Mietteitä

Jumala on satua ja höpötystä. Kaikki paha on lähtöisin uskonnoista ja uskovaisista. Maailma olisi lähes paratiisi jos meillä ei olisi uskovaisia.

Ei yksikään ihminen kykene vastaamaan luomakunnan Luojan, taivaallisen Isän puolesta. Mutta joskus asioita ja ilmiöitä sekä tapahtumia voi yrittää juontaa oman ajatusmaailmansa avulla, ja saada täten selville syiden ja seuraamuksien sekalainen tola.

Luultavasti, pahuus on ensin syntynyt itsellisen ajatustyön pohjalta ja sitten konkretisoitunut
teoiksi. Usein kateus ja katkeruus sekä kavaluus
synnyttää tarvetta tehdä pahaa, tai sitten jokin tavanomaisesta poikkeava aatos, sisäsyntyisiä syitä siis voi olla monia erilaisia.

Kun minä aikanaan tulin Jeesuksen luo, en silloin pohdiskellut enää niinkään kysymyksiä kuka on luonut ihmisen ja kuinka, vai onko ihminen evoluution tulos, kuten oletin olevan, tai jos Jumala on niin miksi sitten on kärsimystä ja hätää. Ainoa varsinainen kysymykseni oli onko olemassa jotakin jota voi sanoa totuudeksi, sellaista, joka ei ole totta vain siksi että ihminen päättelee sen olevan totta.

Onko olemassa jotain mikä on totta itsessään, minusta riippumatta, jotakin mistä käsin kaikki määräytyy niin että jokainen asia on juuri sitä, mitä se totuuden edessä ja siitä katsottuna on, meidän uskomuksistamme ja totuuskäsityksistämme riippumattomana?

Tietysti jokainen uskovainen, uskokoon sitten mihin tahansa, ajattelee että juuri se, mihin hän uskoo, on käsityksistä riippumatonta, että sen alkukohta ja perusta on kaikkien uskomusten tuolla puolen, tosiolevassa. Tällainen "uskonnollinen" ajattelu äärimmilleen vietynä johtaa hyvin yksioikoiseen fanaattisuuteen. Sama taipumus - ääriuskonnollinen käyttäytymismalli - näkyy myös eräissä varsin kiihkomielisissä ateisteissa, joilla on kova käännytysinto.
He kun ovat itsessään täysin varmoja ettei Jumalaa ole, ei mitään Jumalaksi sanottavaa ihmisen kokemusmaailman ulkopuolella, ja se ihmisen kokemusmaailmassa oleva mitä Jumalaksi sanotaan on vain suggestion tuote ja aivokemian temppuilua, ja kun he siis ajattelevat, että tämä on heidän uskomuksistaan riippumaton ja pätevä totuus, on heillä tarve saada kaikki muutkin uskomaan juuri näin, uskomaan että Jumalaa ei ole ja/tai että Jumala on suggestion tuote jne.
Fanaattisia käännytysintoilijoita löytyy siis kaikista uskonnollisista ryhmistä ja tulkintatavasta riippuen voimme laskea myös ateistit tai ainakin tietyn tyyppiset ateistit kuuluviksi uskonnollisen kiihkomielisyyden piiriin.

Mutta nyt rönsyilen ja menen asioiden edelle...

En ollut tarkkaan määritellyt itselleni mitä haen mutta sisäinen kaipaukseni, kuten sen ymmärsin, oli kaipaus ihmisestä riippumattomaan, ehdottomaan totuuteen - jos sellainen on olemassa. Jos taas totta on, ettei mitään ihmisestä riippumatonta ole ja että totuuskäsitykset, varsinkin uskonnollisessa ajattelussa ja moraalia koskien ovat aina suhteellisia ja muuttuvia, hyvä niin. Sitten on sillä tavalla.
Halusin vain päästä selvyyteen kuinka on ja tein mielessäni päätöksen, että olen valmis sitoutumaan totuuteen niin kuin se on, olkoon millainen tahansa.

Jumalaan en tuolloin uskonut. En ainakaan siihen mielikuvaan minkä "Jumala" mielessäni herätti. Mielikuvat tietysti vaihtelivat sen mukaan minkä sortin uskovia tapasin. Koska en itse uskonut Jumalan olemassaoloon, mielikuvani koski heidän Jumalaansa. Tämä mielikuva muodostui tulkitessani ajattelustani käsin heidän sanojaan ja käyttäytymistään. Sellainen Jumala, johon he - minun mielestäni - uskoivat, ei vaikuttanut uskottavalta.

Niinpä ajattelin, että Jumala on pelkästään "Jumala". Se on vain termi jota ihmiset käyttävät pettäessään itseään ja toisiaan.
Kuitenkin ajattelin myös näin:
Jos joillain uskovaisilla ehkä onkin kosketus johonkin uskomuksien takana olevaan tosiolevaiseen he vääristävät tosiolevaisesta kumpuavan informaation ja kokemuksen viimeistään siinä vaiheessa kun liittävät sen omaan terminologiaansa ja ryhtyvät puhumaan uskontonsa ajatuksia.

Suostuin hyväksymään että EHKÄ on jotakin jota nuo sanovat Jumalaksi, jotain tosiolevaista, ehkä jonkinlaista sisällistä energiaa, jotakin jumalallista, mutta jos niin on ja jos sillä on jotain tekemistä uskontojen kanssa, siinä tapauksessa se varmaan löytyy kaikkien uskontojen takaa, niiden perimmäisenä ideana, joka vain on vääristynyt ja vääristyy sen kautta miksi uskonto on muodostunut. Olin taipuvainen ajattelemaan että tämä jumalallinen löytyy ennen kaikkea ihmisen sisältä ja on ihmisen ydinolemus, joka hänen pitää tiedostaa itsestään.
Omat ajatukseni ja taipumukseni määritellä Jumalaa olivat siis kaikkea muuta kuin kristillisiä ja olisivat sinänsä johtaneet täysin toiseen suuntaan.
Mutta olin valmis sanomaan todellisuuden edessä avoimesti:
En voi sitoa perimmäistä totuutta omiin käsityksiini - jos se on jotakin muuta kuin mihin itsessäni olisin halukas uskomaan, tahdon löytää sen sitten sellaisena - olkoon kuinka tahansa.

Sisäinen etsintäni johti lopulta siihen, että otin vastaan Jeesuksen ja koin tulevani Jumalan lapseksi. Yhteys todelliseen, kaiken totuuden lähteeseen löytyi. Totuus ei ole jokin ajatusrakennelma vaan pohjimmiltaan persoona jonka kautta kaikki on luotu. Raamattu sanookin Hänestä, siis Jeesuksesta, että Hän on "tie, totuus ja elämä."

Mistä silloin on kyse?
Ymmärrän hyvin että ihmisillä on omia mielikuvia liittyen "Jumalaan", "Jeesukseen", "Jumalan lapseen" jne.
Olenhan itsekin kuvitellut uskovaisten Jumalan olevan pelkkää suggestion tuotetta ym.

Olennaista on, haluaako ihminen ottaa selvää näiden sanojen takana olevasta sisällöstä. Onko ehkä Jeesuksessa jotain muuta, erilaista kuin mitä minun maailmankuvaani, ennakkoluuloihini ja ehdollistumiini sidottu ajatteluni sanoo siellä olevan?
Tietysti toisinuskovaa suututtaa tai ainakin ärsyttää jos sanon hänelle, etten julista sitä Jeesusta, jota hänen mielikuvansa hänelle julistavat, vaan todellista, elävää Jeesusta, jolla on annettavanaan vastaus ja elämän täyttymys myös hänelle.
Mutta näin tosiaan ajattelen.

Koska tämä on lähtökohtani - henkilökohtainen yhteys Jumalaan ja Jeesuksen tunteminen, jossa ihminen saa kaipaamansa vastauksen - olennaisinta ei mielestäni ole keskittyä pohtimaan esittämiäsi kysymyksiä. Jumalasta erossa oleva ihminen kun kuitenkin pohtii niitä omalla, monessa kohtaa pimentyneellä järjellään, jolloin hän itse pyrkii määrittelemään Jumalan, jos ehkä suostuu sellaiseen uskomaan.

Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan? Jumalan täytyy olla tällainen ja tällainen jotta Häneen voisin uskoa. Se on uskonnollista ajattelua.

Parempi lähtökohta on:
Jumala - jos Hän on olemassa - on juuri sellainen kuin Hän on.
Maailman pahuudesta ja kärsimyksestä huolimatta.
Jos helvetti on - se on, tahdon minä hyväksyä sen tai en.
Ja nyt tahdon löytää totuuden näistä asioista - ennen kaikkea Jumalasta - olkoon totuus minun toiveideni mukainen tai vastainen, millään muulla ei ole merkitystä, vain totuudella itsellään.
Tästä on kyse.

Tuollainen lähtökohta ei tietystikään merkitse järjellisen ajattelun päättymistä eikä kysymysten siirtämistä syrjään, mutta merkitsee kokonaan uutta asennetta ja avoimuutta vastausten etsimisessä, rehellistä itsetutkistelua, suostumista löydettäväksi.

Kun hyväksyin etten rajallisuudessani voi löytää yhteyttä Jumalaan, jos sellainen on olemassa - ja tuolloin en siis vielä sanonut häntä Jumalaksi, korvasin hänet termillä totuus - ja että Hänen itsensä, totuuden, täytyy ilmaista olemassaolonsa ja luonteensa minulle, joka rajallisena olen sidottu henkilökohtaiseen ajatteluuni ja kyvytön näkemään uskomusteni ulkopuolelle - elämässäni alkoi tapahtua.

Tänään tärkeintä on henkilökohtainen suhteeni Jeesukseen, seurustelu Jumalan kanssa. Kristillistä terminologiaa käyttäen: olen uudestisyntynyt, kokenut pelastuksen, elän armossa.

Kristillisen ajattelun mukaan ihminen ei luontaisessa tilassaan syntisenä ihmisenä, erossa Jumalasta, ole Jumalan lapsi.
Jumalan lapsi hänestä tulee syntien anteeksiantamuksen kautta Jeesuksessa Kristuksessa, jolloin Jumala liittää hänet itseensä.

Pelastus kytkeytyy Jeesukseen.
Ihminen tarvitsee armoa. Itsensä ulkopuolelta tulevaa ratkaisua.
Ilman armoa ihminen - koska hän on syntinen ja erossa Jumalasta - on automaattisesti menossa kadotukseen.
Monet kysyvät: "Mitä niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen helvetin?" Mielestäni on järkevämpää kysyä: "Mitä niin hyvää olen tehnyt, että sen perusteella ansaitsen iankaikkisen yhteyden Jumalaan, taivaan ilon?"

Syntinen ei voi omalla käyttäytymisellään, suorituksellaan ja henkisillä harjoituksillaan luoda itselleen yhteyttä Jumalaan, tulla pyhäksi.
Siihen tarvitaan Jumalan ratkaisu.
Raamattu kuvaa tapahtunutta näin:
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa."

Väite on joko tosi tai valheellinen. Eikö niin?
Jokainen pystyy myöntämään tämän. Jos olemme loogisia.
Jumala joko on olemassa tai ei ole. Uskomuksistamme riippumatta.
Jos uskomuksistamme riippumaton Jumala on olemassa, silloin todellisuus on juuri sitä, mitä Hän sanoo sen olevan. Asiat siis ovat arvoltaan sellaisia mitä ne ovat totuudesta käsin.
Edelleen. Jos taivas on, iankaikkisena, ajallisen kuoleman jälkeen saavutettavana olotilana, merkitsee se käytännössä mitä tahansa, se on. Juuri sellaisena kuin on. Jos helvetti on, iankaikkisena, ajallisen kuoleman jälkeen saavutettavana olotilana, merkitsee se käytännössä mitä tahansa, se on. Juuri sellaisena kuin se on.
Totuus ei riipu meidän ajattelustamme, uskomuksistamme ja mielikuvistamme, käyttämistämme käsitteistä, asenteistamme.

Nyt ihminen sitten päättää kuinka tähän asennoituu.
Kristittynä sanon:
Suostuuko löydettäväksi.

Tietysti jokainen voi itsepintaisesti pitää kiinni omista totuuskäsityksistään ja ristin juurelle nöyrtymättä jankuttaa:
Jumala sitä ja Jumala tätä.
Mutta koska armo on ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa ja löydettävissä yksin Hänestä, vain Kristuksessa voimme päästä hengellisen totuuden tuntemiseen.
Ilman oman syntisyyden myöntämistä ja sovituksen ihmeen kokemista Jumala jää ihmiselle pelkästään mielikuvaksi.
Silloin Jumala on vain termi, käsite, jolle henkilö itse antaa ajattelunsa ja uskomustensa mukaisen sisällön. Se on uskonnollista ajattelua. Todellista Jumalaa hän ei tunne, koska hänellä ei ole elävää, jumalallista uskoa, jonka Jumala vaikuttaa niissä jotka suostuvat totuuteen.

Jos Jumala siis valmisti ihmiselle pelastuksen Kristuksessa, se pelastus voidaan myös löytää. Esimerkiksi rukouksen kautta:

"Jeesus, jos sinä olet oikeasti olemassa, jos se mitä Raamattu sinusta puhuu on totta, että olet ihmiseksi tullut Jumala ja todellisesti sovitit syntini, anna kaikki pahat tekoni anteeksi sovintoveresi tähden, tule elämääni ja johda minut kaikkeen totuuteen tuntemisesi kautta."

Minun ei tarvitse kysyä onko maailmassa sotia, sairauksia, kärsimystä ja hätää.
Tiedän kysymättäkin että niin on.
Olennaisin kysymys, jossa vastuu siirtyy omalle kohdalleni ja vaatii minulta jokapäiväistä pyhää vakavuutta elämän todellisuuden edessä, on tämä:
Kuinka kristittynä elän todeksi uskoani ja yhteyttäni Jumalaan tämän maailman keskellä, jossa on niin monenlaista kärsimystä?

En väitä, että osaisin vastata kysyjälle. Kerron tässä vain omista ajatuksistani. Olenhan itsekin aikoinani kysellyt samoja kysymyksiä ja olin vähällä tulla ateistiksi. Jos tunnet, että voit hyväksyä jotakin näistä ajatuksista, niin älä lopeta kyselyjäsi ja vastausten etsintää. Mutta jos ne eivät sovi kuvioihisi, niin hylkää ne, äläkä ajattele niitä sen enempää. Siis:
Jumala on kaikki mitä on. Näin ollen myös me ihmisetkin olemme jumalaa, jumalallista alkuperää tietoisuudeltamme ja koko olemukseltamme. Meillä on jumalallinen vapaa tahto luoda kaikkea mahdollista ja mahdotonta tuodaksemme esille ilmentymättömiä puolia kaikkeudesta eli Jumalasta, kuten kokea kärsimystä ja muuta negatiivisuutta tietääksemme kaikkea mahdollista jumaluuden eri puolista. Tässä kaksinaisuuden ja ajan maailmassa kokeenamme on tuoda esille tämä jumalallinen totuutemme muistamalla vähitellen, keitä me siis olemme oikeastaan eli enkeleitä tai henkiä, - miten vaan haluamme kutsua. Kun näin ajattelee, niin pahuuskin on jumaluuden osapuoli (jumalassa on kaikki) eli se on vain eräs kokemuslaji ja meissä kaikissa oleva puoli. Riippuu vain meistä ja vapaasta tahdostamme, kuinka suuren sijan annamme omassa elämässämme tälle "pahalle". Ikuinen helvetti on ihmisten keksimä pelottelukeino. Kyllä tosin olemme vastuussa tekemisistämme, jopa ajatuksistamme, ja kun kuoleman jälkeen arvioimme omaa elämäämme ja teemme tilinpäätöstämme, niin jotkut jopa päättelevät ansaitsevansa jonkunlaisen helvetillisen rangaistuksen: onhan heidät opetettu uskomaan sellaiseen. Kaikki kuitenkin ennemmin tai myöhemmin (Jumalassa ei ole aikaa) tulevat muistamaan alkuperänsä ja yhtymään todelliseen itseensä Henkenä, joten ikuista rangaistusta ei ole. Vielä käsitteestä IKUINEN: Koska Jumalalla ei voi olla aikakäsitettä (mihin hän sitä vertaisi, minkä aurinkokunnan liikkeeseen, minkä galaxin pyörimiseen?), niin kaikki ON NYT, siis ikuisuus on vain tämä hetki; silmänräpäyskin on pitempi kuin ikuisuus tai 10 miljardia valovuotta on ikuisuus, ihan miten vaan!