Tässä minun kertomukseni, miten lähdin Jumalan matkaan pikkupoikana.
Pikkupoikana Jumalan matkaan
Taustaksi kerrottakoon että lapsuuden kotiini kuuluivat isän ja äidin lisäksi kolme vanhempaa sisarusta, kaksi veljeä ja sisko.
Tavallinen koti
Olin toisella kymmenellä, kun toinen vanhemmista veljistäni tuli uskoon. Kotona en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt koko uskoontulojuttuun vaikka siellä muuten kyllä arvostettiin hengellisiä asioita; lapset kävivät seurakunnan kerhoissa ja pyhäkouluissa, kirkossakin käytiin aina joskus,ja muutenkin opetettiin hyviä tapoja. Mutta uskoontulo siinä merkityksessä, jollaisena se myöhemmin opin tuntemaan, ei ollut esillä.
Velipojan muutos
Niin, veljeni tuli uskoon. Hänen elämässään tapahtui melkoinen muutos. Enempää hänen elämänsä tilanteita kertomatta (ja tuntematta) voin vain sanoa, että muutos oli todellinen. Erityinen iloisuus ja elämänmyönteisyys teki minuun syvän vaikutuksen. Veljeni viikonlopunvietot jotka aikaisemmin johtivat siihen, että pikkuveli ei saanut aamulla paljoakaan häiritä vaihtuivat nuorteniltoihin ja muihin tapahtumiin, joissa ilmiselvästi aina ladattiin ja vahvistettiin sitä sisäistä vakaumusta, jonka hän oli saanut.
Uusi esikuva
Veljeni uskoontulon myötä jouduin varsin erikoiseen tilanteeseen. Esikuvanani olleet veljeni alkoivat hiihtää eri latua. Aikaisemmin minulla oli varsin selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Aioin elää nuoruuteni juuri samalla tavalla kuin he; käydä diskoissa, kokeilla eri asioita ja pitää hauskaa. Mutta nyt jouduin arvioimaan tulevaisuuden suunnitelmiani uudestaan... Kumman veljen elämä edustaa sitä, mitä omalta elämältäni haluan.
Kasvava kaipuu
Kuukaudet kuluivat. Sisäisesti vaaka alkoi painui uskovaisuuden puolelle, mutta en uskaltanut kertoa siitä kenellekkäään. Iltaisin rukoilin haluavani tulla uskoon ja samalla yritin parannella ulkoistakin elämää uskovaiseksi, kuitenkaan siinä onnistumatta. Pettymykset seurasivat toisiaan. Ei tästä mitään tule, oli ajatukseni. Sisäinen kaipaus silti vain pysyi ja vahvistui.
Kysymykset osuivat napakymppiin
Vuonna 1983 menin lasten hengelliselle kesäleirille. Esitin siellä kovaa "pikkukundia", jota hengelliset asiat eivät kiinnosta sitten pätkääkään. Eräänä iltana juttelin vierailevan leiriohjaajan kanssa, niitä näitä pässinpäitä, kun hän äkisti kysyi: Janne, mitä sä tuumaat näistä hengellisistä asioista. Ootsä uskossa? Vastasin kun tykin suusta: en ole ja ajattelin että kai tuon nyt pitäisi tietää, etten mä oo uskossa. Seurasi toinen kysymysi: No, haluaisitko sä tulla uskoon? .... Olin hiljaa. Kysymys osui napakymppiin.
Paljastumisen ja löytämisen ilo
Sisälle pitkään pidetty ja muilta tarkoin varjeltu kaipaus alkoi vuotaa esiin. Annoin sen tulla. Kyyneleet valui poskilleni ja nyökkäsin. Polvistuimme ja leiriohjaaja rukoili hiljaa puolestani. Silloin koin mikä ero on siinä kun ihminen itse yrittää tehdä itsestään uskovaista tai kun sen tekee Jumala. En kokenut sisimmässäni mitään salamointia tai vavistuksia. Hiljainen ilo ja rauha alkoi kuitenkin täyttää sisäistä maailmaani. Minä en tullutkaan uskoon, vaan usko tuli minuun!
Selvä varmuus
Pienen hetken jälkeen eräs leiriohjaajista kysyi: Kenes oma sinä olet? Vastaukseni ikäänkuin lipsahti huuliltani, Jeesuksen. Lapsellista, mutta mitäpä muuta juuri Jumalan lapseksi syntyneeltä voi vastaukseksi odottaa.
Aikaa tästä on kulunut jo kauan. Elämä on ollut varsin rikasta ja antoisaa. Parasta on ollut Jumalan johdatus ja huolenpito elämän iloissa ja suruissa. Kirjoitettavaa siis riittäisi, mutta joskus toisten...
Janne Lahti
Pikkupoikana Jumalan matkaan
Taustaksi kerrottakoon että lapsuuden kotiini kuuluivat isän ja äidin lisäksi kolme vanhempaa sisarusta, kaksi veljeä ja sisko.
Tavallinen koti
Olin toisella kymmenellä, kun toinen vanhemmista veljistäni tuli uskoon. Kotona en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt koko uskoontulojuttuun vaikka siellä muuten kyllä arvostettiin hengellisiä asioita; lapset kävivät seurakunnan kerhoissa ja pyhäkouluissa, kirkossakin käytiin aina joskus,ja muutenkin opetettiin hyviä tapoja. Mutta uskoontulo siinä merkityksessä, jollaisena se myöhemmin opin tuntemaan, ei ollut esillä.
Velipojan muutos
Niin, veljeni tuli uskoon. Hänen elämässään tapahtui melkoinen muutos. Enempää hänen elämänsä tilanteita kertomatta (ja tuntematta) voin vain sanoa, että muutos oli todellinen. Erityinen iloisuus ja elämänmyönteisyys teki minuun syvän vaikutuksen. Veljeni viikonlopunvietot jotka aikaisemmin johtivat siihen, että pikkuveli ei saanut aamulla paljoakaan häiritä vaihtuivat nuorteniltoihin ja muihin tapahtumiin, joissa ilmiselvästi aina ladattiin ja vahvistettiin sitä sisäistä vakaumusta, jonka hän oli saanut.
Uusi esikuva
Veljeni uskoontulon myötä jouduin varsin erikoiseen tilanteeseen. Esikuvanani olleet veljeni alkoivat hiihtää eri latua. Aikaisemmin minulla oli varsin selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Aioin elää nuoruuteni juuri samalla tavalla kuin he; käydä diskoissa, kokeilla eri asioita ja pitää hauskaa. Mutta nyt jouduin arvioimaan tulevaisuuden suunnitelmiani uudestaan... Kumman veljen elämä edustaa sitä, mitä omalta elämältäni haluan.
Kasvava kaipuu
Kuukaudet kuluivat. Sisäisesti vaaka alkoi painui uskovaisuuden puolelle, mutta en uskaltanut kertoa siitä kenellekkäään. Iltaisin rukoilin haluavani tulla uskoon ja samalla yritin parannella ulkoistakin elämää uskovaiseksi, kuitenkaan siinä onnistumatta. Pettymykset seurasivat toisiaan. Ei tästä mitään tule, oli ajatukseni. Sisäinen kaipaus silti vain pysyi ja vahvistui.
Kysymykset osuivat napakymppiin
Vuonna 1983 menin lasten hengelliselle kesäleirille. Esitin siellä kovaa "pikkukundia", jota hengelliset asiat eivät kiinnosta sitten pätkääkään. Eräänä iltana juttelin vierailevan leiriohjaajan kanssa, niitä näitä pässinpäitä, kun hän äkisti kysyi: Janne, mitä sä tuumaat näistä hengellisistä asioista. Ootsä uskossa? Vastasin kun tykin suusta: en ole ja ajattelin että kai tuon nyt pitäisi tietää, etten mä oo uskossa. Seurasi toinen kysymysi: No, haluaisitko sä tulla uskoon? .... Olin hiljaa. Kysymys osui napakymppiin.
Paljastumisen ja löytämisen ilo
Sisälle pitkään pidetty ja muilta tarkoin varjeltu kaipaus alkoi vuotaa esiin. Annoin sen tulla. Kyyneleet valui poskilleni ja nyökkäsin. Polvistuimme ja leiriohjaaja rukoili hiljaa puolestani. Silloin koin mikä ero on siinä kun ihminen itse yrittää tehdä itsestään uskovaista tai kun sen tekee Jumala. En kokenut sisimmässäni mitään salamointia tai vavistuksia. Hiljainen ilo ja rauha alkoi kuitenkin täyttää sisäistä maailmaani. Minä en tullutkaan uskoon, vaan usko tuli minuun!
Selvä varmuus
Pienen hetken jälkeen eräs leiriohjaajista kysyi: Kenes oma sinä olet? Vastaukseni ikäänkuin lipsahti huuliltani, Jeesuksen. Lapsellista, mutta mitäpä muuta juuri Jumalan lapseksi syntyneeltä voi vastaukseksi odottaa.
Aikaa tästä on kulunut jo kauan. Elämä on ollut varsin rikasta ja antoisaa. Parasta on ollut Jumalan johdatus ja huolenpito elämän iloissa ja suruissa. Kirjoitettavaa siis riittäisi, mutta joskus toisten...
Janne Lahti
Vastaukset 5
Vanhimmat
tällaisia asioita pitäisi uskovaisten puhua ja tällä tavalla pitää suhtautua lähimmäisiin
veli. Minä olen tunnustanut Jeesuksen Herrakseni ja Jumalakseni yli kolmevuosikymmentä sitten ja olen saanut elään niin rikkaan elämän, että jos kertoisin siitä, niin siinä sitä kuluisi aikaa ja olisi ihmettelemistä jokaiselle.
On ihanaa elää Jeesuksen kanssa ja todella elämä on niin rikasta, että sitä ei kuvittella saata ja rauha vallitsee kaiken keskellä.
Olemme totisesti onnenlapsia. En tarkoita tuolla, etteikö maailman ympärillämme melskaisi, vaan tarkoitan, että saamme olla kaiken keskellä onnellisia ja vapaita.
uskossa vaeltajia.
www.netmission.fi/streaming/index.php?p=6
kartsalle kerron mun tarinan täs...
makkaran tarina
makkara on alkkisperheen hakattu ja insestöity lapsi, tottunut olemaan syrjitty ja kiusattu...
makkaran tausta on vaikeuttanut koko elämää ja ajanut makkaran jopa huumekierteeseen josta on noussut kovalla työllä.
siltikään ei makkara ymmärrä miksi toiset saa paremman osan kuin toiset???
makkara ei myöskään voi antaa köyhille koska hänellä ei itselläänkään ole tarpeeksi...
makkara lähtisi välittömästi afrikkaan auttamaan köyhiä ja orpoja ja on jopa hakenutkin kyseiseen avustustyöhön mutta hänelle sanottiin että tarvitaan suosituksia ja koulutusta...
makkara ei tajua maailmankaikkeutta ja luomisen mahdollisia virheitä, siksi makkara pohdiskelee.
makkara ei myöskään ole rakkaus, makkara ei edes tiedä mitä on rakkaus. raiskaus ja hakkaaminen on tuttua kyllä...
jos makkara olisi syntynyt toisenlaiseen perheeseen makkara olisi välttynyt kaikelta em. pahalta ja elämä olisi varmasti toisin.
bratwurst on muuten a-luokan makkaraa siis todellakin erinomaista :)
Jeesus muuttaa ihmiset ja nostaa uudelle tasolle.
Jeesus on Herra.