Katselin eilen leukemiaan kuollen pojan äidin dokumenttia poikansa sairauden vaiheista.
Lopussa tajusin todella selvästi, miksi taivas on keksitty.
Aivan, olen "ateisti". Uskoin Jumalaan, koska minut oli (niin kuin liian monet muutkin) kasvatettu uskomaan. Kun minulla oli tarpeeksi älliä uskonnon ja Jumalan kyseenalaistamiseen, lakkasin uskomasta.
Niin, takaisin asiaan. Lapsi on kuolemassa. Vanhempana sinun pitäisi kertoa hänelle että hän kuolee, lakkaa vain lopullisesti olemasta. Moni asia ei taida olla vaikeampaa tai surullisempaa kuin tämä. Toinen vaihtoehto on, että kerrot lapsesi pääsevän taivaaseen enkeliksi ym.
Mielikuva taivaasta, paratiisista, poistaa tai ainakin helpottaa kuolemanpelkoa. Sinunkin on helpompi ajatella, että lapsesi odottaa sinua jossain, tulet vielä jonakin päivänä näkemään hänet.
Lapset eivät missään nimessä ole ainoita, joiden kuoleman odottamisen tai kohtaamisen ajatus jostain kuolemanjälkeisestä tekee helpommaksi. Aikuinen ei välttämättä ole yhtään lasta vahvempi.
Näin minä ajattelen. Ihminen on osa luontoa, eläin kuten hevonen tai harakka. Kun kuolemme, loppuu aivotoiminta ja verenkierto. Ruumiimme kylmenee, mädännymme maahan ja luonnon kiertokulku jatkuu.
Vuosia mietittyäni asioita liittyen uskontoon, olen tullut entistä varmemmaksi omista käsityksistäni. En puhu uskontoon liittyvistä asioista mielelläni kuin hyvien tuttujen keskellä, minua ahdistavat muiden asenteet "No kyllä se Jumala on olemassa, ei kai siihen muuten niin moni uskois?". Tulee inhottava olo "Eikö noi tajuu, kuin väärässä ne on???". Luultavasti Jumalaan uskovat ajattelevat samoin minusta...
Tulipas kirjoitettua syvällisiä... Niin, (mieluiten) ateistit, kertokaa miten te ajattelette näistä asioista ja mitä ajattelette mun käsityksistä. Häiritseekö teitä muiden uskominen?
Lopussa tajusin todella selvästi, miksi taivas on keksitty.
Aivan, olen "ateisti". Uskoin Jumalaan, koska minut oli (niin kuin liian monet muutkin) kasvatettu uskomaan. Kun minulla oli tarpeeksi älliä uskonnon ja Jumalan kyseenalaistamiseen, lakkasin uskomasta.
Niin, takaisin asiaan. Lapsi on kuolemassa. Vanhempana sinun pitäisi kertoa hänelle että hän kuolee, lakkaa vain lopullisesti olemasta. Moni asia ei taida olla vaikeampaa tai surullisempaa kuin tämä. Toinen vaihtoehto on, että kerrot lapsesi pääsevän taivaaseen enkeliksi ym.
Mielikuva taivaasta, paratiisista, poistaa tai ainakin helpottaa kuolemanpelkoa. Sinunkin on helpompi ajatella, että lapsesi odottaa sinua jossain, tulet vielä jonakin päivänä näkemään hänet.
Lapset eivät missään nimessä ole ainoita, joiden kuoleman odottamisen tai kohtaamisen ajatus jostain kuolemanjälkeisestä tekee helpommaksi. Aikuinen ei välttämättä ole yhtään lasta vahvempi.
Näin minä ajattelen. Ihminen on osa luontoa, eläin kuten hevonen tai harakka. Kun kuolemme, loppuu aivotoiminta ja verenkierto. Ruumiimme kylmenee, mädännymme maahan ja luonnon kiertokulku jatkuu.
Vuosia mietittyäni asioita liittyen uskontoon, olen tullut entistä varmemmaksi omista käsityksistäni. En puhu uskontoon liittyvistä asioista mielelläni kuin hyvien tuttujen keskellä, minua ahdistavat muiden asenteet "No kyllä se Jumala on olemassa, ei kai siihen muuten niin moni uskois?". Tulee inhottava olo "Eikö noi tajuu, kuin väärässä ne on???". Luultavasti Jumalaan uskovat ajattelevat samoin minusta...
Tulipas kirjoitettua syvällisiä... Niin, (mieluiten) ateistit, kertokaa miten te ajattelette näistä asioista ja mitä ajattelette mun käsityksistä. Häiritseekö teitä muiden uskominen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihminen on erehtyväinen
Näin on, mutta ei se ainakaan itselläni kuulu minua vaivaaviin asioihin... pikemmin kyseessä on fakta, jonka kanssa pitää oppia elämään. Ilmeisesti eräitä teistejä tämä ei vaivaa, koska muutoinhan oma usko joutuisi kyseenalaistetuksi, parempi siis olla erehtymätön.
Menetettyäni muutaman vuoden sisällä kolme läheistä, en juuri voi ajatella muuten kuin, että meillä jokaisella on aikamme, joka on rajallinen. Sen jälkeen ei enää voi pyytää anteeksi, halata tai tehdä sovintoa. Siinä epävarmuudessa, syyllisyydessä ja toisaalta pelossa on erittäin ikävä elää, jos ei tee sovintoa itsensä kanssa. Toinen vaihtoehto on tehdä sovinto jonkin kolmannen osapuolen kanssa, jonka tietää ikäänkuin sovittavan asiat menetetyn ja minun välillä. Tuo jokin kolmas osapuoli on jumala ja sovitusta voidaan kutsua mahdollisuudeksi nähdä uudestaan ja korjata asiat. Sitä kautta on olemassa vielä mahdollisuus pyytää anteeksi, kun se ainutkertainen mahdollisuus tässä elämässä on mennyt.
Itse olen joutunut olemaan siinä karmaisevassa tilanteessa, jossa on paljon jäänyt sanomatta. Koska en ole pystynyt tekemään sovintoa ajoissa, olen pyrkinyt tekemään sovinnon muistojen kanssa, koettanut ymmärtää, miksen ehtinyt, miksen voinut, miksi en edes sillä hetkellä pystynyt, kun olisi ollut mahdollisuus. Tältä pohjalta on syntynyt tekstimateriaalia pitkälti toistasataa sivua, ellei enemmän.
Riippuu tietysti paljon siitä, miten itsekukin taivaan ja helvetin tulkitsee. Riippuu myös siitä, millaiseen taivaaseen ja helvettiin uskoo. Onhan joukossa niitä, jotka uskovat vain hyvin harvan olevan taivaspaikan arvoisia ja on niitä, jotka uskovat kaikkien ihmisten pääsevän taivaaseen - sillä niin paljon on Isä maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa... Selitykset ja tulkinnat ovat monenkirjavia. Jokaisella ihmisellä kuitenkin suurimmat toiveet heijastetaan taivaalle ja suurimmat pelot helvettiin. Taivas on joko ikuisen onnen tila, ikuisen rakkauden, tasapainon ja rauhan, mutta lopulta pohjimmainen merkitys sillä on se, että elämä ei lopu tähän, meitä odottaa uusi mahdollisuus jossain toisaalla. Mitä muuta epäonnistuneet yksilöt toivovatkaan enemmän kuin uutta mahdollisuutta. Ne, jotka eivät usko siihen, joutuvat painimaan omien demoniensa kanssa ja käyvät jo etukäteen helvetissä. Kun he eivät sitten tahdo ottaa vastaan kristillistä, islamilaista tai hindulaista käsitystä helvetistä (taivastaa ja jumalasta) heidät passitetaan ikuiseen rovioon kärsimään. Taivaassa on tuomio, Helvetissä on tämä elämä - näin on helpompi tulkita itseni kannalta.
Usein lapsi ottaa elämän sellaisena kuin se on, kunnes vanhemmat/aikuiset täyttävät heidän kauniilla selityksillään. Lapsi elää, kunnes kuolee... aikuinen toivoo elävänsä vielä kuoltuaan. Lapsi on vahvempi, koska uskaltaa elää aidosti, tässä hetkessä, aikuisten on helpompi hakea turvaa ties mistä aineista, ajatuksista tai muusta, ettei omat pelot nujertaisi. Mikä pahempaa, aikuinen saattaa huomata tekevänsä virheitä ja katua tekojaan, eikä itselle anteeksiantaminen ole ainakaan helpompaa kuin toiselle.
Ajattelen itse täysin samalla tavalla kuin sinä.Erosin kirkosta ja yritän parantaa ihmisten ajatuksia koska ärsyttää se,että jos sanon että en kuulu kirkkoon päät kääntyvät ja minua pidetään täysin pimahtaneena.En ole pitänyt itseäni ateistina,mutta tajusin sen selvästi luettuani kommentteja täällä.Haluaisin tietää,jos vain haluat kertoa.Mikä sai sinua pois päin kirkosta?Voitaisiin vaihtaa mielipiteitä...
Jos ollaan rehellisiä, en ole ikinä kuulunutkaan kirkkoon. Totesin ekassa viestissäni muistaakseni, että mut kasvatettiin uskomaan. Niinkun lähes kaikki Suomen lapset. Ei se haittaa vaikkei äiti ja isä rukoilis joka ilta, koulun uskonnonopetus ja varsinkin Jeesus-päivänavaukset riittää mainiosti. Eniten tässä kuviossa ärsyttää että vaikka päätin silloin pienenä lopettaa Jumalaan uskomisen, oli se iskostunu liian tiukasti mun päähän. Aikasemmin rukoilin joka ilta, kun lopetin, ajattelin vahingossa että mitäs Jumala musta ajattelee kun en rukoilekaan enää. Ja se ei johtunu siis siitä, että olisin uskonu vaan siitä että ympärillä oleva maailma oli istuttanu muhun sen ajatuksen niin syvälle.
Joo, kerron varmaan ensi kerralla lisää mietteitäni. Niitä kyllä riittää, muttei nyt just tule mieleen mitään tiettyä.
Ja häiritseehän se. Sitä ei voi ymmärtää, että aikuinen ihminen voi semmoiseen uskoa.
Ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän ärsyttää ja sitä paremmin tajuaa, että kyse ei ole vain siitä, että joku uskoo ja joku ei, vaan siitä, että ne jotka uskoo pyrkivät pakottamaan omaan muottiinsa ne, jotka eivät usko.
Pelottavia esimerkkejä on kautta aikain ympäri maailman siitä, mihin se johtaa, että "maallisen" yhteiskunnan ohjaimissa on uskonnollinen kiihkomielisyys. Se johtaa noitarovioihin, joidenkin kansanryhmien ihmisoikeuksien poistamiseen, haponheittelyyn naisten kasvoille, terroritekoihin jne.
Uskonnoitta olisi ihmisillä parempi olla. Mutta ihmisillä vaan on niin hyvä mielikuvitus, että joku/jotkut joskus jossain keksivät jumalat ja sitä kautta uskonnot kaikkine rituaaleineen...
en kyllä jaksanu lukea koko viestiä kerta oon niin väsynyt.. huomasin kuitenki miten ajattelet.
ihmiset uskovat hullun usein siihen mihin ite haluavat uskoa. totuus on liian raskasta, eli aivot kehittää mielikuvan joka helpottais ihmistä kovasta stressistä tai masentumisesta..
uskonnon keksijät ovat kuitenki olleet monesti kilttejä! (uskoisin, enhän minä oo jutellu niitten kaa) =) siksi uskon niin kerta uskonto on oikeesti hirveän hyvää terapiaa!! esimerkiksi buddhismi, koko uskonto on pelkkää terapiaa.
he ovat oikeassa siinä suhteen että halu, kaipuu on myrkkyä, ja se just aiheuttaa tuskan!
aatelkaa nyt.. kun ootte vihasia, surullisia, tai masentuneita se aina riippuu siitä että ette saa sitä mitä halutte.. buddhistit sanovat siis että pitäis päästä nirvanaan: ei ole haluja, tarpeita ollenkaan, ja löydät puhtaan onnen!
en kyllä ole mikään buddhisti mutta onhan niillä hyvä aate..