Legalismi ja antinomismi -
lain ja evankeliumin vääristymät
Kirj. Raimo Mäkelä
Laissa ja evankeliumissa kohdataan itse Jumala henkilökohtaisesti, Jumalan ehdoton tuomio kaikelle synnille ja Jumalan ehdoton rakkaus jokaista kohtaan. Siksi lain ja evankeliumin tulee olla aina rinnakkain ja saada vaikuttaa samanaikaisesti. Mutta niitä ei saa sekoittaa toisiinsa, niin että laista tulee evankeliumi ja evankeliumista laki, jolloin vaatimus ja käsky, joita ihminen ei voi täyttää, esitetään ilosanomana ja vapaasta, ilmaisesta lahjasta tulee velvollisuus ja kalliilla hinnalla maksettava "ostos". Kuitenkin lain ja evankeliumin rinnakkaisuus ja sekoittamattomuus ovat hyvin harvinaisia ja sen sijaan niiden sekoittaminen tai toisistaan irralleen repiminen hyvin tavallista. Edellinen eli Jumalan kohtaaminen onkin ihmiselle mahdotonta. Se on ihme, jonka vain Pyhä Henki voi vaikuttaa. Jälkimmäinen asuu jokaisen ihmisen sydämessä ja uhkaa siksi aina vääristää lain ja evankeliumin.
Tässä kirjoituksessa tarkastellaan hyvin yleisluontoisesti näitä perusvääristymiä, joihin kaikki muut vääristymät lopulta palautuvat. Toinen on legalismi (latinan sanasta lex = laki) eli lainomaisuus, lakihenkisyys, toinen on antinomismi (kreikan sanasta anti = vastaan, sijasta nómos = laki) eli lain kumoaminen.
1. Legalismi eli usko lain täyttämisen onnistumiseen
Legalismi eli "lainomaisuus" lähtee kyllä Jumalan laista. Siinä asetetaan Jumala ja hänen pyhä lakinsa kaiken keskipisteeksi ja ehdottomaksi haasteeksi ihmiselle. Ihmisen on täytettävä kaikki vaatimukset: rakastettava Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään, tunnustettava syntinsä ja uskottava Jeesukseen pelastajanaan. Kaikessa tässä legalismi on täysin samanlaista kuin Jumalan laki, ja siksi legalismia usein erehdytäänkin pitämään lakina ja lakia vastaavasti legalismina.
Mutta ero tulee silloin, kun on kysymys siitä voiko ihminen täyttää lain vaatimukset. Jumala sanoo laissaan: "Sinun täytyy täyttää tämä - mutta sinä et voi, koska et tahdo." Legalismi sen sijaan sanoo: "Sinun tulee täyttää laki - ja sinä voit niin tehdä." Pitämisen velvoitus sisältää siis myös mahdollisuuden ja kyvyn kuten Immanuel Kantin legalistisessa etiikassa. Legalismi "avaa" näin ihmiselle mahdollisuudet päästä Jumalan yhteyteen omin edellytyksin ja voimin. Ihmisestä tulee toimiva tekijä, subjekti, Jumalasta ihmisen toiminnan kohde, objekti.
Legalismi lupaa ihmiselle elämän määrätyillä ehdoilla. Mutta kun ihminen todellisuudessa ei kykene niitä sittenkään täyttämään, on hänen saamansa elämä vain näennäistä, eikä tämä voi olla näkymättä sekä hänen Jumala-suhteessaan että myös muilla elämän alueilla. Kaikki rakentuu hänen itsensä varaan, hänen vastuuseensa, vapauteensa ja kykyynsä. Mitään ehdotonta lahjaa ei ole olemassa lopulta millään elämän alueella eikä varsinkaan Jumala-suhteessa, vaan kaikki on vain itse ansaittua palkkaa.
Legalismi ei tarjoa vain näennäistä elämää, vaan myös sen esittämä laki on näennäinen, kvasilaki. Jumalan laki on legalistille hänen elämänsä kaikki määräävä keskipiste, mutta vain näennäisesti. Se ei saa vaikuttaa oman olemuksensa mukaisesti, sillä tavoin kuin Jumala on tarkoittanut eli kaikki ihmisen omat mahdollisuudet ja ansioitumispyrkimykset Jumalan edessä murskaten. Legalisti itse asiassa muuttaa ja pienentää lain vaatimusten alaa ja syvyyttä ja näin turhentaa ja tuhoaa sen, Jeesus sanoi fariseuksille, kaikkien legalistien prototyypille: "Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöä. Hyvin te kumoatte Jumalan noudattaaksenne omaa perinnäissääntöänne... Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöllänne, jonka olette säätäneet" (Mark 7:8, 9, 13).
Toisaalta laki on tarpeeton, jos ihminen pystyy sen vaatimiin suorituksiin. Laki on vain ihmisen kyvykkyyden ja suurenmoisuuden osoittaja ja mittari, siis ihmisen väline ihmisen kirkastamiseksi ja kunnian saamiseksi ihmiselle, ei Jumalan pyhyyden osoittaja, joka riistää ihmiseltä kaiken kirkkauden ja kunnian, joita hänellä todellisuudessa ei olekaan. Toisaalta ihminen katsoo voivansa mestaroida lakia: katkaista sen kärjen. Näin hän asettuu Jumalan yläpuolelle.
Legalismi johtaa ihmisen lopulta kieltämään sekä teoreettisesti että käytännössä Jumalan, josta legalisti kuitenkin katsoo olevansa niin riippuvainen, että koko elämällään pyrkii täyttämään hänen lakinsa. Legalistisia ajatusrakennelmia ja legalistista elämänkäytäntöä on paljon kristinuskon ja uskontojen ulkopuolellakin. Mm. marxilaisuus ja ateismi ovat täysin legalististia oppeja: ihminen luo itse itsensä omien tekojensa (työnsä, ansioidensa) avulla, ja tulevaisuuden vapautunut ja vapauttava yhteiskunta on sekin ihmisen oma aikaansaannos. Legalismi kieltää aina evankeliumin kaikissa muodoissaan, myös luomisen evankeliumin, sillä ihminen pitää itseään lopulta luojana (vaikkei läheskään aina tietoisesti). Myös herätyskristillisyyden piirissä legalismia esiintyy paljon, ja juuri legalismin kierteisiin joutuneet kristityt saattavat helposti ajautua katkerina ja pettyneinä kieltämään Jumalan, ellei heille jostakin loista evankeliumin kirkas valonsäde.
Legalismissa voidaan erottaa eri asteita karkeasta hienoon. Ensinnäkin ihminen voi ajatella, että Jumala hyväksyy hänet hänen erilaisten suoritustensa perusteella. Hän voi antaa Jumalalle rahaa, hyviä tekoja, hyvitystekoja, rukouksia, kieltäytymistä jostakin itsekkäästä jne. Tämä on legalismin karkein aste ja on hyvin tavallinen pakanallisissa uskonnoissa ja kristinuskon liepeillä eli kansanuskontona noudatetussa kristillisyydessä.
Enemmän kristillistä opetusta ja kokemusta saaneet eivät kuitenkaan ajattele enää näin karkeasti. He ovat tajunneet, että tämä tie on mahdoton niin teoriassa kuin käytännössä, koska heillä ei ole itsellään voimia lain täyttämiseen. Mutta he panevat toivonsa Jumalan apuun ja voimaan rukoillen ja uskoen, että he Jumalan avulla selviytyvät. Perustana on kuitenkin vahva usko siihen, että ihminen voi muuttua ja kehittyä. Evankeliumissa olevan Jumalan armon tällainen legalisti voi omistaa vasta muututtuaan paremmaksi - eli pystyttyään täyttämään lain(ansaittu armo). Tällaisia legalisteja on suuri osa kristillisissä piireissä mukana olevista.
Hienoin ja vaarallisin legalismin aste menee vielä pitemmälle. Siinä ihminen ei enää asennoidu edes edellä kuvatulla tavalla, yhteistyöhön Jumalan kanssa turvaten, vaan yrittää pitäytyä yksin Jumalan työhön - mutta ei Jumalan objektiiviseen työhön hänen ulkopuolellaan ja hänen puolestaan Jeesuksessa Kristuksessa, vaan Jumalan työhön Pyhän Hengen välityksellä hänessä itsessään: uskoonsa, rakkauteensa, pyhitykseensä, synneistä ja kiusauksista saamiinsa voittoihin ja muuhun Hengen hedelmään. Näin legalisti etsii Jumalalle kelpaamisensa perusteeksi ei Jumalan objektiivista armoa, vaan ikään kuin "analyyttisesti" Jumalan armon subjektiivisia vaikutuksia itsestään. Tämä on legalismin salakavalin muoto, jota harvoin legalismiksi tunnistetaankaan.
Sanotaan usein, että joku on voimakkaasti "lain alla". Näin kuvattu tila ei kuitenkaan ole useinkaan vielä todella lain alaisuudessa olemista, sillä siellä ei voi olla kauan, vaan legalismin kourissa olemista. Legalismi on jonkinlainen lain esiaste, sillä lain tarkoitus ja vaikutus on, että ihminen vakuuttuu tilansa toivottomuudesta ja parantumattomuudesta Jumalan edessä ja luopuu sen paranteluyrityksistä, "kuolee", kuten Paavali sanoi (Room 7:10; Gal 2:19). Mutta tähän ei legalismi johda koskaan, sillä se ei halua kuolettaa, vaan antaa elämän.
2.
Antinomismi eli usko lain kumoutumiseen
Kuten legalismi näyttää lailta, niin näyttää antinomismikin evankeliumilta. Evankeliumin ydinhän on lain täyttymys: Jeesus täytti Jumalan asettaman moraalilain täydellisellä elämällään ja Jumalan asettaman uhrilain sijaiskuolemallaan ihmisten puolesta heidän syntiensä rangaistukseksi. Antinomistien eli lain kumoajien peruslauseita on Room 10: 4: "Kristus on lain loppu." Tätä voidaan tulkita niin, ettei laki enää lainkaan koske ketään ihmistä missään muodossa, ei edes jumalatonta, kääntymätöntä ihmistä. Hänen nimittäin ajatellaan tuntevan lain jo luonnon perusteella, omasta kokemuksestaan: ahdistuksestaan, elämänsä epäonnistumisista ja tappioista, tarkoituksettomuudesta, tyydyttämättömyydestä yms:sta. Kristus ei tullut antamaan ihmisille. lakia, vaan vapauttamaan heidät kaikista ahdistavista ja sitovista lainalaisuuksista, sanotaan. Siksi vaaditaan myös, ettei ihmisille tarvitse eikä saa saarnata lakia. Kyseinen raamatunkohta Room 10: 4: "Kristus on lain loppu." tarkoittaa: "Kristus on lain täyttymys" vrt. "Rakkaus on lain täyttymys", eli lain päämäärä.
Toiseksi mainittu Paavalin lause voidaan tulkita uskovaa kristittyä koskevaksi: häneen ei saa enää soveltaa lakia, sillä Kristus on sen poistanut, ja uskova on siitä täysin vapaa. Tämä asenne merkitsee kuitenkin todellisuudessa itse Jumalan kumoamista, sillä laki on Jumalan laki ja heijastaa hänen olemustaan. Laissa on Jumala itse läsnä pyhyydessään. Siksi lain kumoaja määrää itse Jumalasta ja myös hänen ilosanomansa sisällöstä. Näin tämä asenne tekee jälleen ihmisen subjektiksi ja Jumalan objektiksi kuten legalismikin.
Antinomistinen evankeliumi on siis vain näennäinen, ja näennäistä on myös se elämä, jonka se ihmiselle lupaa. Jumalan laki on elämän oma laki, mutta tämän turhentaessaan antinomismi elämän nimessä sallii elämän tuhoutua. Niinpä antinomistisen kristillisyyden piirissä onkin esiintynyt esim. uskovien kokoontumisten päättymistä tansseihin ja seksuaalisiin väärinkäytöksiin kristityn vapauden nimissä. Tästä on käytetty vanhahtavaa, mutta osuvaa nimitystä "lihan pyhyys". Omasta kirkkohistoriastamme sopii esimerkiksi evankelisen liikkeen harhautuma nimeltä strömborgilaisuus ja sen keskushenkilö Efraim Strömborg, joka aikanaan tuomittiin Tampereen raastuvanoikeudessa raipparangaistukseen (lampaan?) varastamisesta. Oikeudenkäynnissä Strömborg itsepintaisesti väitti olevansa syytön, vaikka näyttö hänen syyllisyydestään oli ilmeinen. Tuomari nuhteli häntä tästä hänen kristilliseen tunnustukseensa vedoten. Lopulta Strömborg sanoi: "Minä en ole sitä tehnyt, mutta jos tuo minun vanha ihmiseni on, niin siitä minä en tiedä mitään." Ennen tuomion julistamista Strömborg pyysi oikeutta ottamaan huomioon hänen uskonnollisen vakaumuksensa, joka oli sama kuin apostoli Paavalin: "Niin en siis enää elä minä, vaan Kristus minussa." Kun langettava tuomio sitten ilmoitettiin, Strömborg hätääntyneenä kysyi, eikö hänen uskonnollista vakaumustaan ollutkaan otettu huomioon. Siihen tuomari sanoi: "Kyllä on otettu: ne raipat ovatkin sille Teidän vanhalle ihmisellenne."! Antinomistinen "evankeliumi" kyllä antaa ilmaiseksi, mutta vain kulloisellekin subjektille, ei muille, koska se ei anna kenellekään hänen Jumalan takaamia oikeuksiaan, vaan kumoaa ne ja riistää ne itselleen.
3. Legalismin ja antinomismin yhtyminen
Legalismin ydin on intohimoinen pyrkimys saavuttaa (Jumalan, oman itsen ja toisten ihmisten) hyväksyminen täyttämällä lain vaatimukset. Antinomismin ydin on Jumalan lain vaatimusten poistaminen, koska Jumala on jo hyväksynyt ihmisen yhteyteensä. Legalismi ja antinomismi näyttävät siis toistensa täysiltä vastakohdilta. Samalla legalismi näyttää lailta ja antinomismi evankeliumilta. Mutta todellisuudessa kummankin ydin on sama, ja kumpikin eroaa sekä aidosta laista että evankeliumista.
Legalismi hakaa tehdä lain tarpeettomaksi osoittamalla pystyvänsä pitämään sen. Samalla se merkitsee itse Jumalan tekemistä tarpeettomaksi sellaisena kuin hän on itsensä ilmoittanut ehdottomuudessaan, pyhyydessään ja rakkaudessaan. Sijaissovituksella ei ole legalistille mitään todellista merkitystä eikä käyttöä.
Antinomisti tekee lain tarpeettomaksi Jumalan rakkauteen vedoten. Mutta turhentaessaan Jumalan pyhyyden antinomisti samalla tuhoaa Jumalan rakkauden, sillä sitä ei voi olla ilman pyhyyttä.
Legalismin ja antinomismin sisältö on niiden näennäisestä vastakkaisuudesta huolimatta lopulta sama: minä olen Jumala. Laki ja evankeliumi sen sijaan tunnustavat: Jumala on Jumala. Hän vaatii ehdottomasti, hän antaa ehdottomasti. Sekä hänen vaatimuksensa että lahjansa on Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja ihmisen sijainen. Jokainen ihminen on sydämeltään sekä legalisti että antinomisti. Siksi hän hyväksyy legalismin ja antinomismin. Mutta laki ja evankeliumi ovat hänelle vieraita ja vastenmielisiä, ja siksi hän vastustaa niitä.
4. Lain ja evankeliumin yhtymispaikka
Laki ja evankeliumi ovat muodoltaan toistensa täydet vastakohdat: laki vaatii, evankeliumi lahjoittaa. Siksi niitä ei saa koskaan sekoittaa toisiinsa. Mutta niiden sisältö on sama: rakkaus ja Jeesus Kristus. Siksi niitä ei saa irrottaa toisistaan. Niiden tulee saada olla rinnakkain ja vaikuttaa aina samanaikaisesti. Laki kurittaa ihmistä hänen syntinsä tähden, evankeliumi välittää hänelle Jumalan anteeksiantamuksen Jeesuksessa.
Lain vaikutus on kuolema ja tuho, Mutta Jumala ei tarkoittanut lakia vain osoittamaan ihmisen syntiä. Hänen tarkoituksensa on, että lain sisältö todellistuisi myös ihmisten elämässä käytännössä, ei ainoastaan Jeesuksessa, joka täytti lain: "Mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa, että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (Room 8:3-4). Kun ihminen uskoo evankeliumin Jeesuksesta, niin evankeliumi hänessä uskon välityksellä täyttää Jumalan lakia, tuottaa lain vaatimia hyviä tekoja, vaikkakin vajavaisesti. Nämä teot eivät ole millään tavalla ihmisen Jumalalle kelpaamisen perusta. Ilman uskoa evankeliumiin Jumalan teot jäävät tekemättä, koska ihminen ei niihin itsestään kykene. Mutta uskossa, Jeesuksen suorittaman lain täydellisen täyttämisen pohjalta ja tähden uskova täyttää lakia vajavaisesti lähimmäisensä hyväksi ja Jumalan iloksi. Tässäkin Jumala on subjekti, sillä hän tekee uskovan hyvät teot evankeliumin välityksellä.
Ihmisen oma yritys täyttää Jumalan lakia, on legalismia, ja ihmisen yritys kumota Jumalan lakia on antinomismia. Molemmat ovat vääristymiä. Laki ja evankeliumia tulee julistaa rinnakkain, korottamatta toista, tai alentamatta toista. Laki ja evankeliumi ovat erottamattomat jumalalliset "kaksoset"
Jos keskitytään yksinomaan lain noudattamiseen, halvennetaan evankeliumia, jos keskitytään yksinomaan armoon, halvennetaan Jumalan lakia.
Legalismi johtaa ihmisvanhurskauteen, antimomismi johtaa laittomuuteen ja vapautettuun synnillisyyteen.
>"Yksijalkainen" julistus on ontuvaa
lain ja evankeliumin vääristymät
Kirj. Raimo Mäkelä
Laissa ja evankeliumissa kohdataan itse Jumala henkilökohtaisesti, Jumalan ehdoton tuomio kaikelle synnille ja Jumalan ehdoton rakkaus jokaista kohtaan. Siksi lain ja evankeliumin tulee olla aina rinnakkain ja saada vaikuttaa samanaikaisesti. Mutta niitä ei saa sekoittaa toisiinsa, niin että laista tulee evankeliumi ja evankeliumista laki, jolloin vaatimus ja käsky, joita ihminen ei voi täyttää, esitetään ilosanomana ja vapaasta, ilmaisesta lahjasta tulee velvollisuus ja kalliilla hinnalla maksettava "ostos". Kuitenkin lain ja evankeliumin rinnakkaisuus ja sekoittamattomuus ovat hyvin harvinaisia ja sen sijaan niiden sekoittaminen tai toisistaan irralleen repiminen hyvin tavallista. Edellinen eli Jumalan kohtaaminen onkin ihmiselle mahdotonta. Se on ihme, jonka vain Pyhä Henki voi vaikuttaa. Jälkimmäinen asuu jokaisen ihmisen sydämessä ja uhkaa siksi aina vääristää lain ja evankeliumin.
Tässä kirjoituksessa tarkastellaan hyvin yleisluontoisesti näitä perusvääristymiä, joihin kaikki muut vääristymät lopulta palautuvat. Toinen on legalismi (latinan sanasta lex = laki) eli lainomaisuus, lakihenkisyys, toinen on antinomismi (kreikan sanasta anti = vastaan, sijasta nómos = laki) eli lain kumoaminen.
1. Legalismi eli usko lain täyttämisen onnistumiseen
Legalismi eli "lainomaisuus" lähtee kyllä Jumalan laista. Siinä asetetaan Jumala ja hänen pyhä lakinsa kaiken keskipisteeksi ja ehdottomaksi haasteeksi ihmiselle. Ihmisen on täytettävä kaikki vaatimukset: rakastettava Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään, tunnustettava syntinsä ja uskottava Jeesukseen pelastajanaan. Kaikessa tässä legalismi on täysin samanlaista kuin Jumalan laki, ja siksi legalismia usein erehdytäänkin pitämään lakina ja lakia vastaavasti legalismina.
Mutta ero tulee silloin, kun on kysymys siitä voiko ihminen täyttää lain vaatimukset. Jumala sanoo laissaan: "Sinun täytyy täyttää tämä - mutta sinä et voi, koska et tahdo." Legalismi sen sijaan sanoo: "Sinun tulee täyttää laki - ja sinä voit niin tehdä." Pitämisen velvoitus sisältää siis myös mahdollisuuden ja kyvyn kuten Immanuel Kantin legalistisessa etiikassa. Legalismi "avaa" näin ihmiselle mahdollisuudet päästä Jumalan yhteyteen omin edellytyksin ja voimin. Ihmisestä tulee toimiva tekijä, subjekti, Jumalasta ihmisen toiminnan kohde, objekti.
Legalismi lupaa ihmiselle elämän määrätyillä ehdoilla. Mutta kun ihminen todellisuudessa ei kykene niitä sittenkään täyttämään, on hänen saamansa elämä vain näennäistä, eikä tämä voi olla näkymättä sekä hänen Jumala-suhteessaan että myös muilla elämän alueilla. Kaikki rakentuu hänen itsensä varaan, hänen vastuuseensa, vapauteensa ja kykyynsä. Mitään ehdotonta lahjaa ei ole olemassa lopulta millään elämän alueella eikä varsinkaan Jumala-suhteessa, vaan kaikki on vain itse ansaittua palkkaa.
Legalismi ei tarjoa vain näennäistä elämää, vaan myös sen esittämä laki on näennäinen, kvasilaki. Jumalan laki on legalistille hänen elämänsä kaikki määräävä keskipiste, mutta vain näennäisesti. Se ei saa vaikuttaa oman olemuksensa mukaisesti, sillä tavoin kuin Jumala on tarkoittanut eli kaikki ihmisen omat mahdollisuudet ja ansioitumispyrkimykset Jumalan edessä murskaten. Legalisti itse asiassa muuttaa ja pienentää lain vaatimusten alaa ja syvyyttä ja näin turhentaa ja tuhoaa sen, Jeesus sanoi fariseuksille, kaikkien legalistien prototyypille: "Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöä. Hyvin te kumoatte Jumalan noudattaaksenne omaa perinnäissääntöänne... Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöllänne, jonka olette säätäneet" (Mark 7:8, 9, 13).
Toisaalta laki on tarpeeton, jos ihminen pystyy sen vaatimiin suorituksiin. Laki on vain ihmisen kyvykkyyden ja suurenmoisuuden osoittaja ja mittari, siis ihmisen väline ihmisen kirkastamiseksi ja kunnian saamiseksi ihmiselle, ei Jumalan pyhyyden osoittaja, joka riistää ihmiseltä kaiken kirkkauden ja kunnian, joita hänellä todellisuudessa ei olekaan. Toisaalta ihminen katsoo voivansa mestaroida lakia: katkaista sen kärjen. Näin hän asettuu Jumalan yläpuolelle.
Legalismi johtaa ihmisen lopulta kieltämään sekä teoreettisesti että käytännössä Jumalan, josta legalisti kuitenkin katsoo olevansa niin riippuvainen, että koko elämällään pyrkii täyttämään hänen lakinsa. Legalistisia ajatusrakennelmia ja legalistista elämänkäytäntöä on paljon kristinuskon ja uskontojen ulkopuolellakin. Mm. marxilaisuus ja ateismi ovat täysin legalististia oppeja: ihminen luo itse itsensä omien tekojensa (työnsä, ansioidensa) avulla, ja tulevaisuuden vapautunut ja vapauttava yhteiskunta on sekin ihmisen oma aikaansaannos. Legalismi kieltää aina evankeliumin kaikissa muodoissaan, myös luomisen evankeliumin, sillä ihminen pitää itseään lopulta luojana (vaikkei läheskään aina tietoisesti). Myös herätyskristillisyyden piirissä legalismia esiintyy paljon, ja juuri legalismin kierteisiin joutuneet kristityt saattavat helposti ajautua katkerina ja pettyneinä kieltämään Jumalan, ellei heille jostakin loista evankeliumin kirkas valonsäde.
Legalismissa voidaan erottaa eri asteita karkeasta hienoon. Ensinnäkin ihminen voi ajatella, että Jumala hyväksyy hänet hänen erilaisten suoritustensa perusteella. Hän voi antaa Jumalalle rahaa, hyviä tekoja, hyvitystekoja, rukouksia, kieltäytymistä jostakin itsekkäästä jne. Tämä on legalismin karkein aste ja on hyvin tavallinen pakanallisissa uskonnoissa ja kristinuskon liepeillä eli kansanuskontona noudatetussa kristillisyydessä.
Enemmän kristillistä opetusta ja kokemusta saaneet eivät kuitenkaan ajattele enää näin karkeasti. He ovat tajunneet, että tämä tie on mahdoton niin teoriassa kuin käytännössä, koska heillä ei ole itsellään voimia lain täyttämiseen. Mutta he panevat toivonsa Jumalan apuun ja voimaan rukoillen ja uskoen, että he Jumalan avulla selviytyvät. Perustana on kuitenkin vahva usko siihen, että ihminen voi muuttua ja kehittyä. Evankeliumissa olevan Jumalan armon tällainen legalisti voi omistaa vasta muututtuaan paremmaksi - eli pystyttyään täyttämään lain(ansaittu armo). Tällaisia legalisteja on suuri osa kristillisissä piireissä mukana olevista.
Hienoin ja vaarallisin legalismin aste menee vielä pitemmälle. Siinä ihminen ei enää asennoidu edes edellä kuvatulla tavalla, yhteistyöhön Jumalan kanssa turvaten, vaan yrittää pitäytyä yksin Jumalan työhön - mutta ei Jumalan objektiiviseen työhön hänen ulkopuolellaan ja hänen puolestaan Jeesuksessa Kristuksessa, vaan Jumalan työhön Pyhän Hengen välityksellä hänessä itsessään: uskoonsa, rakkauteensa, pyhitykseensä, synneistä ja kiusauksista saamiinsa voittoihin ja muuhun Hengen hedelmään. Näin legalisti etsii Jumalalle kelpaamisensa perusteeksi ei Jumalan objektiivista armoa, vaan ikään kuin "analyyttisesti" Jumalan armon subjektiivisia vaikutuksia itsestään. Tämä on legalismin salakavalin muoto, jota harvoin legalismiksi tunnistetaankaan.
Sanotaan usein, että joku on voimakkaasti "lain alla". Näin kuvattu tila ei kuitenkaan ole useinkaan vielä todella lain alaisuudessa olemista, sillä siellä ei voi olla kauan, vaan legalismin kourissa olemista. Legalismi on jonkinlainen lain esiaste, sillä lain tarkoitus ja vaikutus on, että ihminen vakuuttuu tilansa toivottomuudesta ja parantumattomuudesta Jumalan edessä ja luopuu sen paranteluyrityksistä, "kuolee", kuten Paavali sanoi (Room 7:10; Gal 2:19). Mutta tähän ei legalismi johda koskaan, sillä se ei halua kuolettaa, vaan antaa elämän.
2.
Antinomismi eli usko lain kumoutumiseen
Kuten legalismi näyttää lailta, niin näyttää antinomismikin evankeliumilta. Evankeliumin ydinhän on lain täyttymys: Jeesus täytti Jumalan asettaman moraalilain täydellisellä elämällään ja Jumalan asettaman uhrilain sijaiskuolemallaan ihmisten puolesta heidän syntiensä rangaistukseksi. Antinomistien eli lain kumoajien peruslauseita on Room 10: 4: "Kristus on lain loppu." Tätä voidaan tulkita niin, ettei laki enää lainkaan koske ketään ihmistä missään muodossa, ei edes jumalatonta, kääntymätöntä ihmistä. Hänen nimittäin ajatellaan tuntevan lain jo luonnon perusteella, omasta kokemuksestaan: ahdistuksestaan, elämänsä epäonnistumisista ja tappioista, tarkoituksettomuudesta, tyydyttämättömyydestä yms:sta. Kristus ei tullut antamaan ihmisille. lakia, vaan vapauttamaan heidät kaikista ahdistavista ja sitovista lainalaisuuksista, sanotaan. Siksi vaaditaan myös, ettei ihmisille tarvitse eikä saa saarnata lakia. Kyseinen raamatunkohta Room 10: 4: "Kristus on lain loppu." tarkoittaa: "Kristus on lain täyttymys" vrt. "Rakkaus on lain täyttymys", eli lain päämäärä.
Toiseksi mainittu Paavalin lause voidaan tulkita uskovaa kristittyä koskevaksi: häneen ei saa enää soveltaa lakia, sillä Kristus on sen poistanut, ja uskova on siitä täysin vapaa. Tämä asenne merkitsee kuitenkin todellisuudessa itse Jumalan kumoamista, sillä laki on Jumalan laki ja heijastaa hänen olemustaan. Laissa on Jumala itse läsnä pyhyydessään. Siksi lain kumoaja määrää itse Jumalasta ja myös hänen ilosanomansa sisällöstä. Näin tämä asenne tekee jälleen ihmisen subjektiksi ja Jumalan objektiksi kuten legalismikin.
Antinomistinen evankeliumi on siis vain näennäinen, ja näennäistä on myös se elämä, jonka se ihmiselle lupaa. Jumalan laki on elämän oma laki, mutta tämän turhentaessaan antinomismi elämän nimessä sallii elämän tuhoutua. Niinpä antinomistisen kristillisyyden piirissä onkin esiintynyt esim. uskovien kokoontumisten päättymistä tansseihin ja seksuaalisiin väärinkäytöksiin kristityn vapauden nimissä. Tästä on käytetty vanhahtavaa, mutta osuvaa nimitystä "lihan pyhyys". Omasta kirkkohistoriastamme sopii esimerkiksi evankelisen liikkeen harhautuma nimeltä strömborgilaisuus ja sen keskushenkilö Efraim Strömborg, joka aikanaan tuomittiin Tampereen raastuvanoikeudessa raipparangaistukseen (lampaan?) varastamisesta. Oikeudenkäynnissä Strömborg itsepintaisesti väitti olevansa syytön, vaikka näyttö hänen syyllisyydestään oli ilmeinen. Tuomari nuhteli häntä tästä hänen kristilliseen tunnustukseensa vedoten. Lopulta Strömborg sanoi: "Minä en ole sitä tehnyt, mutta jos tuo minun vanha ihmiseni on, niin siitä minä en tiedä mitään." Ennen tuomion julistamista Strömborg pyysi oikeutta ottamaan huomioon hänen uskonnollisen vakaumuksensa, joka oli sama kuin apostoli Paavalin: "Niin en siis enää elä minä, vaan Kristus minussa." Kun langettava tuomio sitten ilmoitettiin, Strömborg hätääntyneenä kysyi, eikö hänen uskonnollista vakaumustaan ollutkaan otettu huomioon. Siihen tuomari sanoi: "Kyllä on otettu: ne raipat ovatkin sille Teidän vanhalle ihmisellenne."! Antinomistinen "evankeliumi" kyllä antaa ilmaiseksi, mutta vain kulloisellekin subjektille, ei muille, koska se ei anna kenellekään hänen Jumalan takaamia oikeuksiaan, vaan kumoaa ne ja riistää ne itselleen.
3. Legalismin ja antinomismin yhtyminen
Legalismin ydin on intohimoinen pyrkimys saavuttaa (Jumalan, oman itsen ja toisten ihmisten) hyväksyminen täyttämällä lain vaatimukset. Antinomismin ydin on Jumalan lain vaatimusten poistaminen, koska Jumala on jo hyväksynyt ihmisen yhteyteensä. Legalismi ja antinomismi näyttävät siis toistensa täysiltä vastakohdilta. Samalla legalismi näyttää lailta ja antinomismi evankeliumilta. Mutta todellisuudessa kummankin ydin on sama, ja kumpikin eroaa sekä aidosta laista että evankeliumista.
Legalismi hakaa tehdä lain tarpeettomaksi osoittamalla pystyvänsä pitämään sen. Samalla se merkitsee itse Jumalan tekemistä tarpeettomaksi sellaisena kuin hän on itsensä ilmoittanut ehdottomuudessaan, pyhyydessään ja rakkaudessaan. Sijaissovituksella ei ole legalistille mitään todellista merkitystä eikä käyttöä.
Antinomisti tekee lain tarpeettomaksi Jumalan rakkauteen vedoten. Mutta turhentaessaan Jumalan pyhyyden antinomisti samalla tuhoaa Jumalan rakkauden, sillä sitä ei voi olla ilman pyhyyttä.
Legalismin ja antinomismin sisältö on niiden näennäisestä vastakkaisuudesta huolimatta lopulta sama: minä olen Jumala. Laki ja evankeliumi sen sijaan tunnustavat: Jumala on Jumala. Hän vaatii ehdottomasti, hän antaa ehdottomasti. Sekä hänen vaatimuksensa että lahjansa on Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja ihmisen sijainen. Jokainen ihminen on sydämeltään sekä legalisti että antinomisti. Siksi hän hyväksyy legalismin ja antinomismin. Mutta laki ja evankeliumi ovat hänelle vieraita ja vastenmielisiä, ja siksi hän vastustaa niitä.
4. Lain ja evankeliumin yhtymispaikka
Laki ja evankeliumi ovat muodoltaan toistensa täydet vastakohdat: laki vaatii, evankeliumi lahjoittaa. Siksi niitä ei saa koskaan sekoittaa toisiinsa. Mutta niiden sisältö on sama: rakkaus ja Jeesus Kristus. Siksi niitä ei saa irrottaa toisistaan. Niiden tulee saada olla rinnakkain ja vaikuttaa aina samanaikaisesti. Laki kurittaa ihmistä hänen syntinsä tähden, evankeliumi välittää hänelle Jumalan anteeksiantamuksen Jeesuksessa.
Lain vaikutus on kuolema ja tuho, Mutta Jumala ei tarkoittanut lakia vain osoittamaan ihmisen syntiä. Hänen tarkoituksensa on, että lain sisältö todellistuisi myös ihmisten elämässä käytännössä, ei ainoastaan Jeesuksessa, joka täytti lain: "Mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa, että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (Room 8:3-4). Kun ihminen uskoo evankeliumin Jeesuksesta, niin evankeliumi hänessä uskon välityksellä täyttää Jumalan lakia, tuottaa lain vaatimia hyviä tekoja, vaikkakin vajavaisesti. Nämä teot eivät ole millään tavalla ihmisen Jumalalle kelpaamisen perusta. Ilman uskoa evankeliumiin Jumalan teot jäävät tekemättä, koska ihminen ei niihin itsestään kykene. Mutta uskossa, Jeesuksen suorittaman lain täydellisen täyttämisen pohjalta ja tähden uskova täyttää lakia vajavaisesti lähimmäisensä hyväksi ja Jumalan iloksi. Tässäkin Jumala on subjekti, sillä hän tekee uskovan hyvät teot evankeliumin välityksellä.
Ihmisen oma yritys täyttää Jumalan lakia, on legalismia, ja ihmisen yritys kumota Jumalan lakia on antinomismia. Molemmat ovat vääristymiä. Laki ja evankeliumia tulee julistaa rinnakkain, korottamatta toista, tai alentamatta toista. Laki ja evankeliumi ovat erottamattomat jumalalliset "kaksoset"
Jos keskitytään yksinomaan lain noudattamiseen, halvennetaan evankeliumia, jos keskitytään yksinomaan armoon, halvennetaan Jumalan lakia.
Legalismi johtaa ihmisvanhurskauteen, antimomismi johtaa laittomuuteen ja vapautettuun synnillisyyteen.
>"Yksijalkainen" julistus on ontuvaa
Vastaukset 2
Vanhimmat
PAAVALI JA LAKI, Room 10:4, ONKO KRISTUS SIVEYSLAIN LOPPU?
Monet tahtovat tulkita Paavalin sanat “Kristus on lain loppu, niin tulee vanhurskaaksi jokainen joka uskoo, ” (Room 10:4) siten että 10 käskyn siveyslaki olisi lakkautettu?
On huomioitava ensin ettei juutalaisilla silloin ollut vielä aina kaikilla käsitystä Kristuksen vanhurskaudesta. Vapahtajaan perustuvaa vanhurskautta oli opetettava seurakunnille. Paavali halusi lopettaa lakivanhurskauden, johon monet vielä pyrkivät myös fariseusten- ja roomalaispakanallisia lakeja noudattamalla.
Vanhan liiton aikana Jumalan armo ja vanhurskaus ilmoitettiin lain ja profeettojen kautta. Uuden testamentin aikana -Jeesuksen kautta. (Room 3:21-26) Sekä VT:n että UT:n aikana armo perustui uskoon. (mm.Aabraham, Room 4:3, 1 Moos 15:6) Aabraham luettiin vanhurskaaksi myös teoista. (Jaak 2:21-22, 1 Moos 22:16) Aabraham noudatti kaikkia Jumalan käskyjä. (1 Moos 26:5)
Jaakob uudessa liitossa opetti että teot ovat uskon hedelmiä. (Jaak 2:14-26) Ilman uskoa ei ole tekojakaan, ja usko on kuollut. Kysymys on syy-seuraussuhteesta. Jaakob opetti kirjeessään niille, jotka tahtoivat kumota lain. Armo ja laki eivät ole keskenään ristiriidassa koskaan. Ihmisen lihan halut, sekä saatanan pyrkimykset ovat kumonneet lakia aikojen alusta asti.
Armo on ollut totta ilman tekoja Kristuksen tähden jo vanhankin liiton aikana (2 Moos 19:4, 20:2) Armo ja Jumalan ja ihmisen liitot kuuluvat aina yhteen. (2 Moos 34:6-7, Jer 3:12, 1 Moos 3:15, Ps 103:13, Jes 49:13-15, 5 Moos 7:12) Suurena sovituspäivänä kansan synnit poistettiin. (Hebr 9:10, 3 Moos 16:21-22) Kansa oli uhrannut uhrejaan pitkin vuotta. VT:n uhripalvelusjärjestelmä vertauskuvasi tulevaa Karitsaa, joka kuoli ristillä syntiemme sovitukseksi. (Hebr 8:1-2,5, Hebr 10:12, 9:14,26, 10:14,18)
Room 10:4 esiintyvä kreikan sana “telos” tarkoittaa “loppua, ” “täyttymystä” ja “päämäärää.” Jeesus Kristus oli lain lopullinen täyttymys ja päämäärä. (Gal 2:16) Lakia tarvitaan osoittamaan mikä on oikein ja väärin. (Room 3:20, 13:8-10) Näin sanaa on käännetty muuallakin; Esim. 1 Piet 1:9: “- Te saavutatte uskon päämäärän, (“telos”) sielujen pelastuksen.” Paavali ei tietenkään tarkoittanut että pelastus lopettaisi uskon?! Tämä vain yksi esimerkki.
Jeesus Kristus oli uhripalvelusjärjestelmän lakien (“Toorah“) “loppu.” Jeesus oli lain “päämäärä” ja “täyttymys” siten että Jeesus teki lain suureksi, ja noudatti lakia antamalla kristillisen esimerkin kuuliaisuudesta Isän käskyille. Vasta 1700 luvun jälkeen on opetettu virheellisesti historialliskriittisten selittäjien ansiosta, että kysymyksessä olisi siveyslain kumoutuminen.
Paavali puhui sanalla “laki” tarkoittaen useita eri asioita. Asiayhteyden löytää tutkimalla jakeen ympäriltä. Paavali puhui “Mooseksen laista” (1 Kor 9:9) ja Jumalan siveyslaista samalla sanalla; “laki.” Toisinaan hän puhui Mooseksen kirjoista, tai koko vanhasta testamentista sanalla, “laki.” (Room 3:19,21, 1 Kor 14:21) -Myös pakanoiden tajua oikeasta ja väärästä, sanalla “laki” (Room 2:14-15) -Pyhän Hengen johdatukseen elämässä; (8) -Pahan vaikutuksesta elämään, (7:21) -Tekojen laista, ja uskon laista; (3:27) “Välikaikaisesta laista,” eli seremonia-, eli uhripalvelusmenojen lait; (Gal 3:19, Kol 2:14)
Paavali puhui tietenkin siveyslain puolesta, mutta vastusti lain väärinkäyttöä. Hän puhui sitä vastaan, että joku ajattelisi ihmisen vanhurskautuvansa ja pelastuvansa lain tekojen kautta! Pelastuminen perustuu Jeesuksen uhrikuolemaan ansioihin yksin. Ihminen voidaan lukea vanhurskaaksi Jeesuksessa Kristuksessa vain ja yksin Kristuksen ansioiden tähden. Muuta tietä pelastukseen ei ole olemassa.
- “Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.” (Room 2:13)
- “Laki on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä.” (Room 7:12,14)
- “Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain.” (Room 7:22)
- “Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan mitä synti on.” (Room 3:20)
- “Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme mitä laki sanoo.” (Room 3:31)
- “Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin, eivätkä voikaan alistua.” (Room 8:7)
- “Ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan.” (Room 4:15, 5:13)
- “Lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin.” -ellei laki olisi sanonut, jne. (Room 7:7-8)
- “Lempeys ja itsehillintä, näitä vastaan ei ole laki.” (Gal 5:23)
- “Laki on hyvä jos sitä käytetään lain tarkoituksen mukaisesti. Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan, jne” (1 Tim1:8-10)
- “ On yhdentekevää onko ihminen ympärileikattu vai ei, tärkeätä on Jumalan käskyjen noudattaminen.” (1 Kor 7:19)
- “Minä kirjoitan lakini heidän sydämeensä“, jne (Hebr 8:10, 10:16)
- “Me jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (Room 8:4)
Nämä seuraavat vahvat opetukset myös vahvistavat lain voimassaolon kaikkina aikoina: (Matt 5:17-18, 7:12, 22:40, Luuk 16:17, Jaak 1:25, 2:10.-12, 4:11, 1 Joh 2:2-3, 3:4, 5:3, Ilm 12:17, 14:12, 5 Moos 5: 1-22, 6:5-9, 2 Moos 20:1-17)
“Lakihenkisyys” tai “lakiuskonto” tarkoittaa tietysti että opetettaisiin, niin että lain ansioilla ihminen voisi pelastua. Ei sitä että ihminen rakastaa Jumalaa, ja on kuuliainen, joka ilmenee käskyjen noudattamisena. (Ilm 14:12, Matt 7:21-23)
Lain noudattamiseen ihminen saa Jumalan Hengen voiman, eikä ketään vaadita, lakia omassa voimassaan noudattamaan. Ihminen ei omassa voimassaan pysty lakia noudattamaan. Pyhä Henki tarvitaan avuksi. (Room 7:15-23, Hes 36:25-27, Hebr 8:9-10, 10:16-17)
UUSI JA VANHA LIITTO
Jeesus asetti uuden liiton. (Luuk 22:20) Oman verensä uhrikuoleman kautta perustettu liitto on sovitus Jumalan ja ihmisen välillä. (Luuk 23:45-46)
Uudeksi liitoksi sitä sanotaan erotukseksi vanhasta liitosta jonka Jumala teki Isaelin kansan kanssa Siinain vuorella. (2 Moos 24:1-8) Uudessa liitossa 10 käskyn laki on annettu sydämen lihatauluhin kivitaulujen sijasta. Jumala lupaa oman Henkensä voiman avuksi kuuliaiseen elämään. (Hebr 8:6-13, 10:14-18, Hes 36:26-27, Jer 31:31-34) Hengen voiman lupaus toteutuu uudestisyntymisessä.
Pelastus koko ihmiskunnan historian aikana perustuu kuitenkin Kristuksen uhrikuolemaan. Tavallaan uusi liitto kattaa koko ihmiskunnan ajan, mutta se sinetöitiin ristillä. Perustuihan koko seremoniajärjestelmä Jeesuksen uhriin VT:n aikana. Uutta liittoa kutsutaan myös ikuiseksi (iankaikkiseksi, VKR) liitoksi. (Hebr 13:20)
Vanhaa liittoa kutsutaan myös lakiliitoksi, koska uhripalvelusjärjestelmään kuului paljon sääntöjä, sekä ensimmäiseksi liitoksi. (Hebr 8:7, 9:1,15,18) Kuitenkin Jumala armahti ihmisen ensimmäisen kerran jo Eedenissä, ja annettiin ensimmäinen profetia Kristuksesta. (1 Moos 3:15) Armoon perustuva liitto solmittiin myös koko ihmissuvun kanssa vedenpaisumuksen jälkeen. (1 Moos 9:9-17, 17:7, 22:18, Gal 3:8,16)
Siinailla Jumala antoi 10 käskyn lakinsa, ja teki samalla liiton Israelin kanssa. Virheellisesti Jumalan 10 käskyn siveyslain ymmärretään usein kumoutuneen seremonialakien mukana. Laki on Jumalan luonteen ilmaus, ja sama laki on ollut olemassa Eedenistä lähtien. Raamattu opettaa selvästi että sama laki on kaikkina aikoina voimassa, ja ristillä kumoutuivat vain seremonialait. (Luuk 16:17, Matt 5:17-18) 10 käskyä annettiin opettamaan mikä on syntiä, että ihminen ymmärtäisi katua syntejään ja turvautuisi armoon. (Room 3:20 Gal 3:19-22) (Kts.http://www.netikka.net/jarinraamattuhotelli osasto "Jumalan laki") Käskyjen noudattamisella ei kuitenkaan koskaan kukaan ole voinut pelastua. (Hebr 9:14-15, 10:4)
Armo ei kuulu vain uuden liiton aikaan. Kaikkiin Jumalan ja ihmisten liittoihin on kuulunut oleellisesti armo. (Jes 42:1-4, 49:1-6)
Siunausta
jari laurila
Kiitos kirjoituksestasi. Jumalan siunausta myös sinulle..