Tulin ns.uskoon 24-vuotiaana, jolloin mulla oli vielä perhe. Asustimme omakotitaloa ja koska mieheni oli kylmä uskoon nähden, meillä kävi paljon ihmisiä jotka eivät olleet nähneet Jumalasuhteen mielekkyyttä.
Kun minä valmistelin puheitani srk:n ja elin uskoani todeksi mm.kuuntelemalla hengellistä musiikkia(eri huoneessa "sisareni" kanssa)samalla kun tein kotitöitä..hän asusti toista huonetta ja katseli tv:tä omien kavereidensa kanssa.
Kun hän bailasi koko kylä oli meillä ja minä olin lasteni kanssa uskovaisten kodeissa ja meillä oli helluntalaisittain hauskaa. söimme jotain ja juttelimme ja rukoilimme.
Joskus joku soitti pianoa ja me lauloimme.
Olin uskollinen ja uskovainen. Mut tunnettiin sen vuoksi-monet minulle entuudestaan tuntemattomat pysäyttelivät kaduilla ja rappukäytävässä, koska halusivat että rukoilen heidän puolestaan.
Perustin oman seurakuntani kanssa "Raamatunlukukerhon"maanantaiksi, ja väkeä tuli paikalle ja monen elämä muuttui.
Veljet ja hengelliset isani opettivat uusille ystävilleni Sanaa ja sen noudattamista.
Julistimme kodeissa ja toreilla. Yhdellä oli kitara ja me lauloimme mitä ihmiset halusivat kuulla.
Sitten kaikki muuttui. Mieheni kaverit eivät enää sietäneet mua, ja "vaino"vaikutti niin, että tuli ero.
Seurakunta erotti mut, koska en suostunut odottamaan tätä hylkääjääni takaisin.
Kadun sitä nyt.(Toisaalta...)
Otin itselleni uuden aviomiehen, joka on hyvin pidetty ja suosittu. Hän on uskossa, käynyt Raamattukoulunkin.
2.avioliittoni myötä jouduin vaihtamaan uskoni(alamaisuus-käsky)luterilaisuuteen. Mies sortui vähän väliä(uskovaisiin "kunnon) naisiin"ja viinaan. Krapulassa hän rukoili syntinsä anteeksi ja me riideltiin. Hakattuna aloin kaivata entistä jumalatonta miestäni takaisin. Hän ei ainakaan lyönyt ja osasi käyttää alkoholia hauskanpitoon. Ei typerään örvellykseen niin kuin tämä uskis mieheni teki.(ja sunnuntaiksi kirkkoon)
Luovuin, koska en nähnyt mitään järkeä moisessa "hengellsyydessä."
Lopulta jätin koko miehen, kun sain hänet kiinni äitini luota.
Äitini on juutalainen ja hyvin avulias ja arvostettu kirkossa kävijä. Lapsuudenkodissani vierailee samanhenkisiä ihmisiä.
Tämän seudun uskovaiset tietävät virheeni. Heidän mielestään olen itse syyllinen kaikkeen. He inttävät vastaan, tietävät paremmin miksi perheeni hajosi. Usko ei voi olla syy, sillä perusteella että avioiduin niin pian uudestaan.
Itse mokasin toisenkin avioliittoni, olen saanut kuulla-ja "kaikki"tietävät miksi:koska join ja ex-mieheni kanssa.
He eivät usko totuutta:en tahtonut jakaa miestäni äitini kanssa. Enkä tahtonut tehdä kompromissia uskoni suhteen. Ajattelin tulevaisuutta, loppuelämää.
He katsovat vain pintaa. Eivät usko minua, eivätkä välitä.
Nyt olen yksin. Missään kirkossa ketään ei käännytetä ovelta pois, saan siis käydä kokouksissa: kuuntelemassa miten hyvin rouva asianajajalla menee. Päivät töissä ja illat soluissa ja jumalanpalveluksissa.
Hänen miehensä ei jätä häntä, vaikka ei usko.
On tapahtumaa ja missionia jonka puolesta saan rukoilla ja on sellaisia iltoja jolloin "pikkuevankelistat"palailevat Pietarinretkiltään onnellisin, koska matka onnistui.
Mutta mä tiedän heidän jättäneen työn kesken. Seurakunta ei kasva.
Minua siedetään, koska erään"veljen"neuvo toimii:ei tule riitaa kun kuuntelet hiljaa ja katuvan näköisenä.
Muuhun ei anneta mitään mahdollisuuksia.
Täältä HELLUNTALAISUUSpalstalta oon saanut paljon:oon saanu osviittaa siitä miten opettajainhuneessa keskustellaan. Tiedän nyt että
viinaa voi käyttää moneen asiaan, esim.ruuanlaittoon.
Tiedän myöskin sen, että aidon uskon merkki onkin se, että rahapolitiikka toimii. Ja mitä evankelioimiseen tulee...se on käytännössä omien arvojen esille tuomista tuomitsevassa hengessä.
Totta kai ymmärrän että ihmiset pohjimmiltaan tarkoittavat hyvää toinen toisilleen. Mutta pointtini on se, että hengellisyys maallistetaan.
Mitä eroa on enää uskovalla ja ei uskovalla, kun usko on vain sitä, että "asiat pitää hoitaa."
Pelkkää pintaa! Evankelionti sitä, että nopeasti ohitetaan tylsät(?!)raamatunohjeet että päästään ylistämään "
omaa porukkaa!"
Ja vaikka selvästi nähdään sellainen ihminen, joka TARVITSEE, niin mieleen ei tule antaa, koska Pyhää Henkeä ei ole.
Mielessä on "oma "ansaittu"paikka"jumalanvaltakunnassa", hänet jätetään yksin."Tajuamaan."
Surutta me leimaamme"näkyjen näkijät"hulluiksi"ja vähempiarvoiseksi ja jätämme tämän siksi, sen vuoksi, ihan yksin.
Me ohjaamme hänet POIS. Onhan ihmisiä, jotka todella auttavatkin.
Mutta he eivät ole uskossa! Me ohjaamme heidät pois. Koska näin pääsee paljon helpommalla.
Me olemme Kristuksen ruumis.
Kun minä valmistelin puheitani srk:n ja elin uskoani todeksi mm.kuuntelemalla hengellistä musiikkia(eri huoneessa "sisareni" kanssa)samalla kun tein kotitöitä..hän asusti toista huonetta ja katseli tv:tä omien kavereidensa kanssa.
Kun hän bailasi koko kylä oli meillä ja minä olin lasteni kanssa uskovaisten kodeissa ja meillä oli helluntalaisittain hauskaa. söimme jotain ja juttelimme ja rukoilimme.
Joskus joku soitti pianoa ja me lauloimme.
Olin uskollinen ja uskovainen. Mut tunnettiin sen vuoksi-monet minulle entuudestaan tuntemattomat pysäyttelivät kaduilla ja rappukäytävässä, koska halusivat että rukoilen heidän puolestaan.
Perustin oman seurakuntani kanssa "Raamatunlukukerhon"maanantaiksi, ja väkeä tuli paikalle ja monen elämä muuttui.
Veljet ja hengelliset isani opettivat uusille ystävilleni Sanaa ja sen noudattamista.
Julistimme kodeissa ja toreilla. Yhdellä oli kitara ja me lauloimme mitä ihmiset halusivat kuulla.
Sitten kaikki muuttui. Mieheni kaverit eivät enää sietäneet mua, ja "vaino"vaikutti niin, että tuli ero.
Seurakunta erotti mut, koska en suostunut odottamaan tätä hylkääjääni takaisin.
Kadun sitä nyt.(Toisaalta...)
Otin itselleni uuden aviomiehen, joka on hyvin pidetty ja suosittu. Hän on uskossa, käynyt Raamattukoulunkin.
2.avioliittoni myötä jouduin vaihtamaan uskoni(alamaisuus-käsky)luterilaisuuteen. Mies sortui vähän väliä(uskovaisiin "kunnon) naisiin"ja viinaan. Krapulassa hän rukoili syntinsä anteeksi ja me riideltiin. Hakattuna aloin kaivata entistä jumalatonta miestäni takaisin. Hän ei ainakaan lyönyt ja osasi käyttää alkoholia hauskanpitoon. Ei typerään örvellykseen niin kuin tämä uskis mieheni teki.(ja sunnuntaiksi kirkkoon)
Luovuin, koska en nähnyt mitään järkeä moisessa "hengellsyydessä."
Lopulta jätin koko miehen, kun sain hänet kiinni äitini luota.
Äitini on juutalainen ja hyvin avulias ja arvostettu kirkossa kävijä. Lapsuudenkodissani vierailee samanhenkisiä ihmisiä.
Tämän seudun uskovaiset tietävät virheeni. Heidän mielestään olen itse syyllinen kaikkeen. He inttävät vastaan, tietävät paremmin miksi perheeni hajosi. Usko ei voi olla syy, sillä perusteella että avioiduin niin pian uudestaan.
Itse mokasin toisenkin avioliittoni, olen saanut kuulla-ja "kaikki"tietävät miksi:koska join ja ex-mieheni kanssa.
He eivät usko totuutta:en tahtonut jakaa miestäni äitini kanssa. Enkä tahtonut tehdä kompromissia uskoni suhteen. Ajattelin tulevaisuutta, loppuelämää.
He katsovat vain pintaa. Eivät usko minua, eivätkä välitä.
Nyt olen yksin. Missään kirkossa ketään ei käännytetä ovelta pois, saan siis käydä kokouksissa: kuuntelemassa miten hyvin rouva asianajajalla menee. Päivät töissä ja illat soluissa ja jumalanpalveluksissa.
Hänen miehensä ei jätä häntä, vaikka ei usko.
On tapahtumaa ja missionia jonka puolesta saan rukoilla ja on sellaisia iltoja jolloin "pikkuevankelistat"palailevat Pietarinretkiltään onnellisin, koska matka onnistui.
Mutta mä tiedän heidän jättäneen työn kesken. Seurakunta ei kasva.
Minua siedetään, koska erään"veljen"neuvo toimii:ei tule riitaa kun kuuntelet hiljaa ja katuvan näköisenä.
Muuhun ei anneta mitään mahdollisuuksia.
Täältä HELLUNTALAISUUSpalstalta oon saanut paljon:oon saanu osviittaa siitä miten opettajainhuneessa keskustellaan. Tiedän nyt että
viinaa voi käyttää moneen asiaan, esim.ruuanlaittoon.
Tiedän myöskin sen, että aidon uskon merkki onkin se, että rahapolitiikka toimii. Ja mitä evankelioimiseen tulee...se on käytännössä omien arvojen esille tuomista tuomitsevassa hengessä.
Totta kai ymmärrän että ihmiset pohjimmiltaan tarkoittavat hyvää toinen toisilleen. Mutta pointtini on se, että hengellisyys maallistetaan.
Mitä eroa on enää uskovalla ja ei uskovalla, kun usko on vain sitä, että "asiat pitää hoitaa."
Pelkkää pintaa! Evankelionti sitä, että nopeasti ohitetaan tylsät(?!)raamatunohjeet että päästään ylistämään "
omaa porukkaa!"
Ja vaikka selvästi nähdään sellainen ihminen, joka TARVITSEE, niin mieleen ei tule antaa, koska Pyhää Henkeä ei ole.
Mielessä on "oma "ansaittu"paikka"jumalanvaltakunnassa", hänet jätetään yksin."Tajuamaan."
Surutta me leimaamme"näkyjen näkijät"hulluiksi"ja vähempiarvoiseksi ja jätämme tämän siksi, sen vuoksi, ihan yksin.
Me ohjaamme hänet POIS. Onhan ihmisiä, jotka todella auttavatkin.
Mutta he eivät ole uskossa! Me ohjaamme heidät pois. Koska näin pääsee paljon helpommalla.
Me olemme Kristuksen ruumis.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ainakaan elämäsi ei ole ollut tylsää puurtamista
tuo seurakuntaelämä on juuri tollasta kun kuvasit..mä luulen et sinne sirretään kaikki omat pelot ja tietämättömyydet ym. sellaisenaan ja muutetaan ne uskonnolliseen muotoon jotta voidaan alistaa ja hallita sielläkin
jokaisesta ja niitä hyviäkin puolia. siinä oot ihan oikeassa. Mutta mä suren jotenkin sitä vaan, että Kristuksesta on tullut ikään kuin sana sanojen joukossa.
Tuntuu pahalta, että Hänen jumaluuttansa ei ylistetä kuin puheen tasolla.
Hänen ei anneta enää olla Jumala. On kristillisiä tapoja ja mantroja, jotka suoritetaan samalla tunteenpalolla kuin jos maksaisit terveyskeskusmaksun.
jos joutuu käymään AA:ssa on pakko sanoa ett mä oon se ja se, olen alkoholisti.
Siellä saa olla kuka ateisti hyvänsä jos ei puhu siitä. Ja on pakko lukea ja kuunnella toisten juttuja.
Mut ei ne uskovaisia ole, ihan niin kuin ei kirkoissakaan käy enää uskovaisia.
siellä noudatetaan tapoja kun muutkin noudattaa. (laitetaan kolikkoja kolehtihaaviin ja istutaan nätisti ja ollaan rukoilevinaan.)
Ihan sama jos mentäisiin vaikka teatteriin tai jonkun konsertiin. Jeesus on viihdettä nykyään.
Pääasia on se seurustelu ja asema.
..siitä seurakuntien älämölöstä ja muusta häslingistä ei voine välillä muuta todeta
me ihmiset haluamme mielummin löytää itsestämme kaikea hienoa (niitä armolahjoja)ja sitä rakkautta,joka näkyy olevan kummallisen valikoivaa..harvempi etsii totuutta henkeen ja vereen- ja jos etsii,saa kuulla olevansa vähintäänkin lainalainen
minusta olisi tärkeämpää tiedostaa oma paikka; me olemme ihmisiä ja Jumala on Jumala !!
Tuon kertomuksen jälkeen ei tiedä mitä sanoisi.
Ehkä uunituore mustikkapiirakka ja isokuppi maitokahvia jossa on pikkuisen kardemummaa mausteena voisi toimia. *ojentaa*
Mutta ei haittaa.
ja mulla on ollut sama mies 35 vuotta, onnellisesti. Oon kiinnostunut eskatologiasta ja kunnioitan hansutuuliaa.