminen ja susi voivat olla ystäviä keskenään...