Lautamiesmutupohjalta.
Miksi tyttö pitäisi kasvattaa naisen rooliin, tai poika miehen rooliin? Eikö olisi parempi kuulostella lapsen luontaisia taipumuksia ja rohkaista häntä siihen suuntaan, ja tarjota parhaat mahdollisuudet kehittyä juuri OMAAN suuntaan? Itse en usko että olemme syntyessämme tyhjiä tauluja, vaan että on sisäiset taipumukset, vanhempien esimerkki ja ympäristön (kaverit, TV, yms.) vaikutus. Mielestäni pitäisi tarkkailla mihin suuntaan aito kiinnostus ja matkiminen kohdistuu näillä kolmella alueella, eikä syöttää väkisin vain määrättyjä kiinnostuksen kohteita toivottavina (akselilla miehiset ja naiselliset). Eikö se olisi kaikkein luonnollisin ja sisäisesti ristiriidattomin suunta kehitykselle?
Kummalla on paremmat eväät ratkoa ristiriitojaan myöhemmällä iällä: Sillä joka on pienen ikänsä ollut ristiriidassa omien taipumustensa kanssa, mutta harmoniassa ympäristön odotuksiin nähden, vai sillä joka on saanut alkukehityksensä aikana olla oma itsensä, mutta huomaa myöhemmin sen olevan ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa? Itse veikkaisin, että jälkimmäisessä tapauksessa persoonallisuus on juurevampi ja vahvempi, ja koska ristiriidat ilmenevät (jos ilmenevät) silloin kun yksilö on kykenevämpi käsittelemään niitä myös älyllisesti, ollaan enemmän vahvoilla. Jos olisi pakko valita, niin oman lautamiesjärkeni perusteella valitsisin jälkimmäisen kohtalon.
Kaikkein hankalin tilanne luulisi olevan silloin, kun vanhempien painostus on ristiriidassa sekä lapsen luontaisiin, että ympäristön odotuksiin nähden. Itsenäistyykö tällainen ihminen koskaan?
Miksi tyttö pitäisi kasvattaa naisen rooliin, tai poika miehen rooliin? Eikö olisi parempi kuulostella lapsen luontaisia taipumuksia ja rohkaista häntä siihen suuntaan, ja tarjota parhaat mahdollisuudet kehittyä juuri OMAAN suuntaan? Itse en usko että olemme syntyessämme tyhjiä tauluja, vaan että on sisäiset taipumukset, vanhempien esimerkki ja ympäristön (kaverit, TV, yms.) vaikutus. Mielestäni pitäisi tarkkailla mihin suuntaan aito kiinnostus ja matkiminen kohdistuu näillä kolmella alueella, eikä syöttää väkisin vain määrättyjä kiinnostuksen kohteita toivottavina (akselilla miehiset ja naiselliset). Eikö se olisi kaikkein luonnollisin ja sisäisesti ristiriidattomin suunta kehitykselle?
Kummalla on paremmat eväät ratkoa ristiriitojaan myöhemmällä iällä: Sillä joka on pienen ikänsä ollut ristiriidassa omien taipumustensa kanssa, mutta harmoniassa ympäristön odotuksiin nähden, vai sillä joka on saanut alkukehityksensä aikana olla oma itsensä, mutta huomaa myöhemmin sen olevan ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa? Itse veikkaisin, että jälkimmäisessä tapauksessa persoonallisuus on juurevampi ja vahvempi, ja koska ristiriidat ilmenevät (jos ilmenevät) silloin kun yksilö on kykenevämpi käsittelemään niitä myös älyllisesti, ollaan enemmän vahvoilla. Jos olisi pakko valita, niin oman lautamiesjärkeni perusteella valitsisin jälkimmäisen kohtalon.
Kaikkein hankalin tilanne luulisi olevan silloin, kun vanhempien painostus on ristiriidassa sekä lapsen luontaisiin, että ympäristön odotuksiin nähden. Itsenäistyykö tällainen ihminen koskaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Miksi tyttö pitäisi kasvattaa naisen rooliin, tai poika miehen rooliin? Eikö olisi parempi kuulostella lapsen luontaisia taipumuksia ja rohkaista häntä siihen suuntaan, ja tarjota parhaat mahdollisuudet kehittyä juuri OMAAN suuntaan?"
Tätä asiaa on tutkinut psykiatri ja psykoanalyytikko Robert J. Stoller. Tavanomaisen psykiatrisen ja psykoanalyyttisen tutkimuksen lisäksi hän perehtynyt myös nykyaikaiseen biologiseen tutkimukseen, käyttäytymistieteeseen ja eläinten käyttäytymiseen. Stoller on tutkinut myös paljon seksuaalisia poikkeavuuksia. Stollerilla on lukuisia valaisevia esimerkkejä, joilla hän osoittaa että millä tavalla vanhempien, varsinkin äidin suhtautuminen lapsen sukupuoleen määrää lapsen varhaisen seksuaalisen identiteetin ns. seksuaalisen ydinidentiteetin muodostumisen. Ratkaisevan tärkeää on, että lapsi nimetään heti syntymän jälkeen selvästi tietyyn sukupuoleen. Tämän kehitys alkaa jo syntymähetkellä. Lapsen genitaalien ulkonäön mukaisesti hänet määrätään kuuluvaksi tiettyyn sukupuoleen. Kun lapsen anatominen sukupuoli vanhemmille sitten syntymähetkellä ilmoitetaan, alkaa äidin ja isän mielessä monimutkainen prosessi, joka on kummallekin vanhemmalle luonteenomainen ja jolla kyseessä olevalle yhteisölle ominaisia piirteitä. Se tarkoittaa, että lapsi nimitetään ja vaatetetaan, että häntä kohdellaan ja hänen kanssaan ollaan sellaisella tavalla joka kaiken aikaa ilmaisee hänelle hoivaajan asenteita ja toiveita suhteessa siihen, että hän on juuri poika tai tyttö. Kun vanhemmat, sisarukset ja muu maailma toistuvasti ja ristiriidattomasti vahvistavat tätä merkitsemistä, se lujittaa lapsessa hänen tunnettaan, että hän kuuluu tiettyyn sukupuoleen. Tämä varhainen seksuaalisen identiteetin aistimus tai kokemus ilmenee tietoisuutena ”minä olen poika (mies)” tai ”minä olen tyttö (nainen)”. Sitä tunnetta vahvistavat voimakkaasti omien ja toisten ihmisten ulkoisten genitaalien näkeminen ja ne tuntemukset, jotka liittyvät omiin genitaaleihin.
Stoller siis korostaa, ettei seksuaalinen ydinidentiteetti määräydy biologisen sukupuolen mukaan, vaan
sen mukaan miten vanhemmat ja muu ympäristö reagoivat lapsen sukupuolisuuden ilmenemiseen sen sukupuoliryhmän jäsenenä, johon hän biologisesti kuuluu. Normaalissa äiti-lapsi suhteessa äiti omalla suhtautumisellaan ja käytöksellään rohkaisee miespuolisena syntynyttä lasta sellaiseen käyttäytymiseen, jota äiti pitää maskuliinisena. Silloin lapsen biologinen ja psykologinen sukupuolisuus kehittyvät yhdensuuntaiseksi. Mutta sellainen äiti, joka alitajuisesti tahtoo itselleen feminiinisen pojan, pystyy saamaan sen aikaan huolimatta pojan biologisesti normaalista miehisyydestä. Stollerin tutkimissa tapauksissa, joille kehittyi transseksuaalinen persoonallisuus ja täysin poikkeava seksuaalinen identiteetti, suhde äitiin oli ollut syntymästä alkaen ollut ja kautta koko lapsuusiän symbioottinen, patologisella tavalla sekä psyykkisesti että fyysisesti yhteenkietoutuva. Hän oli tyydyttänyt kaikki poikansa tarpeet eikä ollut pystynyt huomaamaan eikä sietämään lapsessa pientäkään aggressiivisuutta, joka olisi edesauttanut tämän eriytymistä äidistä. Tällainen asennoituminen, joka on ollut niin tuhoisa transseksuaaliseksi kehittyvälle lapselle, ilmenee lievempänä lähes kaikessa äitiydessä, uskoo Stoller. Vaikka Stoller korostaa psykologisten seikkojen tärkeyttä seksuaalisen identiteetin kehitykselle, hän joutuu kuitenkin myös toteamaan, että vastoin hänen olettamuksiaan joidenkin interseksuaalisten lasten kohdalla ”biologisen voiman” näyttäisi vaikuttaneen psykologisten tekijöiden ylitse. Hän kuvaa useammankin potilastapauksen, joissa syntymähetkellä oli päätetty ulkoisten sukuelinten muodon perusteella, että lapsi kuului tiettyyn sukupuoleen ja häntä oli sitten johdonmukaisesti sen pohjalta kasvatettu ja kohdeltu. Lapsi kuitenkin itse hakeutui päättäväisesti vastakkaisen sukupuolen harrastuksiin ja toimintatapoihin. Murrosikäisenä ilmeni, että lapsen sisäiset sukuelimet kuuluivatkin vastakkaiseen sukupuoleen, ts. lapsi itse pyrki toteuttamaan biologisen sukupuolisensa mukaista identiteetin kehitystä. Stoller päätyy ajattelemaan, että tällainen biologinen voima on olemassa (kuten Freud oli aikoinaan päätellyt), mutta sen vaikutus on huomattavasti heikompi kuin psykologisten tekijöiden. Hän näkee tässä suuria yksilöllisiä eroavuuksia, jotka saattavat liittyä perinnölliseen rakenteeseen, eroihin tietyissä ruumiin biologisissa tapahtumissa jne.
Tavanomaista seksuaalisen identiteetin käsitettä Stoller nimittää sekundaariseksi seksuaaliseksi identiteetiksi. Se alkaa syntyä lapsen eriytyessä äidistään ja muotoutuu vähitellen elämän kuluessa eri kehitysvaiheisiin liittyvien ristiriitojen ja niiden psyykkisten työstämisen kautta. Tämän kehityksen tuloksena syntyy kunkin yksilön maskuliininen tai feminiininen identiteetti. Tässä kehityksessä on isäsuhteella erittäin suuri merkitys.
Kirjoitan tästä ja lopuista kyssäreistä myöhemmin, ei jaksa kirjoittaa enempää yhdellä kerralla.
En ole koskaan ajatellut etteikö määrättyyn sukupuoleen painottunut kasvatus voisi tuottaa tasapainosta tulosta. Haluaisin kuulla että mikä estää ihmistä olemasta tasapainoinen myös silloin kun kasvatus painotetaan lapsen taipumusten mukaan, vaikka nämä taipumukset eivät seuraisikaan perinteistä sukupuolikäsitystä.
Tytöllä on luontainen taipumus kasvaa naiseksi ja pojalla on luontainen taipumus kasvaa mieheksi. Kehitysprosessi on tytöillä ja pojilla erilainen, mutta kaikilla tytöillä samanlainen ja kaikilla pojilla samanlainen. Esimerkiksi tytöillä on hyvin varhaisessa vaiheessa taipumusta leikkiä nukeilla, vaatettaa nukkea ja jopa synnyttää nukke. Näillä varhaisilla mielikuvilla on suuri merkitys naiseksi kehittymiselle. Vanhempien tulee tukea tätä kehitystä. Pojilla taas on taipumusta leikkiä pyssyleikkejä ja pikkuautoilla leikkimiseen, nämä kuuluvat normaaliin pojan mieheksi kehittymiseen, eikä näitä leikkejä ei missään tapauksessa saa kieltää. Muistan tapauksen, jossa lastentarhassa oli kielletty pojilta pyssyleikit muka tasa-arvon nimissä. Eräs lastenpsykiatrian ylilääkäri suuttui ja nosti metelin vääränlaisesta tasa-arvosta. Nämä pyssy- ja autoleikit ovat tärkeitä leikkejä pojan aggressiivuuden ja seksuaalisuuden normaalille kehittymiselle.
Lapsi irtautuu äidistä isän avulla. Esim. pojalle on tärkeätä, että isällä on konkreettisia harrastuksuksia jotka ovat erilaisia kuin äidillä. Silloin poika tuntee paremmin olevansa erilainen kuin äiti ja olevansa isän kaltainen. Tämä vahvistaa pojan autonomiaa. Onnellisessa asemassa ovat pojat, joiden isät ovat taitavia nikkaroimaan. Äidin tulee myös itse rohkaista poikaa itsenäistymään ja välttää liian sitovaa suhdetta poikaansa. Jos isä ja äiti ovat hyvin samanlaisia, on lapsen vaikeampi irtautua äidistä. Mitä täydellisemmin poika on irtautunut äidistä ja parempi on ollut isäsuhde, niin sitä maskuliinisemmaksi ja itsenäisemmäksi mieheksi poika kehittyy. Tällöin miehinen identiteetti on vahva jolloin ammattinvalinta ja perheen perustaminen sujuu ongelmitta. Sanotaan nyt vielä, että jos miehinen identeetti jää heikoksi, niin se on huono homma. Esim. raiskaajat ja pyromaanit kärsivät heikosta miehisestä identiteetistä.
"Kummalla on paremmat eväät ratkoa ristiriitojaan myöhemmällä iällä: Sillä joka on pienen ikänsä ollut ristiriidassa omien taipumustensa kanssa, mutta harmoniassa ympäristön odotuksiin nähden, vai sillä joka on saanut alkukehityksensä aikana olla oma itsensä, mutta huomaa myöhemmin sen olevan ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa? Itse veikkaisin, että jälkimmäisessä tapauksessa persoonallisuus on juurevampi ja vahvempi, ja koska ristiriidat ilmenevät (jos ilmenevät) silloin kun yksilö on kykenevämpi käsittelemään niitä myös älyllisesti, ollaan enemmän vahvoilla."
Ehdottomasti jälkimmäisellä aivan kuten aavistelitkin. Nämä ihmiset, jotka yrittävät käyttäytyä ympäristön vaatimalla tavalla, mutta joka on ristiriidassa omiin sisäisiin taipumiksiin nähden, sairastuvat erittäin suurella todennäköisyydellä masennukseen jossain vaiheessa elämää. Tällainen ihminen on yleensä joutunut liian aggressiivisen kasvatuksen kohteeksi, jolloin he eivät ole uskaltaneet purkaa vanhempiinsa lapsenomaisia vihan ja rakkauden tunteita, vaan ovat alkaneet miellyttää vanhempiansa hylätyksi tulemisen pelon takia. Tällainen opittu käyttäytyminen jatkuu vielä aikuisuudessakin. Näiden henkilöiden persoonallisuuden piirteitä luonnehtii mm. kiltteys, muiden miellyttäminen, riippuvaisuus toisten hyväksynnästä ja pelko toisen suuttumisesta. Nämä henkilöt ovat tosiasiassa tavallista aggressiivisempia, mutta tämä viha on kääntynyt sisäänpäin itseä vastaan. Viha on peräisin lapsuuden vihasta vanhempia kohtaan, joita ei ole uskallettu purkaa vanhempiin rangaistuksen pelossa. Tämä viha on jäänyt vellomaan piilotajuntaan ja näkyy ulospäin kiltteytenä mielen puolustusmekanismien seurauksena. Nämä henkilöt ovat yleensä niitä, jotka joutuvat koulu- ja työpaikkakiusaksen kohteeksi. Työpaikalla joku vittumainen tyyppi huomaa, että "toi ei uskalla sanoa vastaan" ja kiusaaminen alkaa. Jossain vaiheessa sitten masennus laukeaa. Kun tällainen henkilö saa terapiassa nostettua itsetuntoansa ja oppii purkamaan vihansaansa rakentavalla tavalla sen sisään kääntämisen sijasta, masennus, liiallinen kiltteys ja muiden miellyttäminen häviävät. Ja jatkossa hän pystyy paremmin puolustautumaan vittumaisten tyyppien kiusaamiselta.
Kuulosti kohtalaisen järkeenkäyvältä tekstiltä sinänsä. Jäi vain mietityttämään, että jos esim. pojalle annetaan sekä tyttöjen että poikien leikkikaluja, valitseeko poika aina ne poikamaiset leikkikalut, vai onko niin että ennakkokäsitysten perusteella pojille tarjotaan käytännössä vain pojille "sopivia" leikkikaluja?
Kyllä pikkupoika valitsee ne miesmäiset leikkikalut ja se ei ole sattumaa. Muodostakin voi jo päätellä esim. aseet ovat pitkulaisia ja aggressivisen läpitunkevia. Se symbolisoi pikkupojalle sitä miehille niin tärkeää elintä.
mutta en kokenut niillä leikkimistä kiinnostavaksi. Jo silloin ajatus tuntui vieraalta ja jotenkin vastenmieliseltä. Sen sijaan kokosin pehmoeläimiä junaan ja leikin veturinkuljettajaa.
Vanhempani kyllä sinnikkäästi ostelivat minulle nukkeja, meikkipäitä ja muita vastaavia, mutta koskemattomina ne vieläkin kaapissa kököttävät.