Mistä voisin tunnistaa, jos joku tyttö on yksinäinen?
Kysyn tätä siksi, että olen tullut siihen tulokseen, että jos haluan vielä yrittää jotain jonkun naisen kanssa, niin paras lähtökohta suhteelle olisi samanlainen kokemusmaailma. Siis kokemus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuusdesta.
Moni yksinäinen nainen varmaankin toivoo, että löytäisi jonkun sosiaalisesti hyvin suositun miehen. Omat kokemukseni kuitenkin puhuisivat sen puolesta, että parhaiten onnistuisi suhde sellaisen kanssa, jolla on sama kokemusmaailma.
Siispä kysymyksiä:
1. Miten voin tunnistaa, jos joku nainen on yksinäinen? Vai voinko?
2. Miten tunnistaisin yksinäisyyden Sinusta, jos sattuisin tapaamaan juuri Sinut?
Kysyn tätä siksi, että olen tullut siihen tulokseen, että jos haluan vielä yrittää jotain jonkun naisen kanssa, niin paras lähtökohta suhteelle olisi samanlainen kokemusmaailma. Siis kokemus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuusdesta.
Moni yksinäinen nainen varmaankin toivoo, että löytäisi jonkun sosiaalisesti hyvin suositun miehen. Omat kokemukseni kuitenkin puhuisivat sen puolesta, että parhaiten onnistuisi suhde sellaisen kanssa, jolla on sama kokemusmaailma.
Siispä kysymyksiä:
1. Miten voin tunnistaa, jos joku nainen on yksinäinen? Vai voinko?
2. Miten tunnistaisin yksinäisyyden Sinusta, jos sattuisin tapaamaan juuri Sinut?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Se tietysti riippuu paljolti paikassa, jossa tämän naisen tapaat. On eriasia jos näet hänet kahvilassa, baarissa, työpaikalla.. Puhun nyt omasta kokemuksesta, kun kerron, että olen yksinäinen. Ei miestä. Ei pitkään aikaan ole edes ollut, enkä edes ole ulkonäöltä suora sieltä kamalimmasta päästä. Minulle on ollut hyvin vaikeaa päästä yksinäisyyden tunteesta eroon, on ollut opittava, että "onni ei tule etsien, se tulee eläen".
Mutta kun minä lähden ulos, vedän roolin ylleni. Minä kävelen miesten ohi hieman katsellen heitä nenääni pitkin. Ei se ole reilua, mutta ajattelen, että "ottakaa tai jättäkää". En rupea säälittävästi itkemään miesten jalkojen juuressa, että miksi he eivät voi rakastaa minua. Sen jätän omaan sänkyyni iltoja varten.
Eräs mies kuitenkin sanoi minulle kerran suoraa päin näköä, että "taidat olla hieman yksinäinen?". Ihmettelin moista suureen ääneen, mutta lopulta myönsin sen. Hän sanoi, että sen näkee minun silmistä. Sanoi kuulemma katselleen pitkään, kuinka haikeasti istuin ystävieni ja heidän poikaystävien seurassa. Tähän kai on omalla kohdallani luottaminen.
"Minä kävelen miesten ohi hieman katsellen heitä nenääni pitkin."
ei anna ihan parasta mahdollista kuvaa sinusta. Vaikka itse joskus suljen kaikki muut ihmiset pois ympäriltäni, jos en tiedä miten toimia.
Tiedän, ongelma vain kun sattuu olemaan siinä, että aina tulee olemaan kauniimpia ja ihanempia ja fiksumpia ja laihempia ja parempia, kuin minä. Se on se ongelma, joka minun päässäni jyskyttää, enkä sitä saa hiljaiseksi. Yritetty on. Mutta kun itsetietoisen näköisenä roolini vedän, tiedän ainakin itse, että parhaani olen yrittänyt - pää pystyssä, "coolin bitchin näköisenä" lainatakseni psykologian opettajaa.
Siksi juuri kysyin, että monilla yksinäisillä on joku rooli.
hyvä pointti. Ja ihan mielenkiintonen aihe.
En tiedä mistä yksinäisen naisen yleensä ottaen tunnistaa. Ehkä jos ihmistä näkee säännöllisesti jonkun ryhmän puitteissa, voi huomata että joku vetäytyy hieman tai enemmänkin.
Mutta mistä juuri minut tunnistaisi? Ei mistään, ainoa tapa tietää on se että kerron asiasta itse, tai kerron asioistani niin paljon jollekin että yksinäisyys tulee rivien välissä selväksi. Se taas on valinta kenelle kerron.
Luulen että osa niistä joita näen monta kertaa viikossa, on huomannut. Tai en tiedä. Usein on sanottu että henkilökohtaisista asioistani tiedetään vähän, olen kuullut vahingossa tai jotain sivureittiä pitkin. Sekin on valinta.
On joitakin tiettyjä tilanteita joissa yksinäisyys on varmaan paistanut kauas. Pari kuukautta sitten jouduin yötä vasten päivystykseen kipukohtauksen takia. Ei ollut lääkettä ja tajusin että tänä yönä en nuku kuitenkaan. Istuin odotussalissa ja huomasin, että olen ainoa (kävin kaikki ihmiset läpi!), todellakin ainoa joka istuu yksin. Yhtäkkiä aloin itkeä ja tajusin että tämä ei lopukaan heti. Hain ison tukon sairaalaliinoja ja niistin ja itkin. Märät paperitukot kasautuivat polvien päälle ja uusi kastui heti.
Hoitajat ja lääkärit varmaan luulivat että itken kipuani tai sairautta, mutta itkin sitä että olen yksin, ympärilläni pariskuntia ja isiä ja äitejä lastensa kanssa. Sainpahan hyvät mömmöt.
Tänään näin bussin ikkunasta pariskunnan kävelevän toisiinsa nojaten. Olisi tehnyt mieli mennä potkimaan niitä.
Tästä sun gallupvastauksesta ei miehet löytäneet raivarin aihetta, eli vastataan nyt tähänkin. Tai sitten ne eivät vaan uskaltaneet sanoa mulle mitään. Tai sulle, tai siis ihan miten vaan.
Pitäiskö yrittää keksiä väkisin jotain tyhmää ja ärsyttävää niin saisi palautetta? Juu minä mulkoilen miehiä! Eikö olekin narttumaista ja itsekästä ja typerää! Tosiaan jos huomaan että joku mittailee päästä varpaisiin ja miettii ulkonäköäni, niin teen saman tempun sille miehelle sitten: arvioin sen naamaa ja sitten katselen tahallani vartaloa pitkin kenkiin ja takaisin naamaan. Koskee miehiä jotka eivät tuijota vahingossa vaan sillä ideologialla että naiset ovat messuhallissa olevaa karjaa jolle annetaan pisteitä ja lyödään arvosanaleima perseeseen.
Mulkoile vaan takaisin tuijottajia. Ei siinä mitään itsekästä ja narttumaista ole. Toiset kai tykkää olla arvioitavana ja kokevat sen ihailuna ja toiset taas ei. Itse en enää vilkaisekaan naisia, vaan kuljen laput silmillä ohi, ettei nainen vahingossakaan luulisi minun kaltaisen olevan kiinnostunut. Joutuisin vielä naisen pilkattavaksi, kun suvaitsin katsoa, että mitäköhän minäkin oikein luulen olevani. Älä nyt kuvittele ja suutu, että yritän jotain. En uskaltaisi. Ajattelin vaan vastata, kun kaipaat vastauksia.
Vau, sinussakin on herkkä puoli viestien perusteella. En tiedä mitä sinä etsit, mutta miehet varmasti haluavat oppia tuntemaan sen herkän ihmisen, jos ja kun tosissaan haluavat tutustua sinuun.
Minullakin on ollut joskus kausi, jolloin rakastavaisten näkeminen on sattunut, mutta pääsin siitä eroon, kun yritin olla onnellinen toisten puolesta, että heillä on joku jota rakastaa. Mutta sen minä otan lähes henkilökohtaisena loukkauksena, että ihmiset pettää ja kohtelee kaltoin kumppaneitaan. Tuhat kertaa mieluummin katson onnellista paria, kuin näitä pettäjä örveltäjiä, jotka eivät tiedä mitä haluavat.
Ystävällinen tai ystävällisehkö kasvoihin katsominen on ihan kiva, ei siinä mitään. Tietysti jos haluat olla katsomatta niin valinta sekin. Mutta minusta on ihan ok katsoa jotain ihmistä vähän aikaa. En tiedä muista, mutta minusta sellainen tavallinen katse (ei karjanarviointikatse) ei ole sellainen että tarvitsisi pelätä että muka luulet itsestäsi jotain.
Oli muuten tosi kiva saada vastausviesti joltain muultakin kuin itseltään. Kiitos.
Kyllä, minussa on herkkä puoli. Se on oikeasti dominoivampi, tämä äksyily ja kiroilu ja sadattalu tulee pintaan sitten paineen alla väsyneenä. En vain ole saanut oltua enempää sitä mikä olen; tällaista rähjäämistä, vittu. Tai siis ei ole ollut hyvä olla.
En tiedä mitä etsin. Yritän (ja yritykseksi se valitettavasti jääkin useimmiten) olla lähinnä nykytilanteessa etsimättä ja odottamatta jotain lakkaamatta. Mutta kyllä minä jotain etsin ja odotan, tottahan se on.
Onhan se muihin katsomattomuus tietyllä tapaa oma valinta. Toisaalta kaikki elämässä on johtanut siihen ja olen sopeutunut siihen niin hyvin. Olisi niin helppoa syyttää muita. Taitaa olla kaksi ja puoli vuotta, kun uskalsin katseella osoittaa kiinnostusta. Oli kyllä poikkeuksellisen vaatimaton nainen luonteeltaan. Ei ole vastaavia tullut vastaan.
Tiedän aika tarkkaan, ettei kovin moni nainen minua huolisi. Ja itse en enää tulisi toimeenkaan sellaisen kanssa, jolla ei jotain ymmärrystä täydellisestä ulkopuolisuudesta ole. Kuka normaali voisi koskaan ymmärtää sitä ulkopuolisuutta, jonka olen käynyt läpi. Varmasti, jos minä en tajuaisi sellaisen suhteen mahdottomuutta, nainen kyllä tajuaisi ja jättäisi minut alta aikayksikön.
Ehkä tuossa on yksi syy, miksi en halua sotkeentua ns. täysin normaaleihin. Käy tämä yksinäisyyskin, kun ymmärtää miten mahdotonta minulle mikään muu on. Välillä kiinnostaa enää vain henkisyys ja välillä olen täysin pihalla, mitä helvettiä tässä maailmassa muka pitäisi tehdä. Minä vain olen täysin ulkopuolinen, enkä kuulu tänne.
Sulla taitaa olla aika katkeria kokemuksia miehistä? Vähän sama niin kuin mun kokemukseni naisista. :)
Petollisia, itsekkäitä hyväksikäyttäjiä. Ei niitä ole kiinnostanut miltä musta tuntuu tai millaista mulla on.
Kyllä mua ainakin kiinostaa, että miltä susta tuntuu tai millaista sulla on. Siksihän tämän kyselynkin perustin, että kuulisin yksinäisten naisten mietteitä.
Jos täsmentäisin kokemuksiani niin yksityisyyteni menisi harakoille. Tavallaan haluaisinkin kertoa mutta en voi julkisella keskustelupalstalla ilman että naapurista seinän takaa alkaisi kuulua tovin kuluttua vahingoniloista nauruntyrskintää.
No tuo nyt oli jopa vainoharhaista. Mutta näin herkkä minä olen, pelkään ihan naurettavan paljon kenen käsiin annan asioitani. Suojaukseni on poissa silloin.
Nyt olen taas älyttömän pahalla tuulella, saa nauraa.
Järjestän itseni aina näihin tilanteisiin. Tosiaan kirjoitin viime yönä itselleni viestejä koska -ihan totta en saanut mitään keskustelua aikaan kenenkään kanssa! Tietysti siitä on luettavissa jäkäjäkä-viestejä tuolla ylempänä. Joku valittaa siitä että minä valitan ja muuta pikkuvittuilua.
1. no....luulisin, että joku joka todella kärsii yksinäisyydestä, ei ole kovin iloinen ja pirteä, elikkä sellainen Kuunlapsi. Ei kyllä ensimmäisenä tule mieleen, että yksinäiset naiset ovat niitä Hollywood-pimuja. Et välttämättä voi tunnistaa.
2.oh mikä vitsi! Olen niin ahdistuneen ja surullisen oloinen, ei siihen paljon tarvitse. Et kyllä välttämättä edes huomaisi, liikun jokapaikassa yksin, tummiin vaatteisiin pukeutuneena. Ihmiset harvoin edes huomaavat, olen kuin aave (en käytä mitään goottivaatteita, näytän vain niin tavalliselta ja pieneltä,ihmiset katsovat lävitseni)
"luulisin, että joku joka todella kärsii yksinäisyydestä, ei ole kovin iloinen ja pirteä, elikkä sellainen Kuunlapsi."
(Toivottavasti en nyt kuulosta ihan pappamaiselta, sori jos kuulostan :)
Aikuisten maailmassa ihmiset joutuvat teeskentelemään niin paljon. Aikuisten maailmassa, varsinkin tietyissä piireissä, pitää näyttää menestyvältä, sosiaaliselta ja "normaalilta", vaikka olisi perheväkivallan uhri, vakavasti sairas, masentunut tai mitä tahansa muuta. Sosiaalinen koodi sanelee sen.
Tunsin kerran... Ei en tuntenut, mutta tiesin yhden naisen opiskelupaikastani. Opiskelen sellaisessa paikassa, jossa on hyvin vahvana tuo edellämainitsemani menestymisen pakko. Niin, se yksi nainen, jonka tiesin. Se oli minua ehkä 2-4 vuotta vanhempi. Näin sitä eniten tuossa pari vuotta sitten, joten se oli luultavasti silloin noin 26-28 vuotias.
Nainen tuli usein vastaan atk-luokkien käytävillä. Business lookiin pukeutuneena, korkokengät kopisten se käveli kiireisen näköisenä. Uskoisin, että nainen teki graduaan niinä aikoina, kun näin sen eniten siellä. Kauniin näköinen nainen, pitkät vaaleat hiukset heilui kun se painoi menemään paperit käsissä. Asteen verran ylpeänkin näköinen, mutta ei kauheasti kuitenkaan.
Jollain tavalla minulle tuli mieleen siitä, miten se sulki muun maailman ympäriltään, että naisen roolin takana täytyy olla jotain muutakin. Nyttemmin tunnistan ehkä itsessänikin sen saman, mitä sen roolin takana oli: se on sitä, kun kuolee sisältä. Liekki ja palo häviää.
Kerran näin sen naisen sitten ihan eri tilanteessa, eri paikassa kuin koululla. Odotimme vuoroamme erääseen paikkaan, ja odotushuoneessa ei ollut paljoa ihmisiä. Nainen istui toisessa päässä huonetta kuin minä, eikä tunnistanut minua (ei ehkä ikinä ollut minua huomannutkaan koulussa), ehkä siksi nainen ei muuttanutkaan käyttäytymistään. Nainen puhui puhelimeen, ehkä äidilleen tai siskolleen. Aluksi puhe oli vaisua, oli kyse jostain ongelmasta jossain ilmeisesti opiskeluihin tai töihin liittyvässä projektissa. Puhelun edetessä (hyi mua salakuuntelijaa) selvisi, että nainen oli suljettu ulkopuoliseksi ja häntä kiusattiin siinä kyseissä projektissa. Se ei selvinnyt, oliko kyse koulusta vai työasiasta. Puhelun lopussa nainen melkein itki, ihmetteli että "kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuollaisia".
no. Vaikka olenkin 16, en ole ajattele kuten pikkulapsi.
Tottakai aikuiset teeskentelevät! Aina ja jokapaikassa on eri rooli päällä erilaisten ihmisten kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että "aikuisten maailmassa" kaikki ovat totaalisen yksin.
Tarkkailen ihmisiä usein ja paljon, pidän siitä. Huomaan asioita, joita muut eivät näkisi, vaikka se olisi heidän edessään. Kun olen niin yksin ja omassa maailmassani, aikaa jää tutkia muita ja havaitseekin enemmän kuin muut.
Yleensä ihmisillä on suojakuori. Minulla se erityisen kova. En anna kenenkään päästä lähelleni (ei kukaan kyllä yleensä yritäkään) kukaan ei pääse mieleeni sisälle. Ihmiset yrittävät pitää niitä kulissejaan. Ja jotkut eivät jaksa enää pitää niitä, silloin heidät tunnistaa helposti.
Tutkin ja katselen ihmisiä paljon, siksi varmaan huomaan aika helposti, kun joku on yksinäinen, surullinen jne. Kyllä jos tarkasti tutkii, sen huomaa. Esimerkiksi juuri tuo nainen. Kyllä olisin heti sanonut hänestä, ettei asiat ole hyvin jos noin paljon pitää korostaa itseään.
Silmistä yleensä näkee kaiken tarpeellisen.
Minut tunnistat siitä, että olen aina yksin kaupassa, lenkillä, ulkoilemassa, shoppailemassa, pulkkamäessä lapseni kanssa, luistelemassa, hiihtämässä,vanhempainillassa, kouluikäisen joulu/kevät/päättöjuhlissa/kaikissa yleisissä tapahtumissa, jne...lista on loputon.
Yksinäinen(joka on sitä pitempään), ei kutsu ketään enää kotiinsa, ei katso vastaantulevaa silmiin, ei pahemmin naureskele, ei kerro omista asioistaan, ei halua pahemmin osallistua mihinkään.
1. Yksinäistä naista voi olla vaikea tunnistaa. Toiset vetäytyy ja toiset muuttuu ulospäin "koviksi".
2. En osaa sanoa tunnistaako yksinäisyyttä minusta. Ennen en enää viitsinyt katsella vastaantulijoita silmiin. Ajattelin että silmistä huomaa heti jos olen yksinäinen. Nykyään katson useimpia vastaantulijoita suoraan silmiin. Ja jos huomaan jossain yksin olevan ihmisen koitan vaihtaa muutaman sanan. Muutoinkin vetäydyn isoista porukoista ja etsin kaltaisiani kivoja, mutta yksinäisiä ihmisiä. Yksinäiset ihmiset kun eivät yleensä tunnu olevan sitä valtavirtaa vaan ennemminkin omia itsejään. Ja kun jutut eivät sitten ole niitä tavanomaisia -katoiks subilta...- niin yksin kait sitä tuntee seurassakin olevansa.
mistä tunnistaa? Yksinäinen nainen, niinkuin minä olen, liikkuu yksin joka paikassa, kun ei ole kavereita ja eikä hirveästi siedäkään ihmisiä.
1. Pahoin pelkään ettei sitä voi tunnistaa, jollei varjosta häntä :/ ehkäpä surullinen katse tai kenties se että bussissa vaikuttaa käyvän oudon araksi jos joku istuu viereen ym. tai katselee haikeasti ystävyksiä ja ystävysjoukkoja.
2. Minulla on surullinen katse. Sen kyllä tunnistaa.
Ainahan sinä voit pyytää jotakuta kahville ihan vaan kaveripohjalta, ja sitten hänen puheistaan päätellä, onko hänellä samanlainen "kokemusmaailma". Todennäköisesti hän on sosiaalinen, jos hän puhuu kovaäänisesti ja mainitsee paljon ystäviään ja paikkoja joissa on ollut. Jos teillä ns. "synkkaa", voit kysyä suoraan, onko hänellä paljon ystäviä.
Onnea matkaan :)
...kuin epävarma.
Otetaan nyt vaikka minä esimerkiksi. Seuraava pätkä kuvaa ainakin osittain minua:
"Todennäköisesti hän on sosiaalinen, jos hän puhuu kovaäänisesti ja mainitsee paljon ystäviään ja paikkoja joissa on ollut."
Olen sosiaalinen, pidän ihmisten kanssa olemisesta. Puhun innostuessani kovaäänisesti, muuten en niin kamalan kovaa. En voi mainita ystäviäni, kun ei minulla sellaisia ole ikinä ollut, mutta kavereista ja tuttavuuksista puhun mielelläni. Niistäkin, joita ei enää ole kuin muistoissa. Vielä mieluummin puhun paikoista, joissa olen ollut, koska olen ollut aika monenlaisissa paikoissa.
Tästä huolimatta olen yksinäinen ja onneton. Minulla ei ole tyttöystävää, ja oikeita kavereitakin on vain kaksi. En ole ikinä ollut suosittu tai hyvä luomaan ystävyyssuhteita, ja naiset ovat minua vain kusettaneet tai pitäneet pilkkanaan.
Jos yksinäisyyden pystyisi tunnistamaan niin helposti, menisin suoraa päätä kadulle, ja kysyisen ensimmäiseltä vastaantulevalta yksinäisen näköiseltä ja hiljaiselta tytöltä, että saanko tarjota kupillisen iltateetä. Ei ole kuitenkaan niin helppo tunnistaa ihmisten elämää heidän olemuksestaan. Siksi minä tämän kyselynkin tein.
minut tunnistaa ainakin siitä, että katselen epätoivoisesti ympärilleni. yritän saada katsekontaktia ihmisiin. olen miettinyt ihan samaa, että mistä tunnistaa toisen yksinäisen. ihmiset tuijottavat kävellessään maata, junassa ikkunasta ulos jne. kehenkään ei saa kontaktia. itse yritän nimen omaan etsiä kontaktia... koska sitähän kaipaan? olen tullut siihen tulokseen, että yksinäisiä ei varmaan liiku missään...
Minusta on olemassa ainakin kahdenlaista yksinäisyyttä.
Epätoivoisen yksinäisen ihmisen huomaa siitä, että hän feikkaa. On jännittynyt seurassa, yrittää nauraa toisten huonoille vitseille, vaikka tekisikin mieli haukoitella, ja sen huomaa, myötäilee kaikessa mitä toiset sanoo. Ottaisi vierelleen vaikka raiskaaja murhaajan jos tämä sanoisi rakastavansa häntä. Yrittää keinolla millä hyvänsä sulautua massaan, mutta ei vain pysty siihen syystä tai toisesta.
Tämä on minusta sítä surullisemman laatuista yksinäisyyttä ja tällainen yksinäinen ei ikimaailmassa nykyisillä keinoillaan voi tuntea yhtenäisyyden tunnetta kenenkään kanssa. Tämä ei tiedä kuka on ja mistä tykkää, eikä hän ole millään aaltopituudella vaan kirjava sekoitus erilaisia riitasointuja.
Avoimesti yksinäinen on sellainen, joka tiedostaa eroavansa massasta ja uskaltaa silti olla oma itsensä. Hänkään ei kyllä saa seuraa harmaasta massasta, koska ei nuole kenenkään takamusta ja koska hän tosiaan on yksinäinen jostain syystä. Ero tämän yksinäisen ja epätoivoisen yksinäisen välillä on se, että tällä onkin mahdollisuus "yhtyä" jonkun kanssa, joka on samalla aaltopituudella.
Ja tietenkin on niitä yksinäisiä, jotka eivät edes tiedä sitä. Niitä, joilla on paljon kavereita, mutta jotka eivät saa mitään henkistä palkkiota ystävyyssuhteistaan. Yksinäinen ihminen kai tarkoittaakin tässä tapauksessa niitä, jotka tiedostavat olevansa yksinäisiä.
Niin ja itse luokittelisin itseni "optimistisiin yksinäisiin". Kuulun melko paljon siihen avointen yksinäisten ryhmään. Pienellä epävarmuudella odotan (mutta kuitenkin odotan), että joku joka näkee minut, kävelee vastaan. Yksinäisiä ihmisiä, jotka ovat "samanlaisia kuin minä" on niin hankala etsiä. Monet yksinäiset ovat niin pahuksen takertuvaisia ja epäaitoja, eikä valheita ja epäaitoutta aina oikein tunnista muuten kuin kasvotusten, silmistä.
Harmittaa myös se, että yksinäiset ihmiset rupeaa sopeuttamaan itseää massaan. Se tekee mahdottomaksi luoda yhteyttä heihin!
Koko maailmakin varmaan. Katsotaan evioerotilastoja ja todetaan, että epätoivo ja tietämättömyyshän heidät on avioon ajanut. Pariskunnat ovat toistensa kanssa, mutta eivät yhdessä. Yhdessä oloon ja rakkauteenhan liittyy, ainakin minun mielestäni, automaattisesti luottamus siitä, että vaikka tulisi kuinka hankalaa, toinen ei jätä minua. Ja uskon, että ennen kuin on ollut yksin, ei voi olla yhdessä. Ja se yksinäisyys on tiedostettava ja tunnettava luissa ja ytimissä sekä tutkittava sitä.