STALIN TYHJENSI KATYNIN SUOMALAISVANKEJA VARTEN
Stalin halusi tehdä talvella 1940 Katynin sotavankileireillä tilaa suomalaisille sotavangeiksi kaavailluille upseereille ja sen takia hän määräsi leireillä olleet puolalaiset upseerit ammuttaviksi. Tuo asia kävi ilmi neuvostoarkistojen asiakirjoista, jotka olivat esillä Moskovassa suuressa Neuvostoliiton salaisten asiakirjojen näyttelyssä keväällä 1995.
Asiakirjojen mukaan puolalaiset upseerit oli alunperin tarkoitus siirtää Siperiaan vahvistamaan sikäläisiä vankityöleirejä, mutta Stalinin hoputuksen takia heidät ammuttiin siirtämisen sijaan. Asiakirjoista kävi ilmi, että Suomen laskettiin kukistuvan nopeasti. Sen takia Stalin tai hänen esikuntansa arvioi, ettei puolalaisia ehditä siirtää ennen suomalaistulvaa. Rautatiekalusto tarvittiin suomalaisten vangeiksi otettavien upseerien kuljettamiseen.
Moskovan asiakirjanäyttely kahdeksan vuotta sitten herätti suurta huomiota, koska siinä esitettiin ensi kertaa venäläisille ja muullekin maailmalle vapaasti nähtäviksi Kremlin salaisissa arkistoissa säilytetyt Molotov-Ribbentrop -sopimukset ja niiden salaiset lisäpöytäkirjat karttoineen Euroopan jakamisesta etupiireihin.
Nyt kuluvan vuoden palmusunnuntaina kaksikin eri mediaa Suomessa kertoi uutisina Katynin joukkomurhista. Ylen radiouutisissa sanottiin, että amerikkalaiset tutkijat ovat Saksasta saadun Stasi-aineiston pohjalta todenneet lopullisesti, että Katynin joukkomurhat tehtiin Stalinin eikä Hitlerin käskystä.
Helsingin Sanomissa taas Veli-Pekka Leppänen kirjoitti poliittisen historian tutkimuksia julkaisevan Ajankohta-vuosikirjan uudessa numerossa ilmestyneestä Katyn-kirjoituksesta. Sitä kuvataan ensimmäiseksi tutkimukseksi Katynin veritöiden todellisesta laadusta Kremlin arkistojen perusteella.
Toteamus ensikertaisuudesta ei kuitenkaan enää pidä paikkaansa. Katynin dramaattinen murhenäytelmä ja Stalinin raskas rikollinen toiminta ovat olleet tunnettuja jo kauan. Myös Kremlin salaisista salaisimmat mapit on avattu jo vuosia sitten Katynin osalta. Tuosta verityöstä on tietenkin paikallaan kirjoittaa yhä uudelleen ja tehdä entistä seikkaperäisempää tutkimusta, mutta tapahtumien pääpiirteet on onneksi osattu ja voitu tuoda julkisuuteen jo aiemmin.
Kremlin arkistojen salaiset asiakirjat tuotiin Moskovassa päivänvaloon kevätkaudella 1995 neuvostoarkistojen asiakirjanäyttelyssä, joka oli avoinna useita kuukausia. Kirjoitin tuolloin näyttelystä uutisjutun Helsingin Sanomiin. Näyttelystä kävivät ilmi Katynin tapahtumien keskeiset vaiheet. Ne alkoivat Stalinin lähipiirin pohdinnoista, mitä tehdä Suomen asevoimien upseerikunnalle, jonka vangitsemisen laajassa mitassa odotettiin tapahtuvan tuota pikaa sydäntalvella talvisodan hyökkäyksen alettua marraskuun lopussa 1939.
Asiakirjoista ilmeni pohdintojen kulku. Siitä kerrottiin riittävästi, jotta seuraava tapahtumien kulku kävi selkeäksi: Suomalaisille upseereille etsittiin sopivaa sijoitusleiriä ja katseet kohdistuivat muutaman muun mahdollisen vankileirin ohella Katyniin, joka sattui olemaan täynnä Puolan jaossa saatuja puolalaisia sotavankeja, upseereita. Heidät oli ollut aikomus siirtää Siperiaan kenties pakkotyöleireille tai kenties laajan Siperian väkimäärää vahvistamaan tulevaisuuden varalle. Kun rautatievaunuista oli pulaa, laskettiin vankien siirtoon tarvittavan monta kuukautta, mitä pidettiin liian pitkänä aikana, koska monen tuhannen suomalaisen vangin tuloa oli alettu jo valmistella.
Stalinin tyypillisenä ratkaisuna oli tappaa tarpeettomiksi leimatut ihmiset pois tieltä. Prosessi pantiin vauhtiin, eikä sitä pysäyttänyt edes talvisodan päättyminen ilman kymmenien tuhansien suomalaisten sotavankien tulvaa leireihin.
Asiakirjanäyttelyssä tapahtumien kulku esitettiin otteina Stalinin lähipiirin käymistä keskusteluista. Niissä yhdet neuvostojohtajat olivat verenhimoisempia kuin jotkut toiset. Asiakirjoista kävi myös ilmi, että ainakin jotkut neuvostojohtajat halusivat toteuttaa myös suomalaisten upseerien kohdalla lopullisen ratkaisun Katynissa.
Samassa asiakirjanäyttelyssä venäläiset olivat muuttaneet tulkintaansa talvisodasta. Kun Neuvostoliitto aikoinaan vuosikymmenien ajan nimitti talvisotaa ”aseelliseksi selkkaukseksi luoteisrajalla” ja vasta viimeisinä vuosinaan myönsi sen olleen sota ja nimenomaan Neuvostoliiton hyökkäyssota, niin jo vuonna 1995 uusi Venäjä oli alkanut rukata omia historiantulkintojaan takaisin kohti noita neuvostoaikoja.
Tuossa asiakirjanäyttelyssä talvisotaa ei enää sanottu sodaksi, vaan siitä oli otettu uudelleen käyttöön vanha neuvostonimitys ”aseellinen selkkaus luoteisrajalla”. Sillä tavalla uuden Venäjänkään ei enää tarvinnut muistaa eikä myöntää, että Stalin oli aikonut vallata koko Suomen ja liittää sen Neuvostoliittoon ja sitä varten oli perustanut Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ja nimittänyt Otto-Ville Kuusisen Terijoen hallituksen.
Uusi Venäjä oli siten palannut tarkoituksenmukaiseen historian vääristelemiseen jo 1995. Vääristely ja vaikeneminen ovat sen jälkeenkin toistuneet. Suomen puolella asiaan ei ole kiinnitetty huomiota, ei ainakaan virallista.
Neuvostoliiton aikana Moskova ei tunnustanut julkisesti mitään todella raskauttavaa. Viimeinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov kielsi jokseenkin kaiken ja väitti, ettei Kremlin arkistoissa ole mitään lännen väittämiä asiapapereita kuten Molotov-Ribbentrop -sopimusten salaisia lisäpöytäkirjoja, joissa Stalin ja Hitler jakoivat Euroopan keskenään. Mitä Gorbatshov ei arkistoista löytänyt, sen niistä löysi Venäjän presidentti Boris Jeltsin, joka kertoi jo vuonna 1992, että häneltä nousi tukka pystyyn, kun hän ryhtyi katselemaan arkiston salaisuuksia.
Kun Gorbatshov kielsi kaiken, niin Jeltsin avasi osan salaisuuksia. Niinpä uuden Puolan uudet johtajat saivat Jeltsiniltä pyytämänsä salaiset asiakirjat. Puolassa selvitettiin tuota pikaa neuvostoasiakirjojen valossa Katynin murhenäytelmä ja Neuvostoliiton valehtelemiset sekä paljon muita rikollisia tekoja, joita neuvostovaltio ehti tehdä Puolan suunnalla.
Presidentti Jeltsin tarjosi myös Suomelle Kremlin salaisia asiakirjoja, mutta presidentti Mauno Koivisto ei ottanut tarjousta vastaan. Jos Koivisto olisi tuntenut pienintäkään kiinnostusta oman maan historian salaisia ja vielä selvittämättömiä vaiheita kohtaan, hän olisi jo kesällä 1992 saanut myös talvisodan taustoja koskevat Kremlin asiakirjat ja me suomalaiset tietäisimme nyt paljon enemmän.
Stalin halusi tehdä talvella 1940 Katynin sotavankileireillä tilaa suomalaisille sotavangeiksi kaavailluille upseereille ja sen takia hän määräsi leireillä olleet puolalaiset upseerit ammuttaviksi. Tuo asia kävi ilmi neuvostoarkistojen asiakirjoista, jotka olivat esillä Moskovassa suuressa Neuvostoliiton salaisten asiakirjojen näyttelyssä keväällä 1995.
Asiakirjojen mukaan puolalaiset upseerit oli alunperin tarkoitus siirtää Siperiaan vahvistamaan sikäläisiä vankityöleirejä, mutta Stalinin hoputuksen takia heidät ammuttiin siirtämisen sijaan. Asiakirjoista kävi ilmi, että Suomen laskettiin kukistuvan nopeasti. Sen takia Stalin tai hänen esikuntansa arvioi, ettei puolalaisia ehditä siirtää ennen suomalaistulvaa. Rautatiekalusto tarvittiin suomalaisten vangeiksi otettavien upseerien kuljettamiseen.
Moskovan asiakirjanäyttely kahdeksan vuotta sitten herätti suurta huomiota, koska siinä esitettiin ensi kertaa venäläisille ja muullekin maailmalle vapaasti nähtäviksi Kremlin salaisissa arkistoissa säilytetyt Molotov-Ribbentrop -sopimukset ja niiden salaiset lisäpöytäkirjat karttoineen Euroopan jakamisesta etupiireihin.
Nyt kuluvan vuoden palmusunnuntaina kaksikin eri mediaa Suomessa kertoi uutisina Katynin joukkomurhista. Ylen radiouutisissa sanottiin, että amerikkalaiset tutkijat ovat Saksasta saadun Stasi-aineiston pohjalta todenneet lopullisesti, että Katynin joukkomurhat tehtiin Stalinin eikä Hitlerin käskystä.
Helsingin Sanomissa taas Veli-Pekka Leppänen kirjoitti poliittisen historian tutkimuksia julkaisevan Ajankohta-vuosikirjan uudessa numerossa ilmestyneestä Katyn-kirjoituksesta. Sitä kuvataan ensimmäiseksi tutkimukseksi Katynin veritöiden todellisesta laadusta Kremlin arkistojen perusteella.
Toteamus ensikertaisuudesta ei kuitenkaan enää pidä paikkaansa. Katynin dramaattinen murhenäytelmä ja Stalinin raskas rikollinen toiminta ovat olleet tunnettuja jo kauan. Myös Kremlin salaisista salaisimmat mapit on avattu jo vuosia sitten Katynin osalta. Tuosta verityöstä on tietenkin paikallaan kirjoittaa yhä uudelleen ja tehdä entistä seikkaperäisempää tutkimusta, mutta tapahtumien pääpiirteet on onneksi osattu ja voitu tuoda julkisuuteen jo aiemmin.
Kremlin arkistojen salaiset asiakirjat tuotiin Moskovassa päivänvaloon kevätkaudella 1995 neuvostoarkistojen asiakirjanäyttelyssä, joka oli avoinna useita kuukausia. Kirjoitin tuolloin näyttelystä uutisjutun Helsingin Sanomiin. Näyttelystä kävivät ilmi Katynin tapahtumien keskeiset vaiheet. Ne alkoivat Stalinin lähipiirin pohdinnoista, mitä tehdä Suomen asevoimien upseerikunnalle, jonka vangitsemisen laajassa mitassa odotettiin tapahtuvan tuota pikaa sydäntalvella talvisodan hyökkäyksen alettua marraskuun lopussa 1939.
Asiakirjoista ilmeni pohdintojen kulku. Siitä kerrottiin riittävästi, jotta seuraava tapahtumien kulku kävi selkeäksi: Suomalaisille upseereille etsittiin sopivaa sijoitusleiriä ja katseet kohdistuivat muutaman muun mahdollisen vankileirin ohella Katyniin, joka sattui olemaan täynnä Puolan jaossa saatuja puolalaisia sotavankeja, upseereita. Heidät oli ollut aikomus siirtää Siperiaan kenties pakkotyöleireille tai kenties laajan Siperian väkimäärää vahvistamaan tulevaisuuden varalle. Kun rautatievaunuista oli pulaa, laskettiin vankien siirtoon tarvittavan monta kuukautta, mitä pidettiin liian pitkänä aikana, koska monen tuhannen suomalaisen vangin tuloa oli alettu jo valmistella.
Stalinin tyypillisenä ratkaisuna oli tappaa tarpeettomiksi leimatut ihmiset pois tieltä. Prosessi pantiin vauhtiin, eikä sitä pysäyttänyt edes talvisodan päättyminen ilman kymmenien tuhansien suomalaisten sotavankien tulvaa leireihin.
Asiakirjanäyttelyssä tapahtumien kulku esitettiin otteina Stalinin lähipiirin käymistä keskusteluista. Niissä yhdet neuvostojohtajat olivat verenhimoisempia kuin jotkut toiset. Asiakirjoista kävi myös ilmi, että ainakin jotkut neuvostojohtajat halusivat toteuttaa myös suomalaisten upseerien kohdalla lopullisen ratkaisun Katynissa.
Samassa asiakirjanäyttelyssä venäläiset olivat muuttaneet tulkintaansa talvisodasta. Kun Neuvostoliitto aikoinaan vuosikymmenien ajan nimitti talvisotaa ”aseelliseksi selkkaukseksi luoteisrajalla” ja vasta viimeisinä vuosinaan myönsi sen olleen sota ja nimenomaan Neuvostoliiton hyökkäyssota, niin jo vuonna 1995 uusi Venäjä oli alkanut rukata omia historiantulkintojaan takaisin kohti noita neuvostoaikoja.
Tuossa asiakirjanäyttelyssä talvisotaa ei enää sanottu sodaksi, vaan siitä oli otettu uudelleen käyttöön vanha neuvostonimitys ”aseellinen selkkaus luoteisrajalla”. Sillä tavalla uuden Venäjänkään ei enää tarvinnut muistaa eikä myöntää, että Stalin oli aikonut vallata koko Suomen ja liittää sen Neuvostoliittoon ja sitä varten oli perustanut Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ja nimittänyt Otto-Ville Kuusisen Terijoen hallituksen.
Uusi Venäjä oli siten palannut tarkoituksenmukaiseen historian vääristelemiseen jo 1995. Vääristely ja vaikeneminen ovat sen jälkeenkin toistuneet. Suomen puolella asiaan ei ole kiinnitetty huomiota, ei ainakaan virallista.
Neuvostoliiton aikana Moskova ei tunnustanut julkisesti mitään todella raskauttavaa. Viimeinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov kielsi jokseenkin kaiken ja väitti, ettei Kremlin arkistoissa ole mitään lännen väittämiä asiapapereita kuten Molotov-Ribbentrop -sopimusten salaisia lisäpöytäkirjoja, joissa Stalin ja Hitler jakoivat Euroopan keskenään. Mitä Gorbatshov ei arkistoista löytänyt, sen niistä löysi Venäjän presidentti Boris Jeltsin, joka kertoi jo vuonna 1992, että häneltä nousi tukka pystyyn, kun hän ryhtyi katselemaan arkiston salaisuuksia.
Kun Gorbatshov kielsi kaiken, niin Jeltsin avasi osan salaisuuksia. Niinpä uuden Puolan uudet johtajat saivat Jeltsiniltä pyytämänsä salaiset asiakirjat. Puolassa selvitettiin tuota pikaa neuvostoasiakirjojen valossa Katynin murhenäytelmä ja Neuvostoliiton valehtelemiset sekä paljon muita rikollisia tekoja, joita neuvostovaltio ehti tehdä Puolan suunnalla.
Presidentti Jeltsin tarjosi myös Suomelle Kremlin salaisia asiakirjoja, mutta presidentti Mauno Koivisto ei ottanut tarjousta vastaan. Jos Koivisto olisi tuntenut pienintäkään kiinnostusta oman maan historian salaisia ja vielä selvittämättömiä vaiheita kohtaan, hän olisi jo kesällä 1992 saanut myös talvisodan taustoja koskevat Kremlin asiakirjat ja me suomalaiset tietäisimme nyt paljon enemmän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kekkoslovakiaan joten saattaisi tulla ikäviä yllätyksiä esiin (miksiköhän sitä Stasi-listaa ei muka voi julkistaa?)
Tätäkö Avarakatsanto epäili?