Sain tässä hiljattain yllättävän suruviestin ystäväni äidiltä.
Hän läetti minulle kirjeen että, ystäväni oli kuollut.
En ole uskoa tuota uutista. Miten voi olla et lapsuuden ystäväni on poissa?
Emme olleet viime aikoina kovin yhteyksissä.
Ja yht äkkiä tulee kirje jossa kerrotaan tämän ystäväni kuolleen melkein pari kuukautta sitten.
Vain 32- vuotiaana. Vielä vaikeammaksi tuon uskomisen teki se että ystäväni oli joskus puhunut palturia eräästä asiasta.
Aloin uskoa ystäväni kuoleman vasta kun soitin tämän äidille kysyäkseni missä tuo hauta on.
Vielä silloinkaan en oikein uskonut tuota todeksi. Vasta kun löysin tuon haudan jossa ystäväni nimi oli kaiverrettuna oli pakko uskoa ettei tuota hyvää lapsuuden ystävää ja koulukaveriani enään ole. Samalla viikolla kun kuulin tuon ystävn kuolemasta sain kuulla erään toisen luokkakaverinikin kuolleen jossain kolarissa.
On niin vaikea hyväksyä että ikäisenikin voi kuolla yht äkkiä. Muistais vaan itse elää täysillä.
On kai vaikea hyväksyä kuolemaa nyt muutenkin kun vajaa pari vuotta sitten menetin äitinikin syövän takia. Miksi kuolemaa on niin vaikea hyväksyä?
Alan jo pelätä kuolemaa kun se noin kovin riehuu.
Hän läetti minulle kirjeen että, ystäväni oli kuollut.
En ole uskoa tuota uutista. Miten voi olla et lapsuuden ystäväni on poissa?
Emme olleet viime aikoina kovin yhteyksissä.
Ja yht äkkiä tulee kirje jossa kerrotaan tämän ystäväni kuolleen melkein pari kuukautta sitten.
Vain 32- vuotiaana. Vielä vaikeammaksi tuon uskomisen teki se että ystäväni oli joskus puhunut palturia eräästä asiasta.
Aloin uskoa ystäväni kuoleman vasta kun soitin tämän äidille kysyäkseni missä tuo hauta on.
Vielä silloinkaan en oikein uskonut tuota todeksi. Vasta kun löysin tuon haudan jossa ystäväni nimi oli kaiverrettuna oli pakko uskoa ettei tuota hyvää lapsuuden ystävää ja koulukaveriani enään ole. Samalla viikolla kun kuulin tuon ystävn kuolemasta sain kuulla erään toisen luokkakaverinikin kuolleen jossain kolarissa.
On niin vaikea hyväksyä että ikäisenikin voi kuolla yht äkkiä. Muistais vaan itse elää täysillä.
On kai vaikea hyväksyä kuolemaa nyt muutenkin kun vajaa pari vuotta sitten menetin äitinikin syövän takia. Miksi kuolemaa on niin vaikea hyväksyä?
Alan jo pelätä kuolemaa kun se noin kovin riehuu.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuolema ei ole kiva. Mutta jotenkin välttämätön. Tuntuu melkein että kuolema sattuu enemmän niihin jotka jäävät tänne kuoleman jälkeen. Oma kuolema ei kosketa. Kaikki kuolevat. Siitä lähdetään. Joten mikä on elämän arvo? En tiedä, ei ainakaan itseisarvo. Kuollaan pois.
Toki jokainen täältä lähtee joskus. Eniten se tosiaan sattuu niihin jotka jää kaipaamaan.
Itse ymmärrän fyysisen kuoleman tarkoittavan sitä, että meidän sielumme/henkemme jättää asuinsijansa eli meidän ruumiimme. Uskon siihen, että jokaisella ihmisellä on oma enkeli, joka on meidän saattajana sillä viimeisellä matkalla. Maan päälle jää vain tämä kehomme, jonka sisässä asumme. "Minun minä" ei jää tänne.
"Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin..." sanotaan meidän Raamatussa.
Joku on sanonut sen näin: "Ihminen on henki, jolla on sielu, joka asuu ruumiissa."
Mietin paljon tätä kuolema-asiaa tyttäreni kuoltua. Minun sen aikaisia pohdiskeluja löytyy hänen muistosivultaan..
"Kuolema ei ole kiva", kirjoitit. Ei ole. Ja Raamatunkin mukaan: "...vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema". Vihollisista.
https://www.youtube.com/watch?v=Oswg3tqRGlA
g
Nämä kuolemay on mahdollisia pysähtymispaikkoja ja ainakin itse aloin ajatella ihan uudella tavalla. Nyt kuolema on läsnä koko ajan eikä se ole enää kohtuuton. Luin Tiibetiläisen kirjan elämästä ja kuolemasta ja nyt haluisin kohdatan kuoleman halliten en vastustaen. Mutta kova on ollut koulu. Ja muutos suuri.
itse olen ajatellut asiaa näin,että kun synnymme nin meille on jo silloin myös laskettu päivä jolloin kuolemme=(itse menettänyt mieheni,isäni ja muita todella tärkeitä ihmisiä.3kk sitten hautasin kaksi hyvää ystävääni samaan hautaan,mikä oli todella rankkaa.avioparin,mistä jäi tytär ilman kumpaakin vanheempansa.silloin kyllä ajattelin,ettei tässä maailmassa ole mitää järkeä,että kuka päättää toisten elämästä ja ottaa heidät pois..mutta raakaa ja elämän on vaan jatkuttava,vaikka kuinka tuntisi suurta vihaa ja tuskaa..kaikille jaksamisia!!
Oman lapseni sekä isäni ja anoppini (läheisimmät luetellakseni) menettäneenä olen kokenut kaikista eniten lohduttaneen ja lohduttavan sen, että uskon Jumalaan ja taivaan olemassaoloon. Siihen, että jos uskomme Jeesukseen, meitä varten on odottamassa siellä ihan "aikuisten oikeasti" paikka minne mennä... Kaikki eivät näin usko, mutta minua tämä on lohduttanut kaikista eniten - lähestulkoon pelkästään tämä.
Se ei poista inhimillistä ikävää ja kaipausta ja kipua, mutta antaa toivon siitä, että eromme ei ole ikuinen vaan ajallinen.
Minä ajattelen samalla tavalla kanssasi.
Poikani ei jaksanut elää enää, vaan lähti 30.6.2006 "oman käden kautta". Hän oli 19v.
Hän romahti henkisesti. Uskon Taivaan Isän ottaneen hänet talteen. Hän näki lapseni surun ja tuskan ja salli hänen lähteä näin. Lähtötapa oli mielestäni tarkoituksena muille ihmisille, että "rakastakaa", sehän on Jumalan käsky ja minun poikani rakasti kuolemaansa asti.
Jaksan itse elää vain uskomalla Taivaan Isään, Jeesukseen ja jälleennäkemiseen.
https://www.youtube.com/watch?v=WYjxyC78zp4
kaunis
Veda kirjat on käännetty sanskritin kielestä. Ilman kommentaareja on näitä kovin vaikea ymmärtää. Tieto on "monen lukon takana". Voisit aloittaa lukemalla kirjoja, joissa on Srila Prabhupadan kommentaarit. Hyvin selitetty ja kuolemanpelkosi häviää.
m
Vaikka haluaisi, niin ei kuole. Kuolee ainoastaan fyysinen keho. Kun ikuinen sielu on irtaantunut ruumiistaan fyysisen kuoleman jälkeen, niin hän huomaa, että elää. Sielu ei tuhoudu ei vedessä, ei tulessa, eikä millään muulla konstilla. Pitää vaan syntyä uudestaan ja uudestaan.
Saṃsāra (sanskritiksi संसार 'läpikulku; eteneminen monien vaiheiden kautta').
u
Niin, me monesti ajattelemme että kuolema tulee vain vanhoille ja sairaille. Mutta se voi tulla jo nuorelle, jo ihan pienellekin lapselle. Ja se voi tulla omallekin kohdalle milloin tahansa.
Joku viisas on sanonutkin, että jokainen päivä pitäisi elää tavallaan ikään kuin se olisi viimeinen - eli ei esimerkiksi erota kenestäkään vihassa ja huonoissa väleissä, koska mikä tahansa tapaaminen voi olla viimeinen.
Ei se Raamatun Mooseskaan suotta rukoillut, että "Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen". Me niin monesti elämme väärällä tavalla "kuin viimeistä päivää".
Oman lapseni muistosivut löytyy täältä, tein ne vasta tänä syksynä, kymmenen vuoden kuluttua hänen lähdöstään:
http://kaarinalle.googlepages.com/tiinaleena
Katsoin noita kuvia lapsestasi ja tuli tavallaan hyvä olo, että sait puretuksi tätä asiaa näin. Surullinen olen tietysti menetyksesi takia. Osanottoni ja voimia sinulle. Itse en lapsia saanut tässä elämässä.