Törmään usein toisten tekemiin kysymyksiin kirkosta eroamiseen liittyvistä asioista. Monia huolestuttaa ja pelottaa seurakuntalaisten haukkuniset eron jälkeen. Uskovaiset osaavat olla toisilleenkin tosi raakoja ja jumalattomia kuten kristinuskon historiakin meitä muistuttaa.
Kirkosta eroaminen ei merkitse Jumalasta tai Jeesuksesta eroamista. Oikeastaan vois sanoa, että kristinuskon historian huomioon ottaen ei todella Jumalaa ja Jeesusta kunnioittavalla ole muuta kuin voitettavaa eroamalla pahasta.
Muutamat ovat avoimesti kertoneet kokemuksistaan ja uskonnollisuudestaan eron jälkeen ja ovat ilmaisseet että ainoa mitä katuvat on se etteivät eronneet aikaisemmin. Ja monet ovat eron jälkeen löytäneet Jumalan ja Jeesuksen ihan toisellaisena sisältönä sielun elämäänsä, vapaantuneimmin ja suuremmalla sydämen ilolla ilman jatkuvaa synnistävien saarnojen kauhua. Olen usein miettinyt sitä, että kun usein kirkoissa saarnataan synneistä ja siten tehdään synnittömillekkin tunne että ovat syntisiä niin sellaisen syyllisyyden tunteella ja paineella eläminen täytyy ajan mittaan täytyy olla eräänlainen psyykkinen helvetti. Kun syyttömiä ei enään rangaista esimerkiksi polttamalla roviolla niin henkiseen helvettiin pistetään kitumaan. Ei siinä ole Jumalallisuuden lähimmäisen rakkautta vaan saatanallisuuden sadismia.
Tunnen sellaisiakin joka ovat kirkosta eroamisen jälkeen palanneet seurakuntaan kun seurakuntalaisten painostus oli niin suurella saatanallisuudella ohjattua kidutusta etteivät kestäneet sitä. Tykkäsivät että parempi olla muka helvetissä syntisenä kuin Jumalan ja Jeesuksen nöyränä palvelijana omassa hiljaisuudessaan.
Onko teillä kellään tähän liittyviä kokemuksia? Jos niin kertokaa toki ajatuksianne asiasta ja mietteitä mahdollisesta ero aikeista.
Kirkosta eroaminen ei merkitse Jumalasta tai Jeesuksesta eroamista. Oikeastaan vois sanoa, että kristinuskon historian huomioon ottaen ei todella Jumalaa ja Jeesusta kunnioittavalla ole muuta kuin voitettavaa eroamalla pahasta.
Muutamat ovat avoimesti kertoneet kokemuksistaan ja uskonnollisuudestaan eron jälkeen ja ovat ilmaisseet että ainoa mitä katuvat on se etteivät eronneet aikaisemmin. Ja monet ovat eron jälkeen löytäneet Jumalan ja Jeesuksen ihan toisellaisena sisältönä sielun elämäänsä, vapaantuneimmin ja suuremmalla sydämen ilolla ilman jatkuvaa synnistävien saarnojen kauhua. Olen usein miettinyt sitä, että kun usein kirkoissa saarnataan synneistä ja siten tehdään synnittömillekkin tunne että ovat syntisiä niin sellaisen syyllisyyden tunteella ja paineella eläminen täytyy ajan mittaan täytyy olla eräänlainen psyykkinen helvetti. Kun syyttömiä ei enään rangaista esimerkiksi polttamalla roviolla niin henkiseen helvettiin pistetään kitumaan. Ei siinä ole Jumalallisuuden lähimmäisen rakkautta vaan saatanallisuuden sadismia.
Tunnen sellaisiakin joka ovat kirkosta eroamisen jälkeen palanneet seurakuntaan kun seurakuntalaisten painostus oli niin suurella saatanallisuudella ohjattua kidutusta etteivät kestäneet sitä. Tykkäsivät että parempi olla muka helvetissä syntisenä kuin Jumalan ja Jeesuksen nöyränä palvelijana omassa hiljaisuudessaan.
Onko teillä kellään tähän liittyviä kokemuksia? Jos niin kertokaa toki ajatuksianne asiasta ja mietteitä mahdollisesta ero aikeista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
täällä helsingissä ei ainakaan ole painostusta kun jo noin kolmannes väestä ei kuulu kirkkoon. helvettipelkoa on niillä jotka helvetti-pelotteluihn uskovat, ei niillä jotka ovat tuollaisista pelotteluista vapautetut.
siltaa jäseniinsä päin, ettei ole ollenkaan kummallista tuo joukkopako itsensä tarpeettomaksi tehneestä laitoksesta.
Kulissia pidetään pystyssä kirkon ja valtion liitolla. Hautaustoimen ja mittavan maaomaisuuden kunnallistaminen olisi myöskin tarpeellista.
Nykyisin maaomaisuuden ja hautaustoimen hoito on kirkon keskeisin toimiala, eikä sen jäsenet edes osaa, tai jaksa vaatia seurakunnaltaan parempaa palvelua sielunhoidossa.