Noniin. Ihmisenä olen monen tutun mielestä varmaan aika harmiton, ehkä outo, välillä saan ihme raivareita(kun huomaan että kaikkien ihmisten elämä ei pyöri mun ympärillä, ne kyllä yritän pitää pois koska oon sisäistänyt että ihmiset ei niistä pidä?)mutta siis mulla on kyllä kavereita. Ja tiedän että näihin ongelmiini voi olla syynä esim. se että perheessäni en koskaan hirveästi saanut rakkautta, vanhemmilta varsinkaan. Nyt tuntuisi siltä että haluaisi irrottautua lapsuudestaan, vaikkei kokonaan sitä tietenkään pysty pyyhkimään niin jos edes vähäsen voisi tulla erilaiseksi ihmiseksi kuin omat vanhemmat. Siten saisi ehkä myös heitä kohtaan olevat katkerat tunteet pois. Nyt vaan tuntuu tosi nurkkaan ajetulta, siltä että elämästä olisi tippunut pohja.
Eli tässä kaunistelematta: Kukaan ihminen ei ole mulle sinällään itseisarvo. Eli en oikein välitä kenestäkään ihmisestä ellei siitä ole mulle jotain hyötyä, mm. seuraa tylsyyteen tms. Saatan kuunnella ja nyökytellä ja olla "hyvä kaveri" mutta sitäkin vaan koska haluan pitää kontaktit kyseiseen tyyppiin jos vaikka hyötyisi joskus jotain enkä aidosta empatiasta. Siis toden teolla vituttaa, ettei pysty aitoihin tunteisiin ja ainut ihminen kenestä olen oikeasti kiinnostunut on minä itse. Kylmää faktaa enkä tiedä voiko tätä asiaa muuttaa? Ehkäpä se tässä ketuttaa sitten eniten että mitäpä sitä teeskentelemäänkään jos ei kerran oikeasti kiinnosta. aika turhanpäiväseltä vaan tuntuu tämmönen. Kyllä sitä ehkä on joskus jotain tuntenut mutta perheessä ollut aika lailla semmonen tapa että salataan kaikki ongelmat ym, kait ne tunteet ongelmia mukanaan tuo niin helpompi heittää taka-alalle. avunantoja arvostaisin suuresti..!
Eli tässä kaunistelematta: Kukaan ihminen ei ole mulle sinällään itseisarvo. Eli en oikein välitä kenestäkään ihmisestä ellei siitä ole mulle jotain hyötyä, mm. seuraa tylsyyteen tms. Saatan kuunnella ja nyökytellä ja olla "hyvä kaveri" mutta sitäkin vaan koska haluan pitää kontaktit kyseiseen tyyppiin jos vaikka hyötyisi joskus jotain enkä aidosta empatiasta. Siis toden teolla vituttaa, ettei pysty aitoihin tunteisiin ja ainut ihminen kenestä olen oikeasti kiinnostunut on minä itse. Kylmää faktaa enkä tiedä voiko tätä asiaa muuttaa? Ehkäpä se tässä ketuttaa sitten eniten että mitäpä sitä teeskentelemäänkään jos ei kerran oikeasti kiinnosta. aika turhanpäiväseltä vaan tuntuu tämmönen. Kyllä sitä ehkä on joskus jotain tuntenut mutta perheessä ollut aika lailla semmonen tapa että salataan kaikki ongelmat ym, kait ne tunteet ongelmia mukanaan tuo niin helpompi heittää taka-alalle. avunantoja arvostaisin suuresti..!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi että kun kuulostaa tutulta tuo teksti. Olen paininut saman painajaismaisen ajatuksen kanssa itsekin toisinaan. Tuntuu että rakastan ainoastaan ihmistä joka on vain ja ainoastaan minulle omistautunut, tahdon olla jotain erityistä ja tahdon että se huomataan. Sitten kun saa palautetta joltain henkilökohtaisesti, tuntuu taas hetken hyvältä. Mullakin on sellaisia "etäisempiä" kavereita jotka haluan säilyttää vain siksi että olisi tylsää olla aina yksin. Uskaltaisin melkeinpä arvata ettet ole löytänyt vielä itsellesi sitä oikeaa ystävää. Kaverit voisi lukea sellaiseksi vastapalvelusten tekijöiksi, ystävät taas on toisilleen ihan pyyteettömiä ja empaattisia. Toisaalta olisi tärkeä muistaa että se ystävä pysyy ystävänä vaikkei hän koko aikaa fyysisesti olisikaan läsnä.
Meillä oli myös kotona sellainen tapa jättää tunteet käsittelemättä. Isä oli tosi kylmä ja jopa raadollinen ihminen joka ei halunnut näyttää tunteitaan eikä osannut ikinä reagoida minun tunteisiini, joskus jopa halveksui ja suuttui. Äiti sensijaan oli aina tukena ja turvana ja häneen on edelleenkin, parikymppisenä, jonkinlainen "riippuvuussuhde" olemassa. Kai sitä etsii samanlaista järkkymätöntä ja pysyvää turvaa nyt kavereista ja ystävistä. Ja samalla toivoisi löytävänsä elämänkumppanin itselleen joka olisi kaikkea tuota.
Itse uskon että tilanne helpottaa ajan kanssa kun oppii kuuntelemaan itseään, käsittelemään tunteitansa ja kehittymään henkisesti. Kaikkea hyvää sinulle.
Niin, se ois ihan mukavaa että tilanne helpottuis. Helpottavaa kyllä kuulla että jollain muullakin on samankaltanen tilanne. Eniten tässä ottaa päähän se että ei osaa olla mistään tyytyväinen kun kaikki tuntuu niin teeskennellyltä. Meidän perheen elämä on ollut kovin teennäinen, myös riitoja, tottakai niitä joka perheessä on mutta meillä niitä ei käyty mitenkään terveen kaavan mukaan. "Hauska" piikittely kuului kanssa olennaisesti meidän elämään, jonka nyt vanhempana on tajunnut olevan ei niin hauskaa. Aika arat ja itselle tärkeät asiat heitettiin vitsiksi. Mutta joo tossa osuit oikeeseen että ystävää ei ole löytynyt, jotenkin tuntuu että on koko ajan semmonen ystävän kaipuu. Mutta eipä sitä kait löydy jos ei kykene antaan takasin mitään aitoa. Aika avuton olo kaikenkaikkiaan kun haluaisi vaan eniten elää semmosta ihan tasapaksua tavallista elämää ja kyetä nauttimaan muiden ihmisten seurasta ihan niiden ihmisten itsensä tähden eikä oman edun vuoksi. Näin ei vaan ikävä kyllä ole
juuri tuollaisen "ystävä"!
Välillä on mitta täynnä tällaista ihmistä.
Ottaa, muttei anna. Imee kuiviin, Vie toisen enrgiat.
Suuri itsekkyys, tunteettomuus satuttaa monia ihmisiä.
Tämä ihminen on jo aikuinen, mutta ei osaa kyllä yhtään ajtella ja olla kuin ns. aikuinen.
Ehkä toisille ei ole suotu yhtään empaattisuutta, sääli!
Mutta jossain vaiheessa nämä itsekkäät ihmiset tajuavat olleensa liian itsekkäitä ja siinä sitä ollaan sitten yksin yksinäisenä kaikessa itsekkyydessään, näinkö haluatte elämänne menevän?
Suosittelen teille jotain empatiaterapiaa ja korjatkaa itsenne ennenkuin ootte rikkoneet kaiken ympäriltänne ja lopuksi revitte riekaleiksi itsennekin!
Jep. Tuo on kyllä varmasti ärsyttävää, en voi muulla puolustautua että kova halu olisi kyllä kyetä antamaankin jotain mutta ei tarpeeksi motivaatiota, eli ei oikeasti vaan kiinnosta. Ois se empatia omaan luonteeseen ihan tervetullutta