Parisenkymmentä vuotta Lähi-idästä radio- ja TV raportteja tehnyt Roni Smolar on syvästi pettynyt Suomen tiedotusvälineiden nykyisen kriisin yksisilmäiseen raportointiin ja pitää sitä ala-arvoisena:
lainaus:
--------------------------------------------------------------------------------
Lähi-idän raportointiin vastuullisuutta HS 9.5.02
Päätoimittaja Janne Virkkusen tilittäes-sä kolumnissaan (HS 5.5.) lehdistön suhtautumista Lähi-idän nykyiseen kriisiin haluan alalla ja alueella pitkään toimi-neena lehtimiehenä jatkaa tilintekoa.
Seurasin kahden vuosikym-menen ajan paikan päällä Lähi-idän arkea ja välitin sieltä tapahtunut suomalaisille. Tämä oli itselleni itsestäänselvyys - muu kun ei olisi sopinut lehtimiesmoraaliini. Olen seurannut nykyistä kriisiä pääasiassa Suomesta käsin ja pettynyt. Syvä pettymykseni johtuu siitä, että minulta aikoinaan edellytetty puolueettomuus näyttää raportoinnista nyt täysin.
Tiedän, että kollegat joutuvat uutisvälineissään alituisesti kamppailemaan ajan- ja tilanpuutteen kanssa, mutta kun raportointi on ajoittain selvästi ollut asenteellista, selostus vihjailevaa, syvällä rintaäänellä esitetään puolitotuuksia, jopa virheitä sekä luotetaan uutisia seuraavien lyhyeen muistiin, niin moraalisesti ja ammatilli-sesti ollaan pahasti metsässä.
Pääministeri Ariel Sharon on saanut kovan miehen kansain-välisen maineen, joka helposti tarttuu aseeseen ja vastustaa rauhaa. Lisäksi lehdistö muistuttaa aina liittää hänen menneisyyteensä Beirutin pako-laisleirien Sabran ja Shatillan joukkomurhan. Puolustusministerinä tuolloin olleen Sharonin rikoksena oli se, ettei hän vastustanut liittolaisjoukkojen, kristittyjen falangistien suorittamaa joukkoteurastusta, jonka kauheudet itsekin saatoin nähdä.
Mutta miksi lehdistö sitten vaikenee palestiinalaisten pre-sidentin Jasser Arafatin men-neisyydestä? Liittyihän Arafat 1970-luvun ilmaterroriin, lentokonekaappauksiin ja matkustajien surmaamisiin, Munchenin olympialaisissa tapahtuneeseen terrori-iskuun sekä vallankaappausyritykseen Jordaniassa ja anarkian aikaansaamiseen riitaisassa Libano-nissa. Israelilaisjoukkojen nyt löytämistä asiapapereista lisäksi näyttää löytyvän tietoa, mikä yhdistää Arafatin Israelin siviilejä surmanneisiin pommi-iskuihin.
Miksi näin? Siksikö, että nykykriisissä Arafat edustaa uhria ja Israel voimaa? Se ei kui-tenkaan saisi poistaa tapahtu-neita tosiasioita, jotka pitäisi pysyä myös lehtimiesten (valikoivassa) muistissa, tietoreservissä.
Kun lehdissä pyritään mol-laamaan “muuatta” Sharonia, niin en milloinkaan ole nähnyt raporttia, missä ihmetellään sitä, että Oslosta 1993 al-kaneesta rauhankehityksestä sekä seuraavana vuonna myönnetystä Nobelin rauhan-palkinnosta huolimatta Arafat yhä pukeutuu sotilasasuun. Ainakin hänen kannattajansa tulkitsevat asuvalinnan merkkinä, että taistelu edelleen jat-kuu. Ja miksi arvostellaan vain Israelin haluttomuutta sopia vihamielisyydet neuvottelu-teitse? Ovatko unohtuneet pääministeri Ebud Barakin avokätiset rauhanehdot Arafatille Camp Davidissa syksyllä 2000? Arafatille ehdot eivät kelvanneet ja näin vähitellen tultiin nykyiseen kriisiin. Löytyykö tähän kansainvälistä kritiikkiä? En ole sellaista nähnyt.
Myös Janne Virkkunen kompuroi epätarkassa sananvalinnassa, kun hän toteaa amerikkalaispresidenttien pelkäävän maan Israelin ystäviä siinä määrin, että ovat turhaan yrittäneet ratkaista Lähi-idän ongelmaa. Mutta Bill Clintonin ongelmana eivät todellakaan olleet Amerikan juutalai-set, vaan uppiniskainen Arafat Camp Davidissa
Mielipiteiden muokkaajana lehtimiehellä on melkoinen vastuu. Se edellyttää rehellistä ja oikeata raportointia. Tässäkin kriisissä Israelin vastainen raportointi on ainakin muualla kuin Suomessa johtanut juutaiaisvastaisiin ilmiöihin mikä helposti on herättänyt henkiin Euroopassa uinuneen antisemitismin. Sitä vastuuta suomalaiset lehtimiehet tuskin haluavat.
Paikan päällä olleena eu-rooppalaisena lehtimiehenä haluan vielä todeta sen, etta lehdistö on lähes kritiikittö-mästi suhtautunut EU:n avo-kätiseen avustukseen korrup-tiosta syytetylle palestiinalais-hallinnolle. Valvonnan puutteen olisi voinut korvata Jasser Arafatille osoitettiin neuvoin sekä valtiomiestaidon opein. Näinkin olisi voitu pohjustaa tietä kohti rauhaan.
Nytkin näyttää siltä, että EU on valmis pumppaamaan verorahoja tuhon keskellä eläville palestiinalaisille ilman, että rauhankehitys ensin on varmistettu.
Sympatialla ei rakenneta rauhaa Lähi-itään, mutta oikeudenmukaisella ja vastuullisella raportoinnilla sitä voisi hyvinkin edistää.
Roni Smolar Helsinki
lainaus:
--------------------------------------------------------------------------------
Lähi-idän raportointiin vastuullisuutta HS 9.5.02
Päätoimittaja Janne Virkkusen tilittäes-sä kolumnissaan (HS 5.5.) lehdistön suhtautumista Lähi-idän nykyiseen kriisiin haluan alalla ja alueella pitkään toimi-neena lehtimiehenä jatkaa tilintekoa.
Seurasin kahden vuosikym-menen ajan paikan päällä Lähi-idän arkea ja välitin sieltä tapahtunut suomalaisille. Tämä oli itselleni itsestäänselvyys - muu kun ei olisi sopinut lehtimiesmoraaliini. Olen seurannut nykyistä kriisiä pääasiassa Suomesta käsin ja pettynyt. Syvä pettymykseni johtuu siitä, että minulta aikoinaan edellytetty puolueettomuus näyttää raportoinnista nyt täysin.
Tiedän, että kollegat joutuvat uutisvälineissään alituisesti kamppailemaan ajan- ja tilanpuutteen kanssa, mutta kun raportointi on ajoittain selvästi ollut asenteellista, selostus vihjailevaa, syvällä rintaäänellä esitetään puolitotuuksia, jopa virheitä sekä luotetaan uutisia seuraavien lyhyeen muistiin, niin moraalisesti ja ammatilli-sesti ollaan pahasti metsässä.
Pääministeri Ariel Sharon on saanut kovan miehen kansain-välisen maineen, joka helposti tarttuu aseeseen ja vastustaa rauhaa. Lisäksi lehdistö muistuttaa aina liittää hänen menneisyyteensä Beirutin pako-laisleirien Sabran ja Shatillan joukkomurhan. Puolustusministerinä tuolloin olleen Sharonin rikoksena oli se, ettei hän vastustanut liittolaisjoukkojen, kristittyjen falangistien suorittamaa joukkoteurastusta, jonka kauheudet itsekin saatoin nähdä.
Mutta miksi lehdistö sitten vaikenee palestiinalaisten pre-sidentin Jasser Arafatin men-neisyydestä? Liittyihän Arafat 1970-luvun ilmaterroriin, lentokonekaappauksiin ja matkustajien surmaamisiin, Munchenin olympialaisissa tapahtuneeseen terrori-iskuun sekä vallankaappausyritykseen Jordaniassa ja anarkian aikaansaamiseen riitaisassa Libano-nissa. Israelilaisjoukkojen nyt löytämistä asiapapereista lisäksi näyttää löytyvän tietoa, mikä yhdistää Arafatin Israelin siviilejä surmanneisiin pommi-iskuihin.
Miksi näin? Siksikö, että nykykriisissä Arafat edustaa uhria ja Israel voimaa? Se ei kui-tenkaan saisi poistaa tapahtu-neita tosiasioita, jotka pitäisi pysyä myös lehtimiesten (valikoivassa) muistissa, tietoreservissä.
Kun lehdissä pyritään mol-laamaan “muuatta” Sharonia, niin en milloinkaan ole nähnyt raporttia, missä ihmetellään sitä, että Oslosta 1993 al-kaneesta rauhankehityksestä sekä seuraavana vuonna myönnetystä Nobelin rauhan-palkinnosta huolimatta Arafat yhä pukeutuu sotilasasuun. Ainakin hänen kannattajansa tulkitsevat asuvalinnan merkkinä, että taistelu edelleen jat-kuu. Ja miksi arvostellaan vain Israelin haluttomuutta sopia vihamielisyydet neuvottelu-teitse? Ovatko unohtuneet pääministeri Ebud Barakin avokätiset rauhanehdot Arafatille Camp Davidissa syksyllä 2000? Arafatille ehdot eivät kelvanneet ja näin vähitellen tultiin nykyiseen kriisiin. Löytyykö tähän kansainvälistä kritiikkiä? En ole sellaista nähnyt.
Myös Janne Virkkunen kompuroi epätarkassa sananvalinnassa, kun hän toteaa amerikkalaispresidenttien pelkäävän maan Israelin ystäviä siinä määrin, että ovat turhaan yrittäneet ratkaista Lähi-idän ongelmaa. Mutta Bill Clintonin ongelmana eivät todellakaan olleet Amerikan juutalai-set, vaan uppiniskainen Arafat Camp Davidissa
Mielipiteiden muokkaajana lehtimiehellä on melkoinen vastuu. Se edellyttää rehellistä ja oikeata raportointia. Tässäkin kriisissä Israelin vastainen raportointi on ainakin muualla kuin Suomessa johtanut juutaiaisvastaisiin ilmiöihin mikä helposti on herättänyt henkiin Euroopassa uinuneen antisemitismin. Sitä vastuuta suomalaiset lehtimiehet tuskin haluavat.
Paikan päällä olleena eu-rooppalaisena lehtimiehenä haluan vielä todeta sen, etta lehdistö on lähes kritiikittö-mästi suhtautunut EU:n avo-kätiseen avustukseen korrup-tiosta syytetylle palestiinalais-hallinnolle. Valvonnan puutteen olisi voinut korvata Jasser Arafatille osoitettiin neuvoin sekä valtiomiestaidon opein. Näinkin olisi voitu pohjustaa tietä kohti rauhaan.
Nytkin näyttää siltä, että EU on valmis pumppaamaan verorahoja tuhon keskellä eläville palestiinalaisille ilman, että rauhankehitys ensin on varmistettu.
Sympatialla ei rakenneta rauhaa Lähi-itään, mutta oikeudenmukaisella ja vastuullisella raportoinnilla sitä voisi hyvinkin edistää.
Roni Smolar Helsinki
Vastaukset 3
Vanhimmat
Roni on juutalainen? Ei tosin pahimmasta päästä, mutta puolueeton hän ei kykene olemaan.
Muut ovatkin ihan paleestiinalaisterrorin kannattajia.
Muut ovatkin ihan rasisti-israelilais-terrorin vastustajia.