eroon lestadiolaisuudesta?

Täältä ei kannata ottaa mitään tietoja dokumentteihin.
Täällä puhutaan aivan soopaa ja tämä palsta on aivan sekava. että hyrskyn myrkyn.
Kerää tietosi kasvokkain heiltä.

aikovat tehdä?

Olisko tytsyillä oikein nimiä, jos kerran haluatte teille kerrottavan henkkoht kokemuksia dokumänttiinne...

No tässäpä jotain: Mistä syystä jätin lestadiolaisuuden? No, en tuntenut tätä yhteisöä omakseni, en edes ollut/ole erityisemmin uskonnollinen. Kävin kyllä rippikoulun Jämsän kr. kansanopistolla, mutta se ei minua herättänyt. Olin vielä tuolloin näennäisesti uskovainen mutta en sydämmessäni. Olin lestadiolainen koska vanhempanikin olivat. Ehkä suurin syy eroamiseeni oli yhteisön tiukat ja jotenkin epäloogiset säännöt, (epäloogisilla tarkoitan esim. alkoholi vs. tupakka tai televisio vs. internet)joita vain ohjeiksi kutsutaan mutta käytännössä ne ovat sääntöjä ja tiukkia sellaisia. Ihan turha kenenkään on väittää esim. Tv:stä, että ei sitä kukaan kiellä lestadiolaisperheessä, mutta kyllä vaan tulee hoitokokousta ym. nuhteluita jos vaan telkkari lestadiolaisperheestä löytyy. Minä en telkkarikieltoa hyväksynyt, enkä myöskään tiukkaa alkoholin käyttökieltoa. Elin vielä riparin jälkeenkin pari vuotta kaksoiselämää, eli kävin seuroissa näön vuoksi, mutta lopulta sain rohkeuden kertakaikkiaan kieltää uskoni. Tuntui, ettei minulla ollut lestadiolaisaikana mitään itsetuntoa, vasta nyt monen vuoden jälkeen olen saanut itsetuntoni kohoamaan. Omia mielipiteitä ei sallittu, jos ne poikkesivat yleisestä käsityksestä. Kuinka sitten suhtaudutaan kapinoivaan nuoreen? Välit katkesivat lähes kaikkiin lestadiolaiskavereihin ja melkein omiin vanhempiinikin, mutta vanhempieni kohdalla "aika paransi haavat". Alussa yritettiin kyllä rohkaista palaamaan takaisin, mutta sain sanottua että ei todellakaan kiinnosta. Olen saanut tiukan lestadiolaisen kasvatuksen. Näin jälkeenpäin ajattelen, että tästä tiukasta kasvatuksesta oli myös paljon hyötyä, opin tuntemaan oikean ja väärän eron joka nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan hyvin hämärän peitossa. Olen myös oppinut pyytämään ja antamaan anteeksi kanssaihmisille en "Jeesuksen nimessä ja veressä" vaan puhtaasti sydämmestäni. Mielestäni lestadiolauudessa on paljon hyvää, mutta liian tiukat säännöt ajavat monia pois yhteisöstä. Pitäisi jokaisen järkevän ihmisen tietää mikä on oikein ja mikä on väärin, ilman että niistä tehdään sääntöjä.

En tiedä mihin yhteyteen tietoja keräätte, toivottavasti olette liikkeellä rehellisin aikein.

Oli kiintoisaa lukea nimimerkki Jasperin kokemuksista. Juuri noin varmaan useimmille tapahtuu, keskeisin peruste irrottautua on tiukat säännöt ja itsenäisen ajattelun kielto. Itselleni itsenäistyminen ja oman maailmankuvan rakentaminen oli kipeä prosessi, vaikka jo hyvin varhain, vähän päälle kymmenvuotiaana tiesin sisimmässäni että se maailma ja tapa ajatella ei vastaa omaani. Irrottautuminen totalitaarisesta yhteisöstä, johon kaikki ystävät ja sukulaiset kuuluvat, ei ole helppoa.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu nimenomaan se että ihminen eristetään yhteisön piiristä ja kaikesta kanssakäymisestä, jos hän eroaa siitä ajattelutavasta. Eristäminen saattaa olla hyvin tuhoisaa heikkohermoiselle! Se on eräänlaista henkistä väkivaltaa. Myös painostamista ja halventamista esiintyy, eritoten suvuissa ja alueilla joissa vanhoillislestadiolaisia on enemmisö ihmisistä.

Vähän alle kaksikymppisenä kapinoin kovasti vanhoillislestadiolaista kasvuympäristöäni vastaan, mutta eräänlaisen sisäisen kriisin seuraamuksena ajauduin kuitenkin takaisin lähemmäksi vanhoillislestadiolaista yhteisöä. Etsin siitä turvaa aikuistumisen uhkaavaa haastetta vastaan. Menin sittemmin naimisiin lestadiolaisen miehen kanssa ja saimme ihanan tyttären. Sitten aloin taas murehtia sitä että en todella oikeasti hyväksy vanhoillislestadiolaista uskonkäsitystä enkä kykene uskomaan enkä halua elää sillä tavoin. Etäännyin yhteisöstä mutta en julkisesti "kieltänyt uskoani", kuten on tapana sanoa. Tosin oma äitini tavallaan ilmiantoi minut epäiltynä "väärästä hengestä" jollekin saarnamiehelle, puhelimessa kuulteni. Se oli kauhea hetki. Oma äiti!

Olin kai 27-vuotissyntymäpäiväni ilta, kun meille tuli sukulaismiehiä "puhuttelemaan" minua. Neljä vakavaa synkkäilmeistä miestä. Se oli kamalaa, kuin olisi saanut Gestapon vieraakseen. Katoin heille ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kahvipöydän, ja ilmapiiri oli tosi omituinen. Minua alettiin syyttäen kuulustella mitä ihmeellisimmistä asioista. Luenko Helsingin Sanomien teatteriarvosteluja? (Ammattini on kulttuurialalla.) Esiin kaivettiin omia henkilökohtaisia ja intiimejä asioitani, ja se oli hyvin outoa. Oli kuin olisin ollut oikeudessa syytettynä jostain rikoksista. Lopulta mieheni, silloin myös lestadiolainen, käski heidät ystävällisesti mutta tiukasti ulos. En sittemmin käynyt seuroissa. Monet sukulaiset lakkasivat pitämästä yhteyttä.

Eroaminen SRK-lestadiolaisuudesta oli kipeä itsenäistymisprosessi, mutta se kannatti käydä läpi. Nyt keski-iässä koen olevani hyvissä ja vakaissa, läheisissä väleissä vanhempieni ja perheeni kanssa, ja näen juurissani voimaa jota myös tämä ankara lestadiolaisuus on siihen tuonut. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani ja näen heidän rajoituksensa. Näen että lapsuuteni ankaruudessa on myös hyviä asioita.

Tunnen itseni tietyllä tavalla etuoikeutetuksi ja voittajaksi, sillä tiedän monia jotka eivät ole jaksaneet tätä irrottautumistaistelua vaan ovat ajautuneet masennukseen, sairauteen, itsemurhaan. Toiset taas turvautuvat uudelleen entistä konservatiivisempaan ja tiukempaan vanhoillislestadiolaiseen ideologiaan, ja monesti heistä tulee despootteja lähipiirissään. Vanhoillislestadiolaiset ihmiset eivät ole sen ihmeellisempiä ihmisiä kuin muutkaan, vaikka puhuvat armosta ja anteeksiantamuksesta. Se armo koskee vain samoinajattelevia, muihin se ei ulotu. Onneksi Jeesuksen sovitus, kolmiyhteisen Jumalan armo ja Pyhän Hengen voima eivät ole heidän käskyläisiään. Kaikkia maailman ihmisiä yhdistää yhteinen keskinäinen lähimmäisyys ja vastuu.

Susan