Pääosassa pärmiläiset
Vyöryn alta lähti miehiä karkuun monista joukoista. Yli muitten "kunnostautuivat" kuitenkin pärmiläiset rikollisista ja karkureista koottujen pataljoonien miehet.
Näitä joukkoja alettiin koota elokuussa 1941 lupaamalla tuomioitaan sovittamassa olleille synnit anteeksi nuhteetonta palvelua vastaan. Ajastaan aineksia kertyi kaikkiaan neljään pataljoonan ensimmäisenä perustetun, jääkärimajuri Nikke Pärmin johtaman Erillispataljoona 21:n, tullessa tunnetuimmaksi, koko toiminnan symbooliksi. Sen upseereina oli nimismiehiä ja muuta poliisipäällystöä, ryhmänjohtajina kerralla korpraaleiksi ylennetty Hyvinkään sotapoliisikoulun kurssi. Pärmiläisistä oli ongelmia kaiken matkaa. Alkuvaiheessa mukaan otettiin myös poliittisa vankeja ("ryömäläiset"). Näistä ensimmäiset mm. myöhempi sisäministeri Yrjö Leino pakenivat joukostaan jo junamatkalla rintamalle. Linjoilla useita kymmeniä pataljoonan miehiä loikkasi yli rintaman osan palautuessa aikanaan takaisin desantteina, vastapuolen vakoilijoina. Vankipataljoonien määrän lisääntyessä niistä koottiin keväällä -42 oma rykmenttinsä JR 101. Seuraava vuosi osoitti keskityksen epäonnistuneeksi, ja joulukuussa -43 JR 101 hajoitettiin sijoittamalla pataljoonat muihin rykmentteihin.
Pärmiläisistä tuli kolmas pataljoona pohjoisakymenlaaksolaista koottuun JR 5:een Aunukseen. Kesän -44 ratkaisuvaiheessa viitonen siirrettiin Kannakselle, missä se joutui lähes suoraan junasta torjuntaan Perkjärvelle. Pahan kranaattityöpyn alle jäänyt III/JR5 hajosi ja vain osa saatiin kerätyksi joukkoonsa takaisin.
Noin tuhannen miehen pataljoonasta 280 siirtyi tässä kahinassa lopullisesti käpykaarttiin. Osa joukosta otti ilmeisesti Viipurista käyttöönsä kuorma-autoja, ryösti Nuijamaalla suojeluskuntalaisten pitämän polttoaineenjakeluaseman ja jatkoi Lappeenrantaan. Täkäläisten järjestyksenpitäjien yritettyä joukon pysäytystä nämä nostivat rautatieaseman vieressä olevan alikäytävän tienoilla konekiväärin kuljettajakopin katolle ja tie avautui. Pysäyttäjistä yksi kuoli ja muutama haavoittui.
Päästyään kaupunkiin joukko mellasti täällä muutaman päivän siirtyen sen jälkeen Saimaan saariin. Ilmasuojelumiesten yritys pidättää karkureita sieltä epäonnistui, koska näillä oli aseita mukanaan sekä taito käyttää niitä. Miesten ja voimien säästämiseksi karkureitten päätettiin antaa olla rauhassa toistaiseksi, mitä käytännössä jatkui sodan loppuun. Entisen JR 101:n muittenkaan pataljoonien loppusodasta ei tullut kunniallista. III/JR 12:sta (ent. ErP 23) lähti Kilpeenjoelta livohkaan runsaat 300 miestä. Eversti-kirjailija Niilo Lappalainen nimeää Ihantala kesti -kirjassaan tämän Kannaksen pahimmaksi karkaamistapaukseksi. Karhumäestä vetäytynyt III/JR 56 (ent. ErP 22) muutettiin pian ensitaisteluiden jälkeen työkomppanioiksi.
III/JR 5:n ohella neuvostojoukot löivät tykkitulella ja ilmapommituksilla hajalle myös Jääkäripataljoona 2:n. Näitten joukko-osastojen sisukkaimpien jäljellejääneitten ynnä II/JR 5:n voimin venäläisten ryntäys pystyttiin kuitenkin pysäyttämään puoleksitoista vuorokaudeksi. Teosta II/JR 5:n komentaja, everstiluutnantti Auno Kuiri, sai Mannerheim -ristin. Tositietoa niukasti
Lappeenrannan kesän 1944 tapahtumat ovat monelta osin mysteerejä tai salaisuuksia. Tiedot paikkakunnalla toimineesta pikaoikeudesta ja suurista teloitusmääristä ovat toistaiseksi jääneet vaille julkista näyttöä kumpaankaan suuntaan.
Sodanjälkeisten yhteenvetojen mukaan Kannaksella toimineen IV armeijakunnan joukoista lähti 22.6. mennessä lipettiin noin 19 000 miestä. Arvioiden mukaan tästä aiheutui päivittäin kuudentuhannen vajaus taisteluvahvuuteen. Tällä katsottiin olevan jo sotatoimia vaarantava vaikutus. Heinäkuun puolivälissä em. joukosta oli yhä karkuteillä puolisentoistatuhatta. Lappeenrannan seudulle suurhyökkäyksen jaloista Kannakselta vetäytyneen Erillisen sotilaspoliisiosaston 9. komppania on tilastoinut ajalla 1530.6. yhteensä 1192 karkuripidätystä, mutta kertoo kiinniotetuiksi myös parhaina päivinä satoja sellaisia, joista ei ole vielä ehditty tehdä ilmoitusta. Kokonaislukuna on muissa lähteissä mainittu jopa 6000. Kesän vanhetessa karkureita alkoi piileskellä kotiseuduillaan omaistensa huoltamina. Huomioon otettavana seikkana näitten etsinnässä raporteissa todetaan, että "kuunnellaan naapurin akkojen keskusteluja ruuan viennistä yms:sta".
Paitsi omaisiltaan, piileskelijät saivat huoltoa varastelemalla ruokatavaroita taloista sekä pelloilta. "Saimaan divisioonan" miesten muistellaan muun muassa lahdanneen lehmiä Kyläniemessä. Pidätettyjen seuraavista osoitteista raportit eivät kerro. Enemmistö joka tapauksessa lähti mutinoitta omien joukkojensa opaselimien tai Lappeenrantaan perustetun henkilötäydennyskeskuksen kautta takaisin eteen. Suostuminen paluuseen rintamalle yleensä puhdisti miehen pelin. Luovutuksista oikeusviranomaisille ei 9. komppanian sen enempää kuin ErSpolOs:n kolmannen pataljoonankaan (7. komppania Kouvolassa, 8.K Pieksämäellä) kertomuksissa mainita.
Ainakaan III/ErSpolOs:n kesä-heinäkuun -44 Sota-arkistossa olevat paperit eivät tunne sen enempää pidättäjille aiheutuneita tappioita karkureiden "hyökkäyksessä" Lappeenrantaan kuin toimintaa teloitusosastonanakaan. Heinäkuulta todetaan kaksi desanttiteloitusta Kuopiossa. Omia tappioita pataljoonan kesäheinäkuun selostukset tuntevat vain yhden sotapoliisin kaatumisen ja viiden (toisaalla kertomuksessa olevan tiedon mukaan yhdeksän) haavoittumisen Simolan pommituksessa 19.6.
Reppanoita ja tosikonnia
Kuvausten mukaan karkurijoukossa oli sekä aseilla pidättäjiään vastaan puolustautuneita tosilusmuja että myös hermonsa ja toimintakykynsä kadottaneita reppanoita.
Viipurin viimeisenä päivänä sotilasasua kantaneita partaisia miehiä oli osallistunut viinakaupan varaston tuhoajaisiin ammentamalla poliisin särkemästä varastosta valunutta cocktailia kourineen katuojasta suuhunsa. Saman joukon nähtiin täydentävän varastojaan ravintoloista, apteekeista ja kemikaliokaupoista sekä kahlaavan meijerin maitoaltaissa. Ilmavoimien väkeen kuulunutta majuria vastaan tuli Lappeenrannassa Chymoksen kohdalla "väsyneen ja jalkojaan laahaavan vänrikin johtama osin aseeton osasto. Tehtaan kohdalla se yksinkertaisesti kivitti ikkuvat sisään ja kohta kiikaroi maailmaa pullon läpi." (Hannu Ojala, ES 24.7. 1994) Valtakadulla puutalossa Matka-Lappeen paikkeilla sijainnutta Lappeenrannan viinakauppaa ei evakuoitu. Viipurin menetyksen aikoihin myymälä kyllä suljettiin ja henkilökunta lähti evakkoon johtaja Holmin jäädessä paikalle vartijaksi. Palatessaan syksyllä takaisin alkolaiset voivat todeta kaiken olevan kunnossa ja ennallaan.
Lappeenrannan Mersu -lentäjiin kuulunut Heimo Lampi kertoo kirjoissaan Lappeenrannan pommitusten aikaisesta tapauksesta: "Hermonsa menettänyt jalkaväen sotilas juoksi ohitseni ja ryntäsi lähellä olevaan syvään monttuun. Sinne oli suojautunut kolme lottaa. Tämä mies syöksyi suoraan monttuun ja alkoi kaivautua näiden lottien alle." Sodan jälkeen lakimiesuralle lähtenyt ja Kouvolan Hovioikeuden puheenjohtaja eläkkeelle jäänyt Lampi kertoo, ettei nähnyt Lappeenrannassa -oloaikanaan yhtään karkuripidätystä. Lampi kertoo näitä pyöriskelleen runsaasti varuskunta-alueellakin ja saaneen jopa ruokaa muonituslotilta. Lammen mukaan ongelma ei rajoittunut yksin maavoimiin. Viimeisimmässä kirjassaan Kenttäpostia Kannakselta Lampi toteaa oman laivueensa hävittäjälentäjissäkin olleen toistakymmentä lopen uupunutta, jotka eivät halunneet, uskaltaneet, jatkaa taisteluaan taivaalla. Työnsä kesken jättäneet siirrettiin muualle maatehtäviin Lammen mukaan työtään jatkavien halveksunnan saattamina. Lampi kertoo ilmiötä esiintyneen myös muualla ilmavoimien piirissä.
Lappeenrannan kaupunginjohtaja Onni Kutvonen mainitsee karkuriongelman raportissaan 24. kesäkuuta.
Karkuriksi ryhtyneen osa ei välttämättä ollut rintamalle jääneitä tovereita helpompi. Tuntumaa mitalin toiseen puoleen voi etsiä ainakin vähälle julkisuudelle jääneen lemiläisen sotasokean Viljo Pölläsen kirjasta Isänmaan petturit.
Vyöryn alta lähti miehiä karkuun monista joukoista. Yli muitten "kunnostautuivat" kuitenkin pärmiläiset rikollisista ja karkureista koottujen pataljoonien miehet.
Näitä joukkoja alettiin koota elokuussa 1941 lupaamalla tuomioitaan sovittamassa olleille synnit anteeksi nuhteetonta palvelua vastaan. Ajastaan aineksia kertyi kaikkiaan neljään pataljoonan ensimmäisenä perustetun, jääkärimajuri Nikke Pärmin johtaman Erillispataljoona 21:n, tullessa tunnetuimmaksi, koko toiminnan symbooliksi. Sen upseereina oli nimismiehiä ja muuta poliisipäällystöä, ryhmänjohtajina kerralla korpraaleiksi ylennetty Hyvinkään sotapoliisikoulun kurssi. Pärmiläisistä oli ongelmia kaiken matkaa. Alkuvaiheessa mukaan otettiin myös poliittisa vankeja ("ryömäläiset"). Näistä ensimmäiset mm. myöhempi sisäministeri Yrjö Leino pakenivat joukostaan jo junamatkalla rintamalle. Linjoilla useita kymmeniä pataljoonan miehiä loikkasi yli rintaman osan palautuessa aikanaan takaisin desantteina, vastapuolen vakoilijoina. Vankipataljoonien määrän lisääntyessä niistä koottiin keväällä -42 oma rykmenttinsä JR 101. Seuraava vuosi osoitti keskityksen epäonnistuneeksi, ja joulukuussa -43 JR 101 hajoitettiin sijoittamalla pataljoonat muihin rykmentteihin.
Pärmiläisistä tuli kolmas pataljoona pohjoisakymenlaaksolaista koottuun JR 5:een Aunukseen. Kesän -44 ratkaisuvaiheessa viitonen siirrettiin Kannakselle, missä se joutui lähes suoraan junasta torjuntaan Perkjärvelle. Pahan kranaattityöpyn alle jäänyt III/JR5 hajosi ja vain osa saatiin kerätyksi joukkoonsa takaisin.
Noin tuhannen miehen pataljoonasta 280 siirtyi tässä kahinassa lopullisesti käpykaarttiin. Osa joukosta otti ilmeisesti Viipurista käyttöönsä kuorma-autoja, ryösti Nuijamaalla suojeluskuntalaisten pitämän polttoaineenjakeluaseman ja jatkoi Lappeenrantaan. Täkäläisten järjestyksenpitäjien yritettyä joukon pysäytystä nämä nostivat rautatieaseman vieressä olevan alikäytävän tienoilla konekiväärin kuljettajakopin katolle ja tie avautui. Pysäyttäjistä yksi kuoli ja muutama haavoittui.
Päästyään kaupunkiin joukko mellasti täällä muutaman päivän siirtyen sen jälkeen Saimaan saariin. Ilmasuojelumiesten yritys pidättää karkureita sieltä epäonnistui, koska näillä oli aseita mukanaan sekä taito käyttää niitä. Miesten ja voimien säästämiseksi karkureitten päätettiin antaa olla rauhassa toistaiseksi, mitä käytännössä jatkui sodan loppuun. Entisen JR 101:n muittenkaan pataljoonien loppusodasta ei tullut kunniallista. III/JR 12:sta (ent. ErP 23) lähti Kilpeenjoelta livohkaan runsaat 300 miestä. Eversti-kirjailija Niilo Lappalainen nimeää Ihantala kesti -kirjassaan tämän Kannaksen pahimmaksi karkaamistapaukseksi. Karhumäestä vetäytynyt III/JR 56 (ent. ErP 22) muutettiin pian ensitaisteluiden jälkeen työkomppanioiksi.
III/JR 5:n ohella neuvostojoukot löivät tykkitulella ja ilmapommituksilla hajalle myös Jääkäripataljoona 2:n. Näitten joukko-osastojen sisukkaimpien jäljellejääneitten ynnä II/JR 5:n voimin venäläisten ryntäys pystyttiin kuitenkin pysäyttämään puoleksitoista vuorokaudeksi. Teosta II/JR 5:n komentaja, everstiluutnantti Auno Kuiri, sai Mannerheim -ristin. Tositietoa niukasti
Lappeenrannan kesän 1944 tapahtumat ovat monelta osin mysteerejä tai salaisuuksia. Tiedot paikkakunnalla toimineesta pikaoikeudesta ja suurista teloitusmääristä ovat toistaiseksi jääneet vaille julkista näyttöä kumpaankaan suuntaan.
Sodanjälkeisten yhteenvetojen mukaan Kannaksella toimineen IV armeijakunnan joukoista lähti 22.6. mennessä lipettiin noin 19 000 miestä. Arvioiden mukaan tästä aiheutui päivittäin kuudentuhannen vajaus taisteluvahvuuteen. Tällä katsottiin olevan jo sotatoimia vaarantava vaikutus. Heinäkuun puolivälissä em. joukosta oli yhä karkuteillä puolisentoistatuhatta. Lappeenrannan seudulle suurhyökkäyksen jaloista Kannakselta vetäytyneen Erillisen sotilaspoliisiosaston 9. komppania on tilastoinut ajalla 1530.6. yhteensä 1192 karkuripidätystä, mutta kertoo kiinniotetuiksi myös parhaina päivinä satoja sellaisia, joista ei ole vielä ehditty tehdä ilmoitusta. Kokonaislukuna on muissa lähteissä mainittu jopa 6000. Kesän vanhetessa karkureita alkoi piileskellä kotiseuduillaan omaistensa huoltamina. Huomioon otettavana seikkana näitten etsinnässä raporteissa todetaan, että "kuunnellaan naapurin akkojen keskusteluja ruuan viennistä yms:sta".
Paitsi omaisiltaan, piileskelijät saivat huoltoa varastelemalla ruokatavaroita taloista sekä pelloilta. "Saimaan divisioonan" miesten muistellaan muun muassa lahdanneen lehmiä Kyläniemessä. Pidätettyjen seuraavista osoitteista raportit eivät kerro. Enemmistö joka tapauksessa lähti mutinoitta omien joukkojensa opaselimien tai Lappeenrantaan perustetun henkilötäydennyskeskuksen kautta takaisin eteen. Suostuminen paluuseen rintamalle yleensä puhdisti miehen pelin. Luovutuksista oikeusviranomaisille ei 9. komppanian sen enempää kuin ErSpolOs:n kolmannen pataljoonankaan (7. komppania Kouvolassa, 8.K Pieksämäellä) kertomuksissa mainita.
Ainakaan III/ErSpolOs:n kesä-heinäkuun -44 Sota-arkistossa olevat paperit eivät tunne sen enempää pidättäjille aiheutuneita tappioita karkureiden "hyökkäyksessä" Lappeenrantaan kuin toimintaa teloitusosastonanakaan. Heinäkuulta todetaan kaksi desanttiteloitusta Kuopiossa. Omia tappioita pataljoonan kesäheinäkuun selostukset tuntevat vain yhden sotapoliisin kaatumisen ja viiden (toisaalla kertomuksessa olevan tiedon mukaan yhdeksän) haavoittumisen Simolan pommituksessa 19.6.
Reppanoita ja tosikonnia
Kuvausten mukaan karkurijoukossa oli sekä aseilla pidättäjiään vastaan puolustautuneita tosilusmuja että myös hermonsa ja toimintakykynsä kadottaneita reppanoita.
Viipurin viimeisenä päivänä sotilasasua kantaneita partaisia miehiä oli osallistunut viinakaupan varaston tuhoajaisiin ammentamalla poliisin särkemästä varastosta valunutta cocktailia kourineen katuojasta suuhunsa. Saman joukon nähtiin täydentävän varastojaan ravintoloista, apteekeista ja kemikaliokaupoista sekä kahlaavan meijerin maitoaltaissa. Ilmavoimien väkeen kuulunutta majuria vastaan tuli Lappeenrannassa Chymoksen kohdalla "väsyneen ja jalkojaan laahaavan vänrikin johtama osin aseeton osasto. Tehtaan kohdalla se yksinkertaisesti kivitti ikkuvat sisään ja kohta kiikaroi maailmaa pullon läpi." (Hannu Ojala, ES 24.7. 1994) Valtakadulla puutalossa Matka-Lappeen paikkeilla sijainnutta Lappeenrannan viinakauppaa ei evakuoitu. Viipurin menetyksen aikoihin myymälä kyllä suljettiin ja henkilökunta lähti evakkoon johtaja Holmin jäädessä paikalle vartijaksi. Palatessaan syksyllä takaisin alkolaiset voivat todeta kaiken olevan kunnossa ja ennallaan.
Lappeenrannan Mersu -lentäjiin kuulunut Heimo Lampi kertoo kirjoissaan Lappeenrannan pommitusten aikaisesta tapauksesta: "Hermonsa menettänyt jalkaväen sotilas juoksi ohitseni ja ryntäsi lähellä olevaan syvään monttuun. Sinne oli suojautunut kolme lottaa. Tämä mies syöksyi suoraan monttuun ja alkoi kaivautua näiden lottien alle." Sodan jälkeen lakimiesuralle lähtenyt ja Kouvolan Hovioikeuden puheenjohtaja eläkkeelle jäänyt Lampi kertoo, ettei nähnyt Lappeenrannassa -oloaikanaan yhtään karkuripidätystä. Lampi kertoo näitä pyöriskelleen runsaasti varuskunta-alueellakin ja saaneen jopa ruokaa muonituslotilta. Lammen mukaan ongelma ei rajoittunut yksin maavoimiin. Viimeisimmässä kirjassaan Kenttäpostia Kannakselta Lampi toteaa oman laivueensa hävittäjälentäjissäkin olleen toistakymmentä lopen uupunutta, jotka eivät halunneet, uskaltaneet, jatkaa taisteluaan taivaalla. Työnsä kesken jättäneet siirrettiin muualle maatehtäviin Lammen mukaan työtään jatkavien halveksunnan saattamina. Lampi kertoo ilmiötä esiintyneen myös muualla ilmavoimien piirissä.
Lappeenrannan kaupunginjohtaja Onni Kutvonen mainitsee karkuriongelman raportissaan 24. kesäkuuta.
Karkuriksi ryhtyneen osa ei välttämättä ollut rintamalle jääneitä tovereita helpompi. Tuntumaa mitalin toiseen puoleen voi etsiä ainakin vähälle julkisuudelle jääneen lemiläisen sotasokean Viljo Pölläsen kirjasta Isänmaan petturit.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei Pärmin komennossa.
Pärmi siityi rintamalta pois aikaisemmin. Musta nuoli oli kyllä kova porukka sen jälkeen, kun komukat loikkas naapurin puolelle.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikke_Pärmi
http://www.pkymasehist.fi/parmi.html
Olisiko porukka ollut "henkisesti haavoittuneita"
Kovat oli ajat. En voi tuomita ketään.
Lapsuudestani muistaisin, että vammoja jäi korvien väliin monille veteraaneille.