Tulipa mieleen muuan ajatus...
’Traditionalismista’ negatiiviseen sävyyn puhuttaessa (sekä akateemisessa että populaarikeskustelussa) viitataan useimmiten esimoderniin tai moderniin kaikkine sen ilmentymineen (esim. koti, uskonto ja isänmaa –ajattelu, kymmeneen käskyyn perustuva lainsäädäntö, perhearvot jne.) Automaattisena oletuksena tällöin on mm. edellä mainittujen arvojen ’taantumuksellisuuden’ jatkuva korostaminen, argumentointi siitä se että ne ovat jääneet kauas historian syövereihin ja nykyaikanakin vain muutamien yksinkertaisten, kouluttamattomien ja muutenkin jollain tavoin elämää pelkäävien yksilöiden selviytymisstrategiaksi pahassa maailmassa. Tämän vastakohtana kaikki ’innovatiivinen’, neomoderni’ jne., ts. kaikki ajan hermolla olemiseen ja tulevaisuuorientoituneisuuteen positiivisessa sävyssä viittaavat käsitteet yhdistetään implisiittisesti tiettyihin asioihin (esim. ylikorostunut narsismi ja individualismi, kohtuullinen ja mukasivistynyt alkoholinkäyttö, avoliitot, samaa sukupuolta olevien liitot, avioerot, elämän ja kuoleman hallitsemisyritykset – ts. Jumalan leikkiminen - kaikissa muodoissaan sekä oma henkilökohtaisen mielenrauhan tavoittelu pick&mix –tyyliin poimimalla vähän jotain kivaa jokaisesta uskonnosta, etenkin itämaisista sellaisista… tässä vain muutamia mainitakseni).
Edellä mainittu, yleisesti hyväksytty ja jopa niiden kaikkein avarakatseisimpien ja ennakkoluulottomienkin ihmisten purematta nielemä ajatusrakennelma osoittautuu kuitenkin pohjimmiltaan suhteellisen hataraksi. Traditio-sanallahan viitataan ainakin yleisessä merkityksessä johonkin asiaan, joka on tullut itsestäänselvyydeksi ja jota ihmiset noudattavat ainoastaan ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksesta (klassinen esimerkki: ”koska näin on aina ollut, ja muutkin tekevät näin”). OK, 60- ja 70 –luvuilla kapinoineille suurille ikäluokille tämä dikotomia varmasti tuntuu tutulta ja oikealta; heille traditio, jota vastaan tuli taistella, todellakin merkitsi yhtä kuin heidän vanhempiensa kunnioittamat kristilliset arvot… Mutta vuosikymmenet ovat kuluneet ja se, mikä eilen oli kovinkin innovatiivista, on muuttunut tämän päivän traditioksi. Kuinka moni esim. 70- ja 80-luvuilla syntyneistä tuntee työ- tai opiskelukavereistaan ketään, joka ei olisi jo asunut yhdessä ainakin yhden kumppanin kanssa? (Itse ko. ikäluokkaan kuuluvana voin sanoa, etten ole kovinkaan montaa tavannut – pikemminkin avoliitto on muuttunut normiksi, jota kaikkien tulisi noudattaa ja johon sännätään suinpäin usein sen kummemmin asiaa ajattelematta juuri siksi, ”koska kaikki muutkin tekevät niin”). Samoin on kaikkien muidenkin edellä mainitsemieni asioiden laita: ne eivät enää ole kapinaa, vaan pikemminkin mainstreamia, valtavirtakamaa. Ne eivät hetkauta tai kauhistuta tippaakaan ketään, eivät ainakaan x- ja y-sukupolvien kasvatteja, jotka ovat imeneet kaiken itsestäänselvyytenä osaksi arvomaailmaansa jo äidinmaidossa. Toisin sanoen juuri nämä asiat (synnit, jotka tietysti kautta aikojen ovat hallinneet ihmisiä ja yhteiskuntia mutta saaneet nyt yhä julkisempia, monimutkaisempia ja kauhistavampia muotoja), ovat tämän päivän traditiota – asioita, jotka tulisi kyetä kyseenalaistamaan. Kaikki niiden vastakohtana olevat asiat ja ilmiöt, ts. Raamatun ja Jumalan Sanan mukaan elämisen muodot, sen sijaan ovat ihmisille uusia, vieraita ja pelottavia (eivät siis suinkaan traditiota vaan pikemminkin sitä, mitä ei ole nähty eikä koettu ja josta ei vielä tiedetä mitään muuta kuin median ja kuulopuheiden perusteella syntyneitä ennakkoluuloja).
Mitä sitten on tradition kyseenalaistaminen – mitäpä muutakaan kuin syvää heräystä, synnin tuntoon tulemista, sekä koko kulttuurin että ennen kaikkea oman itsensä kriittistä tarkastelua. Ja vaikka tietyille asioille onkin ajoittain olemassa ns. ’sosiaalinen tilaus’ (esim. juuri ajallemme tyypillinen mielenrauhan tavoittelu ja sitä kautta osittainen kiinnostus hengellisiin asioihin) kyseessä on kuitenkin aina yksilöllinen, puhtaasti oman heikkouden ja pahuuden tavoittamiseen pohjautuva kokemus. Toisin sanoen oikeaa, totista, Jumalan mielen mukaista katumusta ja parannusta ei saavuteta omin voimin (yksi niistä harvoista asioista elämässä, joihin ei ihmisellä hienoine rakennelmineen ja keksintöineen ole mitään vaikutusvaltaa!) vaan kyseessä on Jumalan työ ihmisessä, alusta loppuun asti. Ei siinä auta personal spiritual development –yritykset, ei joogat ja meditoinnit ja retriitit, ei edes ahkera Raamatun lukeminen tai hyvät teot. Heräys ja synnin tunto, samoin kuin sitä seuraava armon tuntokin, on ilman omaa ansiota saatu lahja ylhäältä.
Kristittynä eläminen assosioidaan usein helpoksi ratkaisuksi, ainoastaan sokeaksi auktoriteettien seuraamiseksi (kuten tältäkin palstalta saa jatkuvasti lukea). Kuitenkin totinen uskon kilvoittelu on kaiken tämän vastakohta: se on jatkuvaa vallitsevan yhteiskunnan ja sen ihanteiden, mutta ennen kaikkea myös omien ajattelumallien ja toimintatapojen kyseenalaistamista (vrt. synnin tunto ja oikea itsensä tunteminen). Se, että sokeat näin saavat näkönsä ja kuolleet heräävät eloon, merkitsee ainakin oman kokemukseni mukaan juuri täydellistä vapautumista monista aikamme ja yhteiskuntamme kieroutuneista traditioista.
No, kuten muutamat toivottavasti tästä sekavasta sepustuksesta huomasivat, pointti tästä kaikesta on kirjoitettu ylös jo kaksituhatta vuotta sitten ja tuodaan esiin edelleenkin elävässä seurakunnassa saarnatussa Sanassa…. niissä se vain ilmaistaan selkeämmin, kirkkaammin ja ytimekkäämmin. Itselläni näin kuolevaisena on taipumusta joutavaan jaaritteluun ja asioiden monimutkaistamiseen, mutta suottehan anteeksi… oli pakko vain kirjoittaa ajatukset ylös, kun tuli ’ahaa-elämys’. :-)
’Traditionalismista’ negatiiviseen sävyyn puhuttaessa (sekä akateemisessa että populaarikeskustelussa) viitataan useimmiten esimoderniin tai moderniin kaikkine sen ilmentymineen (esim. koti, uskonto ja isänmaa –ajattelu, kymmeneen käskyyn perustuva lainsäädäntö, perhearvot jne.) Automaattisena oletuksena tällöin on mm. edellä mainittujen arvojen ’taantumuksellisuuden’ jatkuva korostaminen, argumentointi siitä se että ne ovat jääneet kauas historian syövereihin ja nykyaikanakin vain muutamien yksinkertaisten, kouluttamattomien ja muutenkin jollain tavoin elämää pelkäävien yksilöiden selviytymisstrategiaksi pahassa maailmassa. Tämän vastakohtana kaikki ’innovatiivinen’, neomoderni’ jne., ts. kaikki ajan hermolla olemiseen ja tulevaisuuorientoituneisuuteen positiivisessa sävyssä viittaavat käsitteet yhdistetään implisiittisesti tiettyihin asioihin (esim. ylikorostunut narsismi ja individualismi, kohtuullinen ja mukasivistynyt alkoholinkäyttö, avoliitot, samaa sukupuolta olevien liitot, avioerot, elämän ja kuoleman hallitsemisyritykset – ts. Jumalan leikkiminen - kaikissa muodoissaan sekä oma henkilökohtaisen mielenrauhan tavoittelu pick&mix –tyyliin poimimalla vähän jotain kivaa jokaisesta uskonnosta, etenkin itämaisista sellaisista… tässä vain muutamia mainitakseni).
Edellä mainittu, yleisesti hyväksytty ja jopa niiden kaikkein avarakatseisimpien ja ennakkoluulottomienkin ihmisten purematta nielemä ajatusrakennelma osoittautuu kuitenkin pohjimmiltaan suhteellisen hataraksi. Traditio-sanallahan viitataan ainakin yleisessä merkityksessä johonkin asiaan, joka on tullut itsestäänselvyydeksi ja jota ihmiset noudattavat ainoastaan ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksesta (klassinen esimerkki: ”koska näin on aina ollut, ja muutkin tekevät näin”). OK, 60- ja 70 –luvuilla kapinoineille suurille ikäluokille tämä dikotomia varmasti tuntuu tutulta ja oikealta; heille traditio, jota vastaan tuli taistella, todellakin merkitsi yhtä kuin heidän vanhempiensa kunnioittamat kristilliset arvot… Mutta vuosikymmenet ovat kuluneet ja se, mikä eilen oli kovinkin innovatiivista, on muuttunut tämän päivän traditioksi. Kuinka moni esim. 70- ja 80-luvuilla syntyneistä tuntee työ- tai opiskelukavereistaan ketään, joka ei olisi jo asunut yhdessä ainakin yhden kumppanin kanssa? (Itse ko. ikäluokkaan kuuluvana voin sanoa, etten ole kovinkaan montaa tavannut – pikemminkin avoliitto on muuttunut normiksi, jota kaikkien tulisi noudattaa ja johon sännätään suinpäin usein sen kummemmin asiaa ajattelematta juuri siksi, ”koska kaikki muutkin tekevät niin”). Samoin on kaikkien muidenkin edellä mainitsemieni asioiden laita: ne eivät enää ole kapinaa, vaan pikemminkin mainstreamia, valtavirtakamaa. Ne eivät hetkauta tai kauhistuta tippaakaan ketään, eivät ainakaan x- ja y-sukupolvien kasvatteja, jotka ovat imeneet kaiken itsestäänselvyytenä osaksi arvomaailmaansa jo äidinmaidossa. Toisin sanoen juuri nämä asiat (synnit, jotka tietysti kautta aikojen ovat hallinneet ihmisiä ja yhteiskuntia mutta saaneet nyt yhä julkisempia, monimutkaisempia ja kauhistavampia muotoja), ovat tämän päivän traditiota – asioita, jotka tulisi kyetä kyseenalaistamaan. Kaikki niiden vastakohtana olevat asiat ja ilmiöt, ts. Raamatun ja Jumalan Sanan mukaan elämisen muodot, sen sijaan ovat ihmisille uusia, vieraita ja pelottavia (eivät siis suinkaan traditiota vaan pikemminkin sitä, mitä ei ole nähty eikä koettu ja josta ei vielä tiedetä mitään muuta kuin median ja kuulopuheiden perusteella syntyneitä ennakkoluuloja).
Mitä sitten on tradition kyseenalaistaminen – mitäpä muutakaan kuin syvää heräystä, synnin tuntoon tulemista, sekä koko kulttuurin että ennen kaikkea oman itsensä kriittistä tarkastelua. Ja vaikka tietyille asioille onkin ajoittain olemassa ns. ’sosiaalinen tilaus’ (esim. juuri ajallemme tyypillinen mielenrauhan tavoittelu ja sitä kautta osittainen kiinnostus hengellisiin asioihin) kyseessä on kuitenkin aina yksilöllinen, puhtaasti oman heikkouden ja pahuuden tavoittamiseen pohjautuva kokemus. Toisin sanoen oikeaa, totista, Jumalan mielen mukaista katumusta ja parannusta ei saavuteta omin voimin (yksi niistä harvoista asioista elämässä, joihin ei ihmisellä hienoine rakennelmineen ja keksintöineen ole mitään vaikutusvaltaa!) vaan kyseessä on Jumalan työ ihmisessä, alusta loppuun asti. Ei siinä auta personal spiritual development –yritykset, ei joogat ja meditoinnit ja retriitit, ei edes ahkera Raamatun lukeminen tai hyvät teot. Heräys ja synnin tunto, samoin kuin sitä seuraava armon tuntokin, on ilman omaa ansiota saatu lahja ylhäältä.
Kristittynä eläminen assosioidaan usein helpoksi ratkaisuksi, ainoastaan sokeaksi auktoriteettien seuraamiseksi (kuten tältäkin palstalta saa jatkuvasti lukea). Kuitenkin totinen uskon kilvoittelu on kaiken tämän vastakohta: se on jatkuvaa vallitsevan yhteiskunnan ja sen ihanteiden, mutta ennen kaikkea myös omien ajattelumallien ja toimintatapojen kyseenalaistamista (vrt. synnin tunto ja oikea itsensä tunteminen). Se, että sokeat näin saavat näkönsä ja kuolleet heräävät eloon, merkitsee ainakin oman kokemukseni mukaan juuri täydellistä vapautumista monista aikamme ja yhteiskuntamme kieroutuneista traditioista.
No, kuten muutamat toivottavasti tästä sekavasta sepustuksesta huomasivat, pointti tästä kaikesta on kirjoitettu ylös jo kaksituhatta vuotta sitten ja tuodaan esiin edelleenkin elävässä seurakunnassa saarnatussa Sanassa…. niissä se vain ilmaistaan selkeämmin, kirkkaammin ja ytimekkäämmin. Itselläni näin kuolevaisena on taipumusta joutavaan jaaritteluun ja asioiden monimutkaistamiseen, mutta suottehan anteeksi… oli pakko vain kirjoittaa ajatukset ylös, kun tuli ’ahaa-elämys’. :-)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Monessa kohdin olen samaa mieltä. En kuitenkaan usko traditionalismi-modernismi -kysymyksen milloinkaan olevan ratkaistavissa vain toisen voitoksi.
Kuvasit 'modernismi' mielestäni aika yksipuolisesti. On nimittäin niin, että monet yleisesti hyvänä pidetyt arvot, kuten vapaus, tasa-arvo, demokratia, itsemääräämisoikeus, oikeusvaltio, uskonnonvapaus yms. ovat asioita, jotka joko ovat modernin ajan piirteitä tai tulleet vallitseviksi arvoiksi (ainakin länsimaissa) vasta modernina aikana. Nämä arvot ovat kehittyneet osin reaktioina kielteisinä pidettyihin 'traditionalistisille' arvoille, kuten patriarkalismi, sääty-yhteiskunta, autoritaarisuus, uskonnollinen pakkovalta yms.
Olet siis varmasti samaa mieltä siinä, ettei tiukinkaan 'traditionalismin' puolestapuhuja voi oikeasti olla sitä loppuun asti. Joudutaan valitsemaan joitain seikkoja, kuten perheen ja yhteisöllisyyden korostus, konservatiivinen seksuaalimoraali, yms. mutta sijoittamaan ne yleisen, modernin ajan ihmisen ja yhteiskunnan viitekehyksen sisälle.
Siksi rakentavin kysymyksenasettelu ei ole mielestäni 'traditio' vai 'moderni', vaan esim. se, minkälaiseen kristillisen elämänkatsomuksen ja yhteiskunnallisesti valistuneen näkemyksen yhteensovittamiseen meidän pitäisi pyrkiä.
Kiitos hyvistä kommenteista. En kylläkään missään tapauksessa tarkoittanut, että tulisi palata autoritaarisuuteen, sääty-yhteiskuntaan, patriarkalismiin jne., vaan pointtina oli pikemminkin se että koska tietyt asiat toistuvat syklisesti aikakausien saatossa (esim. taloudelliset nousu- ja laskukaudet vuorotellen), myös 'tradition' käsite muuttuu jatkuvasti ja tämän vuoksi sen nykyisestä määritelmästä olisi hyvä kyetä luopumaan (aivan, juuri niistä negatiivisista traditionalismiin liitetyistä arvoista). On kuitenkin olemassa yksi konsistentti, pysyvä ja muuttumaton perusta - Jumalan Sana, joka sinänsä itsessään ei pidä sisällään mitään näistä negatiivisista arvoista. Ainakin oman käsitykseni mukaan ne pohjautuvat ensisijaisesti eri aikakausien yhteiskuntarakenteisiin, instituutioihin jne., eivät suinkaan muuttumattomiin ja ajattomiin elämänohjeisiin. Siinä olen samaa mieltä kanssasi, että kyetäkseen elämään ja toimimaan yhteiskunnassa asiat on jollain tapaa pyrittävä sovittamaan tietyn viitekehyksen sisälle - mikä taas suinkaan ei tarkoita sitä, että tulisi olla joka paikassa altavastaajan asemassa ja sopeutua sopeutumista päästäkseen, vaikka maailman meno näyttäisi kuinka hullulta. Kriittisyys siis rules.