Vanhusten itsemurhat protesti terveydenhoidolle

Käsittämätöntä PUPPUA!

Ongelma on siinä, että ihmisen biologinen ikä on 40 vuotta.

Ihminen elää aivan liian pitkään - ja ongelmat ovat sen mukaisia - sairautta ja liikuntakyvyttömyyttä ja .. ja ..

Järkevä vanhus lopettaa itse päiviensä luvun - tieto siitä mitä on vastassa tekee päätöksen helpommaksi.

Luettavaksi:

"
Kuolemanajatuksen hyväksymisestä ja kuoleman tietoisuudesta on vielä matkaa siihen, että sairasta tai muutoin heikkoa konkreettisesti autettaisiin kuolemaan. Maailman eri puolilta on tietoja myös siitä, että vaikeissa luonnonolosuhteissa eläneissä ihmisyhteisöissä olisi varhemmin ollut tavallista joko surmata tai jättää vaille huolenpitoa pahasti sairaat, vanhat tai muutoin elinkelvottomat yksilöt. Tiedot näistä tapauksista ovat kuitenkin osittain ristiriitaisia ja usein paljastuu, että kyseessä on ainakin muistitiedon ulottuvissa olevana aikana ollut enemmänkin poikkeuksellisen tilanteen sanelema teko kuin vakiintunut tapa ja että varsinkin vanhojen ihmisten kohdalla on ollut kyse heidän omasta halustaan kuolla.

Tällaisesta tapauksesta kertoo Sakari Pälsi kuvatessaan "Pohjankävijän päiväkirjassaan" (s. 114-118) siperialaisen tšuktšitaiteilijan äidin kuolemaa tämän vuosisadan alussa. Tapaus tuli esille, kun Pälsi pyysi taiteilijaa piirtämään tšuktšin kuoleman ja hautaamisen. Taiteilija kieltäytyi ja syyksi paljastui, että hänen vanha äitinsä oli omasta pyynnöstään surmattu edellisenä talvena.

Pälsi kuvaa tapausta seuraavasti: "Äiti oli jo vanha eukko. Hän oli ehkä kahdeksankymmenen, vaikkei hän itse enemmän kuin muutkaan tšuktšit tiennyt ikäänsä. Eukko oli ruumiillisesti raihnas, kivulloinen ja työhön kykenemätön. Hän oli kyllästynyt elämään, sillä se oli tarjonnut hänelle kovin paljon vastoinkäymisiä. -- Äiti oli monta kertaa pyytänyt, että poikansa surmaisi hänet. Tšuktšien tavan mukaan tehtävä kuului vanhimmalle pojalle. Pojalla ei kuitenkaan ollut sydäntä tappaa äitiään, hän oli pehmeäluontoinen mies, uneksija ja taiteilija. Myöskin oli hän äitinsä ainoa poika ja rakasti äitiään. --Kun eukko yhä pyyteli, että hänet vapautettiin vaivoistaan, alkoivat poika ja miniä etsiä surmamiestä tuttavien joukosta. Eräs perheen parhaista ystävistä lupautui täyttämään pojalle kuuluvan velvollisuuden. Kuolinpäivä määrättiin. Siitä ei puhuttu mitään vanhukselle eikä hänelle myöskään ilmoitettu surmaajan nimeä."

Kuvaus jatkuu kertomuksella siitä, miten poika järjesti juhlat, hankki syötävää ja juotavaa ja kutsui mainitun ystävän kylään. Vanhuskin söi ja joi itseensä kylläiseksi ja ilmeisesti aavisti mistä oli kysymys. Pälsi kirjoittaa: "Sitten vanhusta rupesi raukaisemaan. Syönti rasitti raihnaan ruumiin ja puhelu väsytti heikon hengen. Eukko torkahteli, nuokahteli ja siirtyi makuulle. Pian hän nukkui. Hetki oli käsissä. Ystävä lähestyi nukkuvaa. Hän tarttui äkisti tämän kurkkuun ja puristi lujasti. Vanha ruumis vavahteli ja kädet kohottautuivat ylös. Elonmerkit sammuivat pian, ja hetken kuluttua ystävä hellitti otteensa sekä siirtyi sivulle. Njutsäengän oli saanut pyytämänsä rauhan."

Pälsin tiedon mukaan vanhusten surmaamista pidettiin noissa pohjoisen oloissa luvallisena, koska se oli välttämätöntä. Surmaaminen tapahtui aina vanhuksen omasta pyynnöstä ja siten se oli Pälsinkin mukaan "toisen käden kautta tehty itsemurha". Silti sitä tapahtui vain silloin, kun vanhuksen perhe ei jostakin syystä pystynyt pitämään huolta hänestä. Pälsin näkemys oli, että itsemurha autettunakin - myös nuoremmat saattoivat surmata itsensä nälänhädän aikana - merkitsi jonkinlaista ihmisyyden voittoa luonnosta. "Vihainen luonto ei perästäkään saa voittoa ihmisestä, sillä tämä ei alistu sen näännytettäväksi, vaan iskee kuollessaankin. Tšuktšin itsemurha on luontoa vastaan taistelevan ihmisyyden korkein saavutus", Pälsi kirjoittaa. Ehkä Pälsi tekee tässä tšuktšeista sankareita, joiksi he itseään eivät kokeneet. Voisihan ajatella niinkin, että itsemurha kuvatunlaisessa tilanteessa on juuri alistumista luonnon välttämättömyyteen ja oman kaikkivoipuuden ajatuksen hylkäämistä.

Vanhusten ja sairaiden kuolemisapu on meilläkin keskustelun alaisena. Mutta meillä keskustelun ja avun tarve ei liity siihen, että vastassa olisi voittamaton luonto. Vastassa on enemmänkin ylikehittynyt teknologia, jonka avulla voidaan kuolemisen prosessia pitkittää luonnottomasti ja sietorajan ylitse. Kun kuoleman tietoisuus on hämärtynyt ja kuoleman väistämättömyys kielletty, elämälle on annettu merkityksiä ja ulottuvuuksia, jotka joissakin tilanteissa tekevät siitä kuolemaa pahemman ja pelättävämmän. Kuolemisapuakin annetaan niille, jotka eivät sitä halua: liikenteessä kenelle tahansa, sodissa nuorille miehille ja esimerkiksi katolisissa maissa synnytysiässä oleville naisille, jotka saavat kuolemisapunsa laittomissa aborteissa, joilla he yrittävät turvata jo olemassa olevaa elämää. Kuolemisapua ei anneta niille, jotka olisivat valmiit, vanhoina, väsyneinä ja sairauden kiusaamina, kuten kertomuksen tšuktšivaimo, tunnustamaan väistämättömän ja antautumaan luonnolle."

http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_97/nen197.html

hoitajilta puuttuu myös empatiakyky.Ja huomautan myös:Että vanhushoito on ollut ala-arvoista jo 20v.Se ei parane muutoin kuin kotihoidon rajulla lisäämisellä sekä isojen laitosten pilkkomisella pienempiin yksikköihin.Ne yli 25 asukkaan osastot tulisi lailla kieltää sekä taata hoitohenkilökunnan määrä EU suosituksien mukaisiksi.Sitten vielä,kuntien ja kaupunkien olisi lopetettava työttömien hyväksikäyttö ( 6kk.) orjatyötä näissä laitoksissa,eikä mitään koulutusta,osaamista alalle.Hoitohenkilökunnan palkat pitäisi myös välittömästi nostaa työn raskauteen oikeuttavaan tasoon.

Vanhusten hoito on pahasti retuperällä. Koulutettua hoitohenkilökuntaa tarvittaisiin lisää.

Minusta on kuitenkin väärin väittää, ettei inkeriläisillä olisi muka empatiaa. Tunnen henkilökohtaisesti useita inkeriläisiä (siis oikeita inkeriläisiä eikä mitään venäläisiä elintasopaluumuuttajia, joiden suonissa virtaavasta verestä 0,1% on suomalaisperäistä) ja voin kertoa, että empaattisempaa väkeä saa etsimällä etsiä. Inkeriläisten suhde vanhempiin sukupolviin on terveemmällä pohjalla kuin meidän ja he kunnioittavat vanhuksia. Olet varmaankin törmännyt venäläisiin hoitajiin, joita ei tsuhnavanhuksen hyvinvointi kiinnosta pätkääkään...

Somaleita en tunne enkä siis voi sanoa heidän empaattisuudestaan mitään.