Vuokrasinpa malliksi ko.elokuvan ja luojan lykky, kaurismäki ei antanut elokuvaa ulkomaille ehdolle! Suomi kuva kärsii jo ilman näitä sairaita, neuvostoliittomaisia kaurismäen "tuijotan kädet jäykkänä ja puhun monotonisesti" elokuvia.
Naiivilla tavalla oli sotkettu -40lukua tähän päivään ja muutenkin oli kuin 10vuotias olisi liimannut pätkän kasaan. 0-10 asteikolla tulee 0 automaattisesti.
Naiivilla tavalla oli sotkettu -40lukua tähän päivään ja muutenkin oli kuin 10vuotias olisi liimannut pätkän kasaan. 0-10 asteikolla tulee 0 automaattisesti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Taidosta näyttää mitä tässä maassa heikoimmalle kansanosalle tapahtuu ja erityisesti hänen tavastaan kertoa kauniisti heidän arvostaan ihmisinä jotka tuntevat syvästi.
Elokuva kuten kaikki Kaurismäen tuotannot oat aitoa pelkistettyä kerrontaa, joka ei välttämättä avaudu sellaisille, jotka ei näe ympärilleen.
Uskon myöskin että elokuvan arvo nousee aivan eri kategoriaan ohjaajan perustelun johdosta, miksi ei sitä gaalaan halunnut.
Vahva kannanotto niiden amerikkalaisten puolesta jotka elävät samassa välinpitämättömyyden ja kylmyyden ilmapiirissä,kun Kaurismäen kuvaamat suomalaiset.
Kannanotot voi ilmaista dokumenteilla ja ihan muilla tavoilla, tämä elokuva olisi saanut jäädä ainakin minun puolesta tekemättä. Ruoholahtelaisena, jossa elokuva on kuvattu, minua kuvottaa suorastaan minkälaisen kuvan elokuva antaa yhdestä stadin kalleimmasta asuinalueesta. Huuhaa ukko koko Kaurismäki, katsoin tuonkin vain senvuoksi koska uteliaisuuteni heäsi aikoinaan kun kuvasivat yökaupalla elokuvaa ja valvottivat julmetuilla valoillaan. Surkea kuvaus suomalaisesta jollaista ei ole olemassakaan, surkeaa kaikki elokuvassa. Kaurismäki voisi alkaa Karpo kakkoseksi mielummin.
Elokuva on selvästi laittanut tunteesi liikkeelle.
Se on hyvän elokuvan tarkoituskin, ja se mitä näet ruoholahdessa on toista mitä Kaurismäki näkee.
En tosin itsekkään löydä kovin paljon kehuttavaa siitä asuinalueena, mutta se ei kai ole tämän jutumn pointti.
Saattaisit yllättyä kuinka paljon elokuvassa nähtyä suomalaista elää keskuudessasi.
"se mitä näet ruoholahdessa on toista mitä Kaurismäki näkee."
Näenkin aikalailla paremmin koska se kuvasi kaikki otoksensa yöllä siellä. Teho oli nolla, kelata piti lähes koko pätkä, siksi siitä mainitsin täällä kun oli niin helvetin huono.
Lienee turha kiistellä siitä, millaisen kuvan Kaurismäen elokuva antaa Ruoholahdesta, Helsingistä tai ylipäänsä Suomesta. Sillä Kaurismäen elokuvien paikat eivät viime vuosina niinkään ole olleet tiettyjä paikkoja, vaan utopioita, elokuvan fiktiivisiä ympäristöjä, jotka lähenevät herkullisilla värisävyillään maalauksia. Ja siten ne ovat esteettisempiä kuin Ruoholahti tai Mies vailla menneisyyttä -elokuvan Hakaniemen ranta konsanaan voivat ns. reaalimaailman valossa näyttäytyä. Kaurismäen elokuvat ovat viime vuosina kääntyneet visuaalisempaan suuntaan, mikä lienee etusijassa kuvaajan, leikkaajan, lavastajan ja keitä kaikkia niitä nyt elokuvan tekoon kuuluukaan, ansiota. Esimerkiksi Mies vailla menneisyyttä -elokuvan Pelastusarmeijan työntekijättären yksinäinen huoneen sävyt ovat todella syvät ja loistavat, samoin Laitakaupungin valojen antisankarin kellarihuone - ja asunnostahan on näkymä jalkakäytävälle asvaltin tasolle, mikä lienee kaurismäkiläistä virnettä sekin.
Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot ovat sävyltään muuttuneet Kaurismäen 1980-luvun realistisemmasta tuotannosta, jonka huippuna pidän mm. Varjoja paratiisissa. Mutta tarinat ja niiden käsittelytapa ovat jatkuvasti samaa taattua Kaurismäkeä. Henkilöhahmojen puhumattomuus ja "jäykkyys" tyylikeinona ehkä vieraannuttavat, mikäli elokuvalta odottaa ns. totuttua yleismaailmallista tai amerikkalaista kaavaa, jota Kaurismäen elokuvat eivät missään nimessä noudata. Uskoisin, että Kaurismäen mallit ovat paljon rankalaisessa elokuvassa, Godardissa ja Truffaut'ssa, mutta K. on silti luonut aivan omannäköistään elokuvaa, suorastaan oman lajityyppinsä. Ja parhaillaan Kaurismäen niukka dialogi on aivan hersyvän hauskaa. Sillä todellinen huumori tarvitsee aina myös vastakohtansa, tragedisen mausteen, elämän arvaamattomuuden, kohtuuttomuudenkin.
Kaurismäki on kantaa ottava, rohkea ja kärjistävä elokuvan tekijä, jotka ovat korvaamattomia ja joiden elokuvat eivät päästä katsojaa helpolla. Toiseksi suureksi suomalaiseksi ohjaajaksi nimittäisin Matti Ijäksen, jonka näkökulma pieneen ihmiseen on Kaurismäen tavoin empaattinen, mutta astetta pehmeämpi ja ehdottomasti katsojalle helpompi. Katsokaapa vaikka Painija, Pala valkoista marmoria jne. Sanoisin silti, että Kaurismäki on Ijästä vielä taitavampi, omaehtoisempi ja runollisempi.
On totta, että Laitakaupungin valot on naiivi, jyrkkien vastakohta-asettelujen elokuva, jossa ehdottoman hyvät, köyhät ja nöyrät saavat vastaansa pahat, ahneet roistot. Tämä on kuitenkin elokuvan yleisin kaava, ja vieläpä pelkistettynä, mutta kun hyvät häviävät ja pahat vaan tuntuvat pitkään vain jatkavan mässäämistä, totutun kaavan juonimalli on rikottu. Ehkä elokuva koskettaa tässä pisteessä liikaa todellisuutta, onko se sen kipupiste, joka on vaikea hyväksyä? Sillä kaikkihan haluavat lukea Tuhkimosta, onhan se maailman vanhin satu, jonka kaava muodossa tai toisessa on tunnettu ympäri maailman ja eri kulttuureissa. Laitakaupunkin valojen päähenkilö toi mieleeni jollain tavalla jopa Camus'n "Sivullisen" itsestään välinpitämättömän päähenkilön, joka Kaurismäen elokuvan antisankarin tavoin ei välitä yrittääkään vaikuttaa kohtaloonsa, vaan lähtee syyttömänä kärsimään tuomiota. Laitakaupungin valojen miehen loppu on kuitenkin sivullista armollisempi, hän jää henkiin.
Laitakaupungin valot ei missään nimessä ole turha eikä huono elokuva, kuten tällä palstalla joku sen yliolkaisesti tuomitsee. Turhia ja huonoja elokuvia on kuitenkin harmillisen paljon, ja niitä tehdään usein vieläpä mammuttimaisella budjetilla. Tietysti se mikä on "huono" on sinänsä kiinnostava kysymys. Itse luokittelen sellaisiksi mitään sanomattomat, harmittomat pätkät, jotka eivät kosketa vaan valuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Oikeastaan ne eivät ole edes viihdettä, vaan ajanhukkaa ja niiden tekeminen kammottavaa voimavarojen haaskausta.
Kaurismäki on sen sijaan suomalaisen taide-elokuvan pioneeri ja edelläkävijä, jonka työt ovat arvostettuja mm. kelvollistenkin elokuvien kotimaassa Ranskassa.
Elokuvia onkin opittava katsomaan, kuten on opittava lukemaan, kuuntelemaan musiikkia, katsomaan tanssia, teatteria. Ja vain katsomalla oppii, katsomalla mahdollisimman paljon, mahdollisimman erilaista - eikä se ole välttämättä edes kallista, mm. kirjastoissa on usein kattavat elokuvakokoelmat. Itse koin aikoinaan herätyksen Helsingin elokuva-arkiston teatterissa, jossa sellaiset suuret tunnetut nimet kuin Bunuel, Pasolini jne. tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ja Fellinin La Strada on mitä mainioin teos edelleen. Mutta jos kysyy, millaisen kuvan nämä tekijät antavat kotimaastaan, jostain tietystä kaupungista tai kylästä, ollaan kyllä aivan väärällä tulkinnan stradalla. Silloin kannattaa syventyä matkaoppaisiin.
Sillä elokuva kuten kaunokirjallisuus on fiktiota; se käyttää todellisia aineksia luodakseen niistä jotain uutta, todellisuus on vain niiden materiaa. Mutta silti esimerkiksi romaani tai elokuva voi välittää tästä todellisuudesta paljon enemmän kuin mikään elämäkerta tai dokumentti ehkä koskaan pystyy. Se on itsessään totuutta.
Ovat todellisia aarteita.
Kaurismäellä on sydän tallella.