Viimeaikoina olen alkanut jotenkin menettää uskoani rukoukseen. En tiedä miten (jossain tasolla uskon sen voimaan, mutta...). En ole tosiaankaan saanut liiemmin positiivisia kokemuksia asiasta aikoihin.
Nyt on ollut jo todella kauan nin, että
asiat, jotka ovat vaikuttaneet ensin hyvin lupaavasti lähtevän (aivan harvinaisen ihmeellisesti ja yllättävästi) myönteiseen suuntaan ovatkin yhtäkkiä muuttuneet ja lähteneet aivan käsittämättömästi toiseen suuntaan ja kaikki on ollut äkkiä täydessä kaaoksessa.
Ensin siis tuntuu siltä, että joku tuolla jossain ihmeellisesti pitää huolta ja kaikki selviää ja olen jo ehtinyt rukoilla kiitoksen, kun yhtäkkiä kaikki muuttuukin radikaalisti.
Enkä ole nähnyt tässä muutoksessa -vieläkään- mitään järkeä, vaikka kuinka olen yrittänyt monelta kantilta katsoa.
Ja nyt tästä kaaoksesta ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Tunnen olevani täydellisessä umpikujassa ja hyljätty. Kaikki tiet tuntuvat yksi toisensa jälkeen sulkeutuvan. Varasuunnitelmat A,B,C ja D ovat kuivuneet kasaan yksi toisensa jälkeen.
Välillä tuntuu siltä, että kaikki asiat,jotka vain voivat mennä pieleen, menevät ja kaikki vielä yleensä iloisesti samaan aikaan (ja meno vaan pahenee...).
Ei taida ketään tuolla yläkerrassa tosiaan kiinnostaa meikäläiset "pikku jutut".
Olen alkanut kehittää tosi pahaa (turhautunutta) aggressiota Jumalaa ja kaikkea muutakin kohtaan. Pinna on ollut tosi kireällä.
Tänään sain viimeksi hillittömän raivarin, mutta
sen jälkeen tuntui kyllä aika pahalta.
Ei tämä negatiivisuuskaan hyväksi ole. Kaikki ympärilläni alkavat kohta jo kärsiä. Lapsi ei ymmärrä mitä riehun jne.
Tuntuu vaan, että vajoan pikkuhiljaa jonnekin alemmas ja alemmas, enkä saa kohta enää mistään kiinni. Voimat alkaa olla loppu niin fyysisesti kuin henkisesti.
En tiedä onko tämä nyt sitten masennusta vai mitä...
Nyt on ollut jo todella kauan nin, että
asiat, jotka ovat vaikuttaneet ensin hyvin lupaavasti lähtevän (aivan harvinaisen ihmeellisesti ja yllättävästi) myönteiseen suuntaan ovatkin yhtäkkiä muuttuneet ja lähteneet aivan käsittämättömästi toiseen suuntaan ja kaikki on ollut äkkiä täydessä kaaoksessa.
Ensin siis tuntuu siltä, että joku tuolla jossain ihmeellisesti pitää huolta ja kaikki selviää ja olen jo ehtinyt rukoilla kiitoksen, kun yhtäkkiä kaikki muuttuukin radikaalisti.
Enkä ole nähnyt tässä muutoksessa -vieläkään- mitään järkeä, vaikka kuinka olen yrittänyt monelta kantilta katsoa.
Ja nyt tästä kaaoksesta ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Tunnen olevani täydellisessä umpikujassa ja hyljätty. Kaikki tiet tuntuvat yksi toisensa jälkeen sulkeutuvan. Varasuunnitelmat A,B,C ja D ovat kuivuneet kasaan yksi toisensa jälkeen.
Välillä tuntuu siltä, että kaikki asiat,jotka vain voivat mennä pieleen, menevät ja kaikki vielä yleensä iloisesti samaan aikaan (ja meno vaan pahenee...).
Ei taida ketään tuolla yläkerrassa tosiaan kiinnostaa meikäläiset "pikku jutut".
Olen alkanut kehittää tosi pahaa (turhautunutta) aggressiota Jumalaa ja kaikkea muutakin kohtaan. Pinna on ollut tosi kireällä.
Tänään sain viimeksi hillittömän raivarin, mutta
sen jälkeen tuntui kyllä aika pahalta.
Ei tämä negatiivisuuskaan hyväksi ole. Kaikki ympärilläni alkavat kohta jo kärsiä. Lapsi ei ymmärrä mitä riehun jne.
Tuntuu vaan, että vajoan pikkuhiljaa jonnekin alemmas ja alemmas, enkä saa kohta enää mistään kiinni. Voimat alkaa olla loppu niin fyysisesti kuin henkisesti.
En tiedä onko tämä nyt sitten masennusta vai mitä...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sinulla taitaa olla kaamosmasennus tulossa hyvää vauhtia!? Osta kirkasvalolamppu ja lisää liikuntaa. Reipas liikunta on osoittautunut paremmaksi masennuksen hoidossa kuin lääkkeet. Lääkkeet tosin ovat hyväksi jos masennus on pahasti päällä, että edes jaksaisi lähteä liikkeelle.
Jos rukouksessa odottaa aina jotain selvää vastausta ja etenkin jotain positiivista "ihmettä", eikä sitä sitten saakaan, niin asenne muuttuu negatiiviseksi, kuten sinulle tapahtui. Tämän negatiivisen asenteesi myötä kaikki mitä sinulle tapahtuu, myötäilee tätä asennettasi...ja uskosi alkaa rapistumaan ja negatiivisuus eikun lisääntyy.
Tästä negatiivisesta asenteesta siis pitäisi päästä pois jollain tavalla. Yksi tapa voisi olla keskittyminen tähän hetkeen, siis mitä on NYT. Löytämällä siitä jotain ilon aihetta, pientäkin ja olemalla kiitollinen siitä. KIITOLLISUUS on avain onnellisuuteen, runsauteen ja iloon.
Entäpä yrittäisit löytää todella kiitoksen aiheita Kaikkeuden Lähteelle/Jumalalle jokaisesta päivästä sen sijaan, että teet pyyntöluetteloita tarpeistasi. Näet yksi maailmankaikkeuden lakeja on se, että "se mihin keskityt se lisääntyy".
Hyvin sanottu.
Sinä et saa luovuttaa uskoasi ja alkaa epäilemään rukouksen voimaa. Jos sydämessäsi uskot Jumalan auttavan sinua ja Jeesuksen nimessä pyydät apua, niin saat sitä. Älä silti mene koskaan korottamaan itseäsi, tai pyydä mitään sairasta. Lue Jobin kirjaa, niin ymmärrät, että hän kärsi monin verroin enemmän, kuin sinä ja hän ei luopunut uskostaan. Lopulta hän sai monikertaisesti takaisin. Siunausta.
Taivaallinen Isämme kuulee rukouksemme. Hän ei kuitenkaan aina vastaa niihin niin kuin me haluaisimme. Joskus ymmärrämme vasta myöhemmin, miksi niin piti käydä. Kaikkea emme ymmärrä ehkä koskaan, mutta saamme voimaa tyytyä tosiasioihin.
En ole koskaan kirjoittanut tähän huoneeseen enkä näitä lukenutkaan, mutta tämä sinun otsikkosi pysähdytti ja luin kirjoituksesi. Tuntuu siltä, että minun pitäisi sanoa sinulle jotakin, vaikken oikein tiedä mitä.
Käytännön neuvo: saatat todella olla masentumassa tai loppuunpalamassa. Voitko mennä keskustelemaan ammattiauttajan kanssa ja hakea apua? Ei ihmisen tarvitse aina yksin jaksaa.
Rukouksen loppuun kannattaa aina liittää pyyntö: tapahtukoon sinun tahtosi. Se on meille kuitenkin parhaaksi. Ja kysyä Jumalalta, miten minä itse voisin Hänen tahtoaan toteuttaa - ihan pienissä asioissakin, ja varsinkin niissä.
Tässä elämäni vaiheessa, kun lapset ovat jo aikuisia, voin rukouksessa enimmäkseen kiittää. Kiitos siitä, että sain juuri tämän elämän. Ei se ole aina ollut helppo eikä onnellinen, mutta se on ollut täynnä sisältöä. Vieläkin minulla on elämän nälkä: mitä lienee seuraavan tienmutkan takana?
Ajattelen sinua ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Jos haluat, voin rukoilla puolestasi.
Kiitos, saa rukoilla.
Omat rukoukseni ovat jotenkin yhtäkkiä vain ehtyneet. Olen yritänyt, mutta viimeaikoina en ole oikein enää kunnolla pystynyt siihen, en edes "sanattomiin". Tulee heti vaan tunne, että mitähän hyötyä tästäkin on, kun tässä itsekseni mumisen, aivan kuin jokin yhteys olisi mennyt poikki.
Niin, tuota Jobin kirjaa olen kyllä lukenut moneen kertaan ja varsinkin sen loppuosaa aina uudestaan ja uudestaan.
(Ja tuntenut omat ongelmani tietysti mitättömän pieniksi...).
Itselläni on takana myös lapsen kuolema, (mutta "vain" yhden).
No, on tässä sen lisäksi vielä 5 muuta läheisen ihmisen äkillistä pois menoa pienen ajan sisällä.
(Ja näiden lisäksi pari rakasta lemmikkieläintä, jotka eivät olleet edes mitään ikäloppuja, kuolivat samassa rytäkässä ilman selvää syytä, mutta laitan tämän näin sulkeisiin, koska joku saattaa älähtää, että eläimet ovat sentään hieman eri asia kuin ihmiset...).
No, itselleni on nyt ilmaantunut myös kaikenlaista terveysongelmaa ja samaan aikaan olen sellaisessa tilanteessa, että joudun hoitamaan joukon eläimiä ja nuorimman lapsen (2v 8kk) suurimmaksi osaksi yksin, kun mies loistaa jatkuvasti poissaolollaan (hänellä myös jonkinmoinen alkoholiongelma nykyään)ja vanhemmat lapset opiskelevat jo muualla (eivätkä pääse kovin usein käymään).
Samaan soppaan yksi eläimistä on alkanut sairastella alvariinsa (ja toisella on todettu krooninen sairaus).
Tällä yhdellä tämä kierre alkoi jo kesällä ja kaikenlisäksi olen joutunut jatkuvasti taistelemaan sellaisen asian kanssa, että apua (eläinlääkäri, kengittäjä yms.) en ole aina saanut ollenkaan (kyseessä siis hevonen) akuutissa tilanteessa.
Ensimmäinen tapaus oli monen viikon piina, mutta se nyt selvisi kuitenkin lopulta monen käsittämättömän mutkan kautta.
Sen jälkeen on ollut jatkuvasti milloin mitäkin.
Kun yhdestä on päästy, niin toinen vaiva (aina täysin eri siis) on ollut nurkan takana, aivan käsittämättömästi.
Tällaista ei ole ollut koskaan, vaikka näitä eläimiä on tässä pyörinyt jo toistakymmentä vuotta.
Ja hoito vaatii tietysti tuplasti aikaa (ja rahaa...itselläni ei sitten ole enää viimeaikoina ollut varaa juuri mihinkään omiin tutkimuksiini ja hoitoihin).
Sitä aikaakaan vaan ei juuri nyt aina liiemmin tunnu olevan uhmaikäisen lapsen kanssa (on vielä harvinaisen voimakastahtoinen tapaus).
Kaikki tuntuukin nyt olevan vaan melkoista luovimista ja jatkuvaa kauhun tasapainoa ja siihen päälle vielä tuo, että itsellä tuntuu fysiikka pikkuhiljaa romahtavan ja kaiken tämän päälle sitten tietysti jollain kriittisellä hetkellä alkaa talossa ( lisäksi esim. kodinkoneet jne.) paikat hajota, yksi toisensa jälkeen jne.
(nyt olen vielä alkanut epäillä jonkinlaista homeongelmaa). :/
Kaikenlisäksi olen aika tunnollinen tyyppi. Pelkään kokoajan, että jotain taas sattuu (ja syyttävät sormet osoittavat ensimmäiseksi minuun). Ja sitten sitä, että itse sairastun/kuolen ja nämä hoidettavat jäävät tänne oman onnensa nojaan ties kuinka pitkäksi aikaa.
Uusi katastrofi tuntuu vaanivan jatkuvasti nurkan takana.
Olin suunnitellut hätätilanteessa laittavani tuon yhden hevosen tulevaksi talveksi muualle hoitoon (tyttären mukaan opiskelupaikkaan), mutta suunnitelmat menivätkin yhtäkkiä myttyyn, kun raha-asiat menivät arvaamatta sellaiseen suuntaan, että kaikki kariutui.
Seuraavaksi eläin alkoi sitten sairastelut ja nyt sitä ei sitten huoli kukaan enää edes ilmaiseksi.
Vaivat eivät ole kuitenkaan olleet sitä laatua, että voisi ajatella vielä eläimen kuoppaan laittamista (enkä kyllä tottatosiaan kestä tällä hetkellä enää yhtään kuolemaa) ja asia olisi erittäin vaikea myös tyttärelle (jonka nimissä eläin on).
Näyttää siltä, että sen on jostain kohtalon oikusta oltava nyt sitten täällä.
Kai tässä jokin kasvattava tarkoitus sitten on, en tiedä...
Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun omassa lähipiirissäni oli lyhyessä ajassa monta kuolemantapausta. Sanoinkin, että viikatemies oli siirtynyt käyttämään leikkuupuimuria. Muutama vuosi meni kuin horteessa. Olin varmaan silloin huono äiti ja vaikka mitä, mutta en voinut muutakaan. Sinnittelyä päivästä toiseen, sitä se oli. En sitä silloin uskonut enkä edes halunnut, mutta aina meni päivä iltaan ja koitti uusi aamu. Vähitellen suru lievittyi ja muistot saivat kultareunuksen. Ei elämä palannut ennalleen, mutta se etsi uusia väyliä. Tyhjiöitä ei elämä siedä.
Lasten lähtö kotoa on kovaa sekin, varsinkin, jos aviopuolisot ovat vieraantuneet toisistaan, niinkuin me. Opiskelusta tuli minulle tärkeä korvaava elämänsisältö. Sinun kuopuksesi on tosin vielä niin pieni, että ehkä se ei ole sinulle mahdollista.
Eläinten sairastelu ja kuolema ei ole sinun syytäsi. Älä rupea syylliseksi. Jos käy liian raskaaksi, niin luovu eläimistä. Toivottavasti ei tarvitse.
Jos luet tätä vielä tänä iltana, niin käy sen jälkeen vuoteeseen, jätä huolesi Herralle ja nukahda. Hän on pitänyt tämän maailmankaikkeuden pystyssä jo kauan ennen meitä ja pitää meidän jälkeemmekin.
Rauhallista yötä!
klikka tätä sivua niin tiedät mikä on oikea tie ja tiedät myös miksi olet umpikujassa ja hyljätty
http://www.islamopas.com/extra1.html
kiitos
USA:ssa tehtiin tutkimus sydämen ohitusleikkauksessa olleiden toipumisesta. Osaa potilaista pyrittiin auttamaan rukouksen voimalla.
Uutinen: http://www.cnn.com/2006/HEALTH/03/30/prayer.study.ap/in dex.html
Rukoilussa ei ollut kuitenkaan parantavaa voimaa.
Summaan vähän tutkimusta kun kaikilla ei kuitenkaan ole accessia tuohon American Heart Journaliin (voin lähettää sen joillekin kiinnostuneille, jotka pistävät sähköpostiosoitteensa vaikka tänne). Tutkimuksessa oli kolme ryhmää: 1. n. 600 potilasta, jotka tiesivät, että heidän puolestaan saatetaan rukoilla ja myös rukoiltiin, 2. n. 600 potilasta, jotka tiesivät, että heidän puolestaan saatetaan rukoilla, mutta ei rukoiltu, 3. n. 600 potilasta, joille kerrottiin, että heidän puolestaan rukoillaan. Potilaat oli randomisoitu hyvin ja edustavasti. Rukouksiin osallistui 2 katolilaista ryhmää ja 1 protestanttinen. He rukoilivat 2 viikkoa joka päivä kunkin potilaan paranemista alkaen leikkausta edeltävästä päivästä. Rukoilijoita osallistui kuhunkin rukoukseen keskimäärin yli 30.
Potilaita seurattiin kuukausi, jona aikana seurattiin potilaiden komplikaatioita. Tuloksena saatiin: Ryhmästä 1. 52,2 % kärsin jonkin komplikaation, 2. 50,9 ja 3. 58,6 %. Sitä ei osattu selittää, miksi potilaat, jotka tiesivät heidän vuokseen rukoiltavan kärsivät eniten komplikaatioista, mutta eroa (yli 6 %-yks.) pidettiin kohtalaisen merkittävänä. Siis rukoilu suorastaan vahingoitti potilaita ! Niin, se pitää vielä mainita, ettei potilaiden uskonnollinen tausta, koulutus tai elintavat korreloineet rukouskäsittelyn kanssa.
No, taas tässä on yksi esimerkki, ettei rukous (tai Jumala) vaikuta esim. paranemiseen - eikä muustakaan vaikutuksesta ole mitään todistetta. Vaikutus oli negatiivinen (kuten niin monessa muussakin asiassa uskonnolla on).
Uskovat, miksi rukoilette vaikkei se mihinkään mitään vaikuta ? Olisiko rukoilu selitettävissä esim. hyvänolontunteella ? Miksi luulisitte tuon tutkimuksen ryhmän 3 (siis jotka tiesivät heidän vuokseen rukoiltavan) kärsineen eniten ? Passivoittaako tuollainen rukoilutieto henkistä suoriutumista ja sitä kautta heikentää paranemistuloksia ? Vai rankaiseeko Jumala niitä, jotka tietävät heidän vuokseen rukoiltavan (heh) ?
Eräs kotimainen tutkimus. IHMEIDEN AIKA ON OHI
http://www.netlife.fi/users/msiivola/krit/ihmeiden_aika_on_ohi.html
RUKOUS EI TOIMI
http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/3193902.stm
Sinulla on vähän yksioikoinen kuva rukoilemisesta.
Ei rukoilemisen päätarkoitus ole parantua fyysisesti
vaan hengellisesti.
Tuollaisessa vahvasti lavastetussa tapahtumassa,mis-
sä tutkitaan parantumista ohitusleikkauksen jälkeen,
ja katsotaan,että tehoaako rukous vai ei,niin siinä
ei ole mitään järkeä. Jumalako ei tällaista ihmisen
alkeellisti lavastettua koetta huomaisi,että mikä
siinä on homman ydin. Yhtä viisasta on rukoilla lottovoittoa
ensi lauantaiksi,ja pettyä kun sitä ei
taaskaan tullut.Jumalan syytä,niinkö?
Raamatusta jokainen tietää kohdan,missä Jeesus paransi
kymmenen spitaalista ja yksi heistä vaan
kiitti.Nykyihminen on samanlainen,hän ottaa vain
itselleen kaiken mahdollisen hyödyn ja unohtaa
sen,joka lahjan hänelle antoi.
Lisään vielä,että kukaan tiedeviisastelija ei sinun sieluasi pelasta.
Room.1:22.Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet.
Tiedätkö, ei sinun pidä väheksyä/aliarvioida omaa ahdistuksen tunnettasi. Jokaisella on omat kipeät asiansa ja jos ne jatkuvat kauan, on "iho vereslihalla" aivan varmasti. Ei niin vahvaa ihmistä olekaan, etteikö hän vaikertaisi, voihkisi, suuttuisi, vihaisi jne., kun on tullut ikäänkuin "mitta täyteen". Ajattele, jopa Jeesus, Jumalan Poika sanoi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Emmekö me ole paljon heikompia kuin Hän, eihän meitä voi edes verrata Jeesukseen. Eikö Jumala sitten meidän vajavaisten ihmisten epäuskoisia kysymyksiämme ymmärtäisi? Jumalan rakkaus ja voima ei totisesti meitä kohtaan siitä vähene, jos me väsähdämme ja sirottelemme tuhkaa päällemme. Jos olemme Jumalan lapsia, Hän on meissä, PyhänHengen kautta, kokoajan, alati, jatkuvasti. Jos tuntuu, ettei jaksa enää itkeäkään, niin voi vain olla Hänessä ja huoata. Senkin Hän kuulee, varmasti.
Joskus tuntuu, ettei jaksa kulkea enää metriäkään ja tuntuu siltä, ettei Jumalakaan anna meille voimia kulkea kuin askel kerrallaan. Mitä sitten? Tarvitseeko meidän yrittää kulkea mielessämme pitempiä matkoja? Matteus 6:34: "Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa." Tämä on varmasti niitä vaikeimmin opittavia asioita, mitä Jumala meille opettaa ja useimmiten joutuu opettamaan koko tämän maallisen vaelluksen ajan, kuolinhetkeen asti. Matteus 25:13 "Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä"
Hebrealaiskirjeen 12:6: "Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa".
Minä olen omissa ahdistuksissani kokenut, että kun Jumala lapsiansa kurittaa, niin tarkoituksena onkin se, etteivät he pakene tai etäänny, vaan kurituksen jälkeen hakevat yhä tiukemmin lohdutusta Häneltä. Tämän jälkeen he taas jaksavat pienen matkan kulkea suoraan horjumatta kohti päämäärää, iänkaikkista elämää.
Sanoit, että tuntuu kuin suunnitelma toisensa jälkeen murenisi. Näin se kai monesti menee Jumalan lapsen elämässä. Me teemme kaikenlaisia suunnitelmia, että voisimme tavalla tai toisella tukeutua ja turvautua itseemme ja omiin rakennelmiimme. Usein Jumala kuitenkin antaa näiden rakennelmien sortua, että jäisi vain yksi ainut seisomaan raunioiden päälle, Jeesus Kristus. Luuk 14:33 "Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni." Jumala riisuu meitä kaikesta, luopuminen on meille vastahakoista, luontomme vastaista, sillä haluaisimme pitää itsellämme edes jotain.
Näitä asioita Jumalani on minulle puhunut viime aikoina omien vaikeuksieni keskellä taistellessani (jotka ovat myös kestäneet vuosikymmeniä), halusin ne jakaa sinulle. Minä olen vasta oppimisen alussa enkä tiedä vielä kuin vähän, mutta jos nyt jotain pystyin sinulle antamaan, niin kiitän siitä Taivaan Isää.
Gal 6:2 "Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain."
Rukous auttaa aina. Älä edes epäile,sillä en ole uskovainen,silti rukous auttaa.
Rukoile lempeästi,ajattele samalla asiaa jolle apua pyydät.Ole tosissasi ja yritä keskittyä Jumalan valoa kohti.
"Anokaa,niin Teille annetaan", usko tuohon lauseeseen. Olen saanut rukouksessa avun,näin saat myös Sinä.