Jouduin eroon rakkaastani pakon edessä 25 päivää sitten.Emme ole voineet tavata,soittaa,saati nähdä tuon lokakuun alun jälkeen ja olo on niin tyhjä ja turta.koti on tyhjä ja autio, kun lapset jo aikuisia ja asuvat omillaan.
Olen yksin,ja yksinäisempi en ole ollut koskaan,kuin nyt olen.
Itse saan ammattiapua,mutta mieheni tilanne on sellainen, ettei se tule kuuloonkaan hänen kohdallaan..
Ei ole edes tietoa, koska tapaan mieheni seuraavan kerran, ja se sattuu valtavasti.
Sielu on ihan sirpaleina, itken tuskaani jatkuvasti, katselen valokuvia ja muistelen ihania muistoja..
Meidän erooomme syynä on virkavalta,aiheesta kylläkin, mutta silti tämä sattuu.
Mieheni teki syntiä, josta hän nyt kärsii rangaistustaan, muttei ole vielä edes tietoa, kuinka kauan,ja se tässä pahinta onkin ja se tietysti, etten voi/saa tietää, koska saan nähdä rakkaani ja puhua hänen kanssaan.
Suomi on oikeusvaltio,mutta miksi näin julmasti pitää toimia? Puoliso on myös kärsijä,vaikkei ole tehnyt mitään ja yhteiskunta pakottaa olemaan toisistaan erossa.
Mielestäni se on väärin; ei se ainakaan edesauta perhettä saati avioliittoa pysymään kasassa!
Rukoilen aamulla,päivällä ja illalla, samoin öisin, kun en saa nukuttua, että rakkaani jaksaa..kaikesta huolimatta hän on myös teostaan masentunut ja pelkään hänenkin jaksamisen puolesta,samoin omani.
Jos täällä on esirukoilijoita, pyydän, että rukoilette puolestamme, että kaikki kääntyisi vielä ajallaan parhain päin ja saisin pian tavata rakkaan mieheni.Ja että avioliittomme kestää tämän karmean koettelemuksen kohdallamme.
Kiitos etukäteen kaikille asiallisista kommenteista.
PS.Mieheni ei ole riistänyt keneltäkään henkeä..hän oli mukana alkoholin vaikutuksen alaisena tappelussa, josta on tulossa nyt hänelle vankilatuomio..ja pyydän, älkää tuomitko te täällä, olen saanut tarpeeksi kuulla jo mieheni parjaamista muuten, eikä mielestäni kenenkään tehtävä ole tuomita ketään, koska mieheni kuitenkin on jo nyt sovittamassa rikostaan.
Se on vaan tuo Vankeinhoitolaitos niin saamaton, ettei välitä puolisoiden olotilasta yhtään,saati vanginkaan, vaikka kuin olemme naimisissa ja mies katuu yms..silti he pitävät meitä erillään..ihan kuin uhalla, tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Jumala antakoon meille voimia ja syntimme anteeksi.
Olen yksin,ja yksinäisempi en ole ollut koskaan,kuin nyt olen.
Itse saan ammattiapua,mutta mieheni tilanne on sellainen, ettei se tule kuuloonkaan hänen kohdallaan..
Ei ole edes tietoa, koska tapaan mieheni seuraavan kerran, ja se sattuu valtavasti.
Sielu on ihan sirpaleina, itken tuskaani jatkuvasti, katselen valokuvia ja muistelen ihania muistoja..
Meidän erooomme syynä on virkavalta,aiheesta kylläkin, mutta silti tämä sattuu.
Mieheni teki syntiä, josta hän nyt kärsii rangaistustaan, muttei ole vielä edes tietoa, kuinka kauan,ja se tässä pahinta onkin ja se tietysti, etten voi/saa tietää, koska saan nähdä rakkaani ja puhua hänen kanssaan.
Suomi on oikeusvaltio,mutta miksi näin julmasti pitää toimia? Puoliso on myös kärsijä,vaikkei ole tehnyt mitään ja yhteiskunta pakottaa olemaan toisistaan erossa.
Mielestäni se on väärin; ei se ainakaan edesauta perhettä saati avioliittoa pysymään kasassa!
Rukoilen aamulla,päivällä ja illalla, samoin öisin, kun en saa nukuttua, että rakkaani jaksaa..kaikesta huolimatta hän on myös teostaan masentunut ja pelkään hänenkin jaksamisen puolesta,samoin omani.
Jos täällä on esirukoilijoita, pyydän, että rukoilette puolestamme, että kaikki kääntyisi vielä ajallaan parhain päin ja saisin pian tavata rakkaan mieheni.Ja että avioliittomme kestää tämän karmean koettelemuksen kohdallamme.
Kiitos etukäteen kaikille asiallisista kommenteista.
PS.Mieheni ei ole riistänyt keneltäkään henkeä..hän oli mukana alkoholin vaikutuksen alaisena tappelussa, josta on tulossa nyt hänelle vankilatuomio..ja pyydän, älkää tuomitko te täällä, olen saanut tarpeeksi kuulla jo mieheni parjaamista muuten, eikä mielestäni kenenkään tehtävä ole tuomita ketään, koska mieheni kuitenkin on jo nyt sovittamassa rikostaan.
Se on vaan tuo Vankeinhoitolaitos niin saamaton, ettei välitä puolisoiden olotilasta yhtään,saati vanginkaan, vaikka kuin olemme naimisissa ja mies katuu yms..silti he pitävät meitä erillään..ihan kuin uhalla, tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Jumala antakoon meille voimia ja syntimme anteeksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
... anteeksi annetut Jeesuksen sovitusverellä. Me ihmiset emme ole oikeutettuja tuomitsemaan ja parjaamaan ketään. Varsinkaan jos valtion oikeuskäytäntö on puuttunut peliin. Niin minun kuin monen muunkin kohdalle tulee tilanteita, että joutuu koetukselle tavalla tai toisella. Nyt kysynkin niin itseni kuin sinun ja puolisosi puolesta missä vika ja miksi Jeesus hyväksyy tämän kaiken pahan. Tahtomattammekin joudumme tilanteisiin ja koettelemuksiin jotka tuntuvat koettelevan sietokykyä. Sen päälle ei enää kaivata tuomitsijoita ja muita pahanhengenlähettiläitä. Itse olen elänyt kovan lapsuuden, alkoholinkäytön vuoksi perheessä, muutin alle 14-vuotiaana sijaiskotiin. Nyt jälkikäteen tajusin, että minut hylättiin, kun sama toistui nyt. Olen 45W, ja tulen toimeen omillani, mutta sisälläni se pieni ihminen itkee yhä. Veljeni oli kaikessa pahassakin hyvä, minä sain selkääni usein tyhjästä ja veljeni panettelusta. Siksi olen niin vihainen vääryyttä vastaan. Olen yriuttänyt antaa anteeksi, sillä katkeruudella myrkytän vain oman mieleni. Tunnen jääneeni vaille rakkautta, jota en kohtaa kenties koskaan. Ajattele, sinua varmasti puolisosi ajattelee niinkuin sinä pitkin päivää rukouksin ja muuten. Minun ahdistukseni on sitä luokkaa, että mikään ei tunnu miltään, rukoilen alituiseen, vaikka se tuntuu hädän hetkellä turhauttavalta. Uskon, että samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä on maailmalla lukemattomia. Esim. ihmisiä on maanpaossa mielipiteensä vuoksi ja on jättänyt perheensä kotimaahan ja elää alituisessa pelossa miten kotona pärjätään. Me kuitenkin olemme täällä suht' turvassa. Rukoilen Sinulle voimaa, kestävyyttä ja uskoa, että edessä on vielä hyviä aikoja. Voi hyvin!!
Rakkaat ystävät, suljen teidät esirukousteni piiriin: "Isä meidän, joka olet taivaassa, käännä kasvosi näiden ystävien puoleen ja anna heille Sinun rauhasi! Nimeen Isän Pojan ja Pyhän Hengen. Amen"
Kiitos että esirukoilet puolestamme. Kaikki me yhdessä olemme vahvempia. Heikommalla hetkellä ei jaksa kuin huutaa: "JEESUS, AUTA MINUA".
Kiitos Sinulle!
Hei, miehelläni ollut kovasti samankaltainen lapsuus kuin sinulla.Kotoa hän on käyttäytymismallinsa oppinut..valitettavasti, ja sitten laitoskierre alkoi jo 13 vuotiaana poikakodista.
No, asiaa enemmän miettimättä, saimme viikonlopputapaamsen rakkaimpani kanssa, rukoukseni siis kuultiin, ja saimme sovittua asiamme.Menemme parisuhdeterapiaan,ihan siksi, että hiljaisen oloinen miehenikin kerrankin saa purkaa tunteitaan ulkopuoliselle henkilölle, sekä menemme myös ennaltaehkäisevään väkivallattomien ryhmään.Mieheni pääsee vapaalle jalalle torstaina, joten Jumalalle kiitos, että Hän kuuli rukoukseni ja auttoi, ja Sinulle lämmin kiitos koskettavasta kirjoituksestasi, voimia ja Jumalan Siunausta Sinulle elämääsi nyt ja aina.