Kaste ja pelastus
Kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen suhde kasteeseen vaihtelee kahden äärimmäistulkinnan välillä. Yhdellä äärilaidalla opetetaan, että ihminen kasteessa pääsee pelastuksen osallisuuteen. Tämän tulkinnan mukaan kaste on perustava sakramentti, jonka varaan koko pelastusoppi rakentuu. Toisella äärilaidalla ollaan taas sitä mieltä, ettei kaste ole lainkaan tarpeellinen. Kasteelle annetaan korkeintaan symbolinen arvo. Edellistä tulkintaa eri muunnelmineen edustaa roomalaiskatolinen kirkko ja muut vanhaa traditiota seuraavat kirkot. Jälkimmäinen tulkinta on tyypillinen esim. Pelastusarmeijalle, kveekareille ja monille uuskarismaattisille yhteisöille.
Kaste ei ole kenenkään ihmisen eikä minkään kirkon keksintö, vaan itse Herramme Jeesuksen säätämys. Maallisen toimintansa päätteeksi Jeesus antoi käskyn Evankeliumin julistamisesta kaikille kansoille. Lähetyskäskyyn sisältyi kastekäsky: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19–20).
Apostolien toiminta noudatti johdonmukaisesti Jeesuksen käskyä. Halki koko Uuden Testamentin voimme lukea, että apostolit yhdistivät kasteen pelastustapahtumaan. Pietari julisti helluntaipäivänä Jerusalemissa: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Apt.2:38). Filippos saarnasi Samariassa, ja hänen toiminnastaan kerrotaan: ”Mutta kun ihmiset kääntyivät uskomaan Filipposta, joka julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset.” (Apt.8:12). Samalla tavalla pelastuksen vastaanottaminen ja kaste yhdistyvät myös muissa esimerkeissä.
Apostolit saarnasivat Evankeliumia Jeesuksen käskystä ja kastoivat saman käskyn perusteella. Jeesuksen antama tehtävä jatkuu hänen tulemukseensa saakka. Siksi kaste kuuluu olennaisena osana kristillisen seurakunnan missioon myöskin meidän ajassamme. Kaste ei ole harkinnanvarainen erilliskysymys, vaan osa pelastusopillista kokonaisuutta.
Onko väliä, miten kaste tapahtuu?
Uusi Testamentti sisältää sekä kasteopetusta että kasteeseen liittyviä käytännöllisiä esimerkkejä. Niiden perusteella voimme hahmottaa suhteellisen selkeän kuvan siitä, millainen kastekäytäntö alkuseurakunnassa oli vallalla.
1. Kaste tapahtui Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaisesti kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kun Apostolien teoissa kerrotaan kastetapahtumista, käytetään myös ilmaisua ”Jeesuksen Kristuksen nimeen”. Tällä kristillinen kaste erotettiin selkeästi muista kasteista, joita harjoitettiin juutalaisuudessa. Kuitenkin on selvää, että alkuseurakunnan usko Jeesukseen sisälsi myös uskon Isään ja Pyhään Henkeen, vaikkei sitä erikseen mainittukaan. Kristukseen tunnustautuminen oli myös Kolminaisuuteen tunnustautumista.
2. Kasteen vastaanottaminen edellytti henkilökohtaista uskoa. Filippos kysyi Etiopian hoviherralta ennen tämän kastamista: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherran antaman uskontunnustuksen jälkeen Filippos kastoi hänet (Apt.8:37). Usko ja kaste seuraavat toisiaan erottamattomasti halki koko Uuden Testamentin opetuksen. Myöhemmässä kirkkohistoriallisessa kehityksessä kasteelle valmistautumista pidettiin niin tärkeänä, ettei moni uskaltanut uskonsa heikkouden takia mennä kasteelle, vaan siirsi sitä mahdollisimman lähelle kuolinhetkeään. Kasteelle menon edellytyksenä ei kuitenkaan alun perin ollut pyhityskilvoitus, vaan yksinkertainen uskontunnustus. Jokainen, joka tunnusti uskonsa Jeesukseen, voitiin kastaa jo samana päivänä.
3. Kaste tapahtui veteen upottamalla. Kreikankielisessä tekstissä käytetty verbi ”baptizoo” merkitsee upottamista, pistämistä veden alle, kastamista veteen. Kasteen ulkoinen muoto säilyi kristikunnan läntisessä perinteessä toista tuhatta vuotta. Kristikunnan itäinen haara on säilyttänyt upottamalla tapahtuvan kasteen näihin päiviin asti. Myös Luther viittaa kasteen merkitykseen kuoleman ja ylösnousemuksen symbolina ja sanoo: ”Tästä syystä tahtoisin, että kastettavat upotettaisiin syvälle veteen, sillä tätähän sana (kaste) ja salaisuus tarkoittavat” (Huovinen; Tutkimuksia Lutherin ajattelumuodoista, s. 76).
Edellä mainituista varhaiskristillisen kasteen tunnusmerkeistä vallitsee teologisen tutkimuksen perustella suhteellisen laaja yksimielisyys. Suuri osa tämän päivän tunnustavista kristityistä eri puolilla maailmaa on käynyt uskovien upotuskasteella. Näyttääkin siltä, että alkukristillinen kastekäytäntö on valtaamassa uudelleen alaa kristikunnan keskellä.
Miten kaste liittyy elastukseen?
Vanhojen kirkkojen kasteopetuksessa on tapahtunut kehitys, joka on tehnyt kasteesta pelastuksen kannalta perustavan sakramentin. Tällainen pelastustapahtuman aineellistaminen on johtanut käytännössä siihen, että ihmisen henkilökohtaisen uskon merkitys on marginalisoitunut.
Uuden Testamentin opetuksessa usko Jeesukseen Kristukseen pelastaa. Usko on Jumalan lahja, jonka Jumala yksin synnyttää Sanallaan ja Hengellään. Uskon kautta ihminen tulee Jumalan lapseksi. Kasteessa usko saa aineellisen ja näkyvän todistuksen: uskova puetaan Kristukseen. Paavali kirjoittaa: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal. 3:26-27). Kaste ei ole omien ansioiden hankkimista, vaan päinvastoin Pelastajaan turvautumista. Kristukseen pukeutunut julistaa näkyvän ja näkymättömän maailman edessä panevansa kaiken toivonsa Kristukseen. Viran puolesta kannettavan univormun tavoin kaste todistaa sekä vallanalaisuudesta että valtuuksista: uskova on Kristuksen vallan alainen ja hänen palveluksessaan.
Kaste on vahvasti ankkuroitu Jeesuksen sovitustyöhön. Tästä todistaa Paavalin käyttämä kuva: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3-4). Kaste merkitsee syvää kohtalonyhteyttä Vapahtajan kanssa. Kasteessa uskova tulee tietoisesti osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kristuksen työ ei ole pelkästään uskon kohde, vaan koko uskovan elämää ympäröivä todellisuus. Sen päämääränä on, että uskova alkaisi elää uutta elämää, että jumalallinen elämä tulisi hänessä todeksi keskellä arkea. Kristuksen osallisuus saa aikaan pyhitystä, johon ihminen ei koskaan omilla ponnistuksillaan pystyisi.
Kasteen ulkoinen muoto kertoo myös kätkeytymisestä Jumalan pelastavaan armoon: ”Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.” (Kol.3:3). Kasteessa uskova sananmukaisesti upotetaan Jumalan armoon, joka ympäröi hänet jokaisena elämän päivänä. Siitä syystä kasteella on myöskin varjeleva merkitys. Armo ympäröi, suojelee ja kannattaa. Uskovan lopullinen pelastus ei ole hänen itsensä, vaan Jumalan armon varassa. Elämän pettymysten ja tappioiden keskellä tai uskonelämän kriisivaiheissa uskovan ei tarvitse pelätä. Kaste muistuttaa häntä läpi elämän siitä, että hän saa levätä Jumalan armossa ja turvata Jumalan aloittamaan työhön.
Voiko ilman kastetta pelastua?
Jo varhaisen kirkon kasteopetukseen alkoi liittyä yhä enemmän apostoliselle opetukselle vieraita aineksia. Kasteen sakramentti ohitti Jumalan vaikuttaman uskon ja alkoi saada suorastaan maagisia piirteittä. Niinpä äärimmäisimmän tulkinnan mukaan kastamattomat sylilapset joutuisivat kadotukseen. Katolinen kirkko kohtuullisti tämän tulkinnan opettamalla, ettei kastamaton lapsi kuollessaan joudu positiivisesti rangaistavaksi, vaan ainoastaan negatiivisesti; toisin sanoen lapsi ei joutuisi helvettiin, muttei myöskään pääsisi nauttimaan autuudesta.
Lasten asema Jumalan edessä onkin jäänyt perinteisille kirkoille vaikeaksi kysymykseksi, johon eri teologit antavat hyvin erilaisia vastauksia. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vanhoillislestadiolaisten opetus lienee lähinnä helluntailais-baptistista käsitystä. Lestadiolaiset eivät hyväksy lasten tuomitsemista kadotukseen, mutta eivät myöskään kirkkojen traditionaalista käsitystä, että usko syntyisi kasteessa. Uuden testamentin opetukseen sekä Apostolisen uskontunnustuksen kirjaimeen ja henkeen vedoten he opettavat, että lapset sellaisinaan ovat kelvollisia Jumalalle ”Kristuksen valmistaman täydellisen ansion ja sovituksen tähden”. (Reinikainen: Usko ja kaste, 44, 66)
Evankeliumissa on kerrottu Jeesuksen sanat pienistä lapsista: ”Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta” (Matt.19:14; Mark. 10:14; Luuk. 18:16). Lapset ovat siis sellaisenaan taivaskelpoisia. Silti hekään eivät pelastu oman puhtautensa, vaan ainoastaan Kristuksen sovitustyön perusteella. Koko ihmiskunnan tavoin myös lapset ovat osallisia perisynnistä, mutta ilman mitään ihmistekoja he ovat osallisia myös sovituksesta, sillä ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa” (2. Kor. 5:19).
Ihmisen pelastumisesta Raamattu antaa kirkkaan ilmoituksen: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8). Kaste ei milloinkaan voi korvata pelastavaa uskoa. Kuitenkaan uskoa ja kastetta ei voida myöskään erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhdessä Jumalan tarjoamaan pelastukseen. Fariseukset ja lainoppineet ”tekivät turhaksi Jumalan aivoituksen heitä kohtaan eivätkä ottaneet Johannekselta kastetta.” (Luuk.7:30). Yleensä protestanttinen teologia yhtyy Augustinuksen tulkintaan, jonka mukaan sakramentin halveksiminen on tuomioksi, mutta ei siitä vaille jääminen.
Kaste on syvimmältä olemukseltaan salaisuus, jonka selittäminen jäänee ihmiseltä aina vajavaiseksi. Pelastuksen kannalta ratkaisevaa ei olekaan kasteen ymmärtäminen, vaan Jumalan vaikuttama usko. Kun ihminen sydämen uskolla ottaa vastaan kasteen, hän samalla tunnustaa Kristuksen ainoaksi Pelastajakseen ja avaa elämänsä Jumalan armotyölle ja siunaukselle. Siksi opetamme, että jokaisen uskovan tulisi ottaa vastaan se Jumalan työ, jota meille kasteessa tarjotaan.
Klaus Korhonen
Artikkeli on julkaistu Kristitty-lehdessä nro: 10/2004
Kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen suhde kasteeseen vaihtelee kahden äärimmäistulkinnan välillä. Yhdellä äärilaidalla opetetaan, että ihminen kasteessa pääsee pelastuksen osallisuuteen. Tämän tulkinnan mukaan kaste on perustava sakramentti, jonka varaan koko pelastusoppi rakentuu. Toisella äärilaidalla ollaan taas sitä mieltä, ettei kaste ole lainkaan tarpeellinen. Kasteelle annetaan korkeintaan symbolinen arvo. Edellistä tulkintaa eri muunnelmineen edustaa roomalaiskatolinen kirkko ja muut vanhaa traditiota seuraavat kirkot. Jälkimmäinen tulkinta on tyypillinen esim. Pelastusarmeijalle, kveekareille ja monille uuskarismaattisille yhteisöille.
Kaste ei ole kenenkään ihmisen eikä minkään kirkon keksintö, vaan itse Herramme Jeesuksen säätämys. Maallisen toimintansa päätteeksi Jeesus antoi käskyn Evankeliumin julistamisesta kaikille kansoille. Lähetyskäskyyn sisältyi kastekäsky: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19–20).
Apostolien toiminta noudatti johdonmukaisesti Jeesuksen käskyä. Halki koko Uuden Testamentin voimme lukea, että apostolit yhdistivät kasteen pelastustapahtumaan. Pietari julisti helluntaipäivänä Jerusalemissa: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Apt.2:38). Filippos saarnasi Samariassa, ja hänen toiminnastaan kerrotaan: ”Mutta kun ihmiset kääntyivät uskomaan Filipposta, joka julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset.” (Apt.8:12). Samalla tavalla pelastuksen vastaanottaminen ja kaste yhdistyvät myös muissa esimerkeissä.
Apostolit saarnasivat Evankeliumia Jeesuksen käskystä ja kastoivat saman käskyn perusteella. Jeesuksen antama tehtävä jatkuu hänen tulemukseensa saakka. Siksi kaste kuuluu olennaisena osana kristillisen seurakunnan missioon myöskin meidän ajassamme. Kaste ei ole harkinnanvarainen erilliskysymys, vaan osa pelastusopillista kokonaisuutta.
Onko väliä, miten kaste tapahtuu?
Uusi Testamentti sisältää sekä kasteopetusta että kasteeseen liittyviä käytännöllisiä esimerkkejä. Niiden perusteella voimme hahmottaa suhteellisen selkeän kuvan siitä, millainen kastekäytäntö alkuseurakunnassa oli vallalla.
1. Kaste tapahtui Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaisesti kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kun Apostolien teoissa kerrotaan kastetapahtumista, käytetään myös ilmaisua ”Jeesuksen Kristuksen nimeen”. Tällä kristillinen kaste erotettiin selkeästi muista kasteista, joita harjoitettiin juutalaisuudessa. Kuitenkin on selvää, että alkuseurakunnan usko Jeesukseen sisälsi myös uskon Isään ja Pyhään Henkeen, vaikkei sitä erikseen mainittukaan. Kristukseen tunnustautuminen oli myös Kolminaisuuteen tunnustautumista.
2. Kasteen vastaanottaminen edellytti henkilökohtaista uskoa. Filippos kysyi Etiopian hoviherralta ennen tämän kastamista: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherran antaman uskontunnustuksen jälkeen Filippos kastoi hänet (Apt.8:37). Usko ja kaste seuraavat toisiaan erottamattomasti halki koko Uuden Testamentin opetuksen. Myöhemmässä kirkkohistoriallisessa kehityksessä kasteelle valmistautumista pidettiin niin tärkeänä, ettei moni uskaltanut uskonsa heikkouden takia mennä kasteelle, vaan siirsi sitä mahdollisimman lähelle kuolinhetkeään. Kasteelle menon edellytyksenä ei kuitenkaan alun perin ollut pyhityskilvoitus, vaan yksinkertainen uskontunnustus. Jokainen, joka tunnusti uskonsa Jeesukseen, voitiin kastaa jo samana päivänä.
3. Kaste tapahtui veteen upottamalla. Kreikankielisessä tekstissä käytetty verbi ”baptizoo” merkitsee upottamista, pistämistä veden alle, kastamista veteen. Kasteen ulkoinen muoto säilyi kristikunnan läntisessä perinteessä toista tuhatta vuotta. Kristikunnan itäinen haara on säilyttänyt upottamalla tapahtuvan kasteen näihin päiviin asti. Myös Luther viittaa kasteen merkitykseen kuoleman ja ylösnousemuksen symbolina ja sanoo: ”Tästä syystä tahtoisin, että kastettavat upotettaisiin syvälle veteen, sillä tätähän sana (kaste) ja salaisuus tarkoittavat” (Huovinen; Tutkimuksia Lutherin ajattelumuodoista, s. 76).
Edellä mainituista varhaiskristillisen kasteen tunnusmerkeistä vallitsee teologisen tutkimuksen perustella suhteellisen laaja yksimielisyys. Suuri osa tämän päivän tunnustavista kristityistä eri puolilla maailmaa on käynyt uskovien upotuskasteella. Näyttääkin siltä, että alkukristillinen kastekäytäntö on valtaamassa uudelleen alaa kristikunnan keskellä.
Miten kaste liittyy elastukseen?
Vanhojen kirkkojen kasteopetuksessa on tapahtunut kehitys, joka on tehnyt kasteesta pelastuksen kannalta perustavan sakramentin. Tällainen pelastustapahtuman aineellistaminen on johtanut käytännössä siihen, että ihmisen henkilökohtaisen uskon merkitys on marginalisoitunut.
Uuden Testamentin opetuksessa usko Jeesukseen Kristukseen pelastaa. Usko on Jumalan lahja, jonka Jumala yksin synnyttää Sanallaan ja Hengellään. Uskon kautta ihminen tulee Jumalan lapseksi. Kasteessa usko saa aineellisen ja näkyvän todistuksen: uskova puetaan Kristukseen. Paavali kirjoittaa: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal. 3:26-27). Kaste ei ole omien ansioiden hankkimista, vaan päinvastoin Pelastajaan turvautumista. Kristukseen pukeutunut julistaa näkyvän ja näkymättömän maailman edessä panevansa kaiken toivonsa Kristukseen. Viran puolesta kannettavan univormun tavoin kaste todistaa sekä vallanalaisuudesta että valtuuksista: uskova on Kristuksen vallan alainen ja hänen palveluksessaan.
Kaste on vahvasti ankkuroitu Jeesuksen sovitustyöhön. Tästä todistaa Paavalin käyttämä kuva: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3-4). Kaste merkitsee syvää kohtalonyhteyttä Vapahtajan kanssa. Kasteessa uskova tulee tietoisesti osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kristuksen työ ei ole pelkästään uskon kohde, vaan koko uskovan elämää ympäröivä todellisuus. Sen päämääränä on, että uskova alkaisi elää uutta elämää, että jumalallinen elämä tulisi hänessä todeksi keskellä arkea. Kristuksen osallisuus saa aikaan pyhitystä, johon ihminen ei koskaan omilla ponnistuksillaan pystyisi.
Kasteen ulkoinen muoto kertoo myös kätkeytymisestä Jumalan pelastavaan armoon: ”Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.” (Kol.3:3). Kasteessa uskova sananmukaisesti upotetaan Jumalan armoon, joka ympäröi hänet jokaisena elämän päivänä. Siitä syystä kasteella on myöskin varjeleva merkitys. Armo ympäröi, suojelee ja kannattaa. Uskovan lopullinen pelastus ei ole hänen itsensä, vaan Jumalan armon varassa. Elämän pettymysten ja tappioiden keskellä tai uskonelämän kriisivaiheissa uskovan ei tarvitse pelätä. Kaste muistuttaa häntä läpi elämän siitä, että hän saa levätä Jumalan armossa ja turvata Jumalan aloittamaan työhön.
Voiko ilman kastetta pelastua?
Jo varhaisen kirkon kasteopetukseen alkoi liittyä yhä enemmän apostoliselle opetukselle vieraita aineksia. Kasteen sakramentti ohitti Jumalan vaikuttaman uskon ja alkoi saada suorastaan maagisia piirteittä. Niinpä äärimmäisimmän tulkinnan mukaan kastamattomat sylilapset joutuisivat kadotukseen. Katolinen kirkko kohtuullisti tämän tulkinnan opettamalla, ettei kastamaton lapsi kuollessaan joudu positiivisesti rangaistavaksi, vaan ainoastaan negatiivisesti; toisin sanoen lapsi ei joutuisi helvettiin, muttei myöskään pääsisi nauttimaan autuudesta.
Lasten asema Jumalan edessä onkin jäänyt perinteisille kirkoille vaikeaksi kysymykseksi, johon eri teologit antavat hyvin erilaisia vastauksia. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vanhoillislestadiolaisten opetus lienee lähinnä helluntailais-baptistista käsitystä. Lestadiolaiset eivät hyväksy lasten tuomitsemista kadotukseen, mutta eivät myöskään kirkkojen traditionaalista käsitystä, että usko syntyisi kasteessa. Uuden testamentin opetukseen sekä Apostolisen uskontunnustuksen kirjaimeen ja henkeen vedoten he opettavat, että lapset sellaisinaan ovat kelvollisia Jumalalle ”Kristuksen valmistaman täydellisen ansion ja sovituksen tähden”. (Reinikainen: Usko ja kaste, 44, 66)
Evankeliumissa on kerrottu Jeesuksen sanat pienistä lapsista: ”Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta” (Matt.19:14; Mark. 10:14; Luuk. 18:16). Lapset ovat siis sellaisenaan taivaskelpoisia. Silti hekään eivät pelastu oman puhtautensa, vaan ainoastaan Kristuksen sovitustyön perusteella. Koko ihmiskunnan tavoin myös lapset ovat osallisia perisynnistä, mutta ilman mitään ihmistekoja he ovat osallisia myös sovituksesta, sillä ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa” (2. Kor. 5:19).
Ihmisen pelastumisesta Raamattu antaa kirkkaan ilmoituksen: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8). Kaste ei milloinkaan voi korvata pelastavaa uskoa. Kuitenkaan uskoa ja kastetta ei voida myöskään erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhdessä Jumalan tarjoamaan pelastukseen. Fariseukset ja lainoppineet ”tekivät turhaksi Jumalan aivoituksen heitä kohtaan eivätkä ottaneet Johannekselta kastetta.” (Luuk.7:30). Yleensä protestanttinen teologia yhtyy Augustinuksen tulkintaan, jonka mukaan sakramentin halveksiminen on tuomioksi, mutta ei siitä vaille jääminen.
Kaste on syvimmältä olemukseltaan salaisuus, jonka selittäminen jäänee ihmiseltä aina vajavaiseksi. Pelastuksen kannalta ratkaisevaa ei olekaan kasteen ymmärtäminen, vaan Jumalan vaikuttama usko. Kun ihminen sydämen uskolla ottaa vastaan kasteen, hän samalla tunnustaa Kristuksen ainoaksi Pelastajakseen ja avaa elämänsä Jumalan armotyölle ja siunaukselle. Siksi opetamme, että jokaisen uskovan tulisi ottaa vastaan se Jumalan työ, jota meille kasteessa tarjotaan.
Klaus Korhonen
Artikkeli on julkaistu Kristitty-lehdessä nro: 10/2004
Vastaukset 21
Vanhimmat
Jeesus ei antanut kastekäskyssä mitään määräystä kasteen ulkoisesta muodosta eikä veden määrästä.(Mt.28:19-20)
Sanaa bapditzoo käytettiin Isrelin kansa kasteesta pilvessä ja meressä, jossa he kulkivat kuivin jaloin, mutta kasteen vesi tuli pisaroina pilvestä ja merestä, eikä heitä kokonaan veden alle upotettu. Bapditzo tarkoittaakin kastamista ja kosketusta eli kaikenlaista veden, veren tai öljyn kosketusta. Hesekiel puhuu vihmomalla suoritettavasta kasteesta. Kasteen esikuvat ja apostolien Raamattu oli Vanha Testamentti, jossa pesot eli pesut olivat kasteen esikuvia. Kasteesta puhutaankin Raamatusta syntien pesuna. "Syntinen olin sikiämisestä alkaen" Ps.51:7.
Etiopialaisen hoviherran kastetapauksessa maininta hoviherran uskomisesta puuttuu alkuperäisistä ja kaikkein vanhimmista Raamatun käsikirjoituksista, jotka ovat löytyneet viimeksi. Asiasta on maininta v-92 Raamatussa ao.paikassa.
Upotusvaatimuksen lisäksi tuossa näyttää olevan järjestysvaatimustakin enemmän kuin Uudessa Testamentissa. Perhekuntien kasteita UT:ssa ei kommentoitu mitenkään.
Perhekuntakasteet on kiusallinen asia uudestikastajille.
Raamatussa kerrotaan työikäisten miesten koko perhekunnan kasteista, eikä ketään perheenjäsentä laitettu "vihreälle linjalle", vaan kaikki perheenjäsenet kaikissa mainituissa viidessä perhekasteessa mainitaan kastetun välittömästi, jopa keskellä yötä. Kasteella oli kova kiire. Ketään perheenjäsentä ei jätetty kastamatta, saatikka että olisi joku jätetty pelkän ihmisen siunauksen varaan seurakunnan ulkopuolelle tähän maailmaan. (1.Kor.12:13)
lapsia kastetaan, jos ovat tulleet uskoon.
Kun maintaan "perhekunta", niin eihän siellä välttämättä ollut vauvoja ollenkaan, vaan lapsia jotka ottivat omakohtaisesti sanan vastaan.
Viiden perheen kastaminen mainitaan.
Kastettuja perheitä oli tietenkin paljon enemmän.
Perheissä oli lapsia silloin jopa enemmän kuin nykyisin, koska ei käytetty laisinkaan ehkäisyä.
sillä ei aina kaikki tulleet samaan aikaan uskoon.
...Jos veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan , niin älköön mies häntä hyljätkö.... 1 Kor.7:12 Takuulla ei oltu näitä aviopuolisoita kastettu väkisin, jotka eivät olleet uskossa. Myös "Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi? Kastaminen ei todellakaan ollut TAPA PELASTAA PERHEENJÄSENIÄ SILLOIN - EIKÄ OLE NYKYÄÄNKÄÄN!
Eivät kastaneet UT:n aikaan muutakin ne, jotka tulivat uskoon:
Ap.t.19:1-7 "vain noin kaksitoista miestä kastettiin" - ei lapsia, eikä edes vaimoja.
20:24-28 vain Apollos kastettiin.
2:40-41 vain ne, jotka tekivät parannuksen kastettiin - ei lapsia, eikä aviopuolisoita.
1.Kor. 1.14 vain Krispus ja Gaius kastettiin - taaskaan ei muita heidän perheistään.
Room.16:3-5 Tervehdys Priskalle ja Akylaalle... ja seurakunnalle, joka kokoontuu heidän kodissaan, ei mainita muita perheenjäseniä, eikä lapsia.
Room.16:8 "Paavali lähettää tervehdyksen vain Ampliatukseslle "rakkaalle Herrassa" ... ja muillekin uskoville yksilöiden, mutta
jakeessa 11, samassa yhteydessä lähetetään Narkissuksen perhekuntalaisille, koska he ovat kaikki tulleet uskoon, siksi mainitaan sana "perhekunta" - siis muissa perheistä oli vain yksilöitä tullut uskoon.
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon...
Kyllä kaikki perheejäsenet oli kastettu seurakunnan jäseniksi samasta perheestä. Samaan perhekuntaan ei kuulunut sekä kastettuja että kastamattomia. Samalla kastettiin myös orjat ja palvelijat perheineen. Yhteiskunta oli patriarkaalinen.
"MEIDÄT KAIKKI, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. [Room. 10:12; Gal. 3:28; Ef. 2:18; Kol. 3:11]
Ap. t. 16:33
Heti paikalla, keskellä yötä, vanginvartija otti heidät hoiviinsa ja pesi ruoskaniskujen haavat, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin heti.
1. Kor. 11:11
Herrassa ei kuitenkaan ole vaimoa ilman miestä eikä miestä ilman vaimoa.
Myös lapset oli kastettuja seurakuntalaisia.
1. Joh. 2:12
Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden.
vauvoja, kun osasivat jo lukea.
Käyttiköhän Paavali tikkukirjaimia?????
Kyllä apostolien kirjeet luettiin ääneen seurakuntalaisille.
Etkö lue koko Raamatun kohtaa ja tutki heitä kuuli perhekuntiin.
Vanginvartijasta sanotaan: "hän riemuitsi siitä, että koko hänen perheensä oli tullut Jumalaan uskovaksi." Ap.t.16;34
Miten he tulivat uskoon?
"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi" - SIIS USKOMALLA JEESUKSEEN VANGINVARTIJA PELASTUI JA SAMALLA TAVALLA USKOMALLA JEESUKSEEN PELASTUU HÄNEN PERHEENSÄ JÄSENET. Ap.t.16:31 EI SIIS KASTAMALLA - VAAN USKOMALLA JEESUKSEEN PELASTUU... kuten Paavali kirjoittaa tehtävästään lisää Ap.t. 26:18 "saisivat uskomalla Jeesukseen synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa."
"Ja he (Paavali ja Siilas) puhuivat Jumalan sanaa hänelle ja YNNÄ KAIKILLE, JOTKA HÄNEN KODISSAAN OLIVAT." (JAE 32)
Ei kastamalla tultu "Jumalaan uskovaksi" vaan evankeliumin vastaanottamalla.
Mutta ei taida huvittaa uskoa niin kuin on Raamattuun kirjoitettu, koska sinun ennakkokäsityksesi on sinut vanginnut ja pimentänyt totuudellisen Raamatun antaman tiedon. Suorastaan huvittavaa, kun ei suomenkieltäkään voi uskoa, vaikka selkeästi lukee.
Et taida tietää, että Pietarikin oli opetusLAPSI?
Vanginvartija iloitsi uskosta vasta kasteen jälkeen.
Muun perheen uskosta ei mainita mitään. Uskon syntyminen voi olla hidas prosessi, ei se samana yönä kaikille valjennut, vaikka sanaa julistettiinkin kaikille KOKO PERHEEN kastetilaisuudessa.
31 He vastasivat: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi." [Luuk. 19:9]
32 He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle.
33 Heti paikalla, keskellä yötä, vanginvartija otti heidät hoiviinsa ja pesi ruoskaniskujen haavat, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin heti.
34 Hän vei heidät kotiinsa ja kattoi heille ruokapöydän, ja yhdessä koko talonväkensä kanssa hän riemuitsi, KUN NYT USKOI Jumalaan. [Luuk. 5:29]
tämä usko tuli siis vasta siinä ruokapöydässä,
kun he aterioivat.
Aika uusi tulkinta.
Vanginvartija riemuitsi tapahtuneesta tapahtumasta joka oli juuri tapahtunut! Elikä siitä uskosta josta heille oli aiemmin apostolien toimesta kerrottu!- jae (31)! Sitten jae -(32) sanoo mitä tapahtui seuraavaksi:
"He puhuivat Jumalan sanaa hänelle ynnä kaikille, jotka hänen kodissansa olivat"!
Elikä apostolien saarnan kehoitus oli:
"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut"!
"Niin myös sinun perhekuntasi"!
Elikä: "uskomalla Herraan Jeesukseen nuo perheen muutkin jäsenet voivat pelastua"!
Apostolit siis julistivat heille Jumalan sanaa ja tuohon aikaan uskoontulleet kastettiin aina heti, ja tuon tilanteen kokonaistapahtumasta vartija riemuitsi, että he olivat tulleen Jumalaan uskoviksi! Ei hän kesken tuon tapahtuman alkanut riemuitsemaan, vaan vasta sitten kun he olivat myös kastetuksi tulleet! Ymmärsitkö nyt???
Ilman kasteessa saatavaa Pyhän Hengen lahjaa ei voi vielä olla sydämen uskoa. Liha ei voi vielä uskoa. Sydämen usko on yksi asuvaisen Pyhän Hengen ominaisuus, kuten toivo ja rakkauskin. Sentähden me puhumme, koska meillä on USKONHENKI.
38 Pietari vastasi: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin KASTE Jeesuksen Kristuksen nimeen, JOTTA syntinne annettaisiin anteeksi. SILLOIN te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. [Matt. 3:11 ]
39 Teitä tämä lupaus tarkoittaa, TEITÄ JA TEIDÄN LAPSIA, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä -- keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu." [Jes. 57:19; Joh. 10:16; Ef. 2:13]
31 He vastasivat: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi." [Luuk. 19:9]
32 He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle.
33 Heti paikalla, keskellä yötä, vanginvartija otti heidät hoiviinsa ja pesi ruoskaniskujen haavat, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin heti.
34 Hän vei heidät kotiinsa ja kattoi heille ruokapöydän, ja yhdessä koko talonväkensä kanssa hän riemuitsi, kun NYT uskoi Jumalaan. [Luuk. 5:29]
Kelaat tuota samaa harhaoppiasi.
Eikö järki riitä käsittämään vai piruuttasiko
väärennät Sanaa.
Samoin Lyydia perheenpäämiehenä määräsi koko perhekuntansa kastettaviksi kristityiksi.
Kasteen jälkeen Lyydia kyseli toisten mielipidettä siitä, pitivätkö he häntä nyt kasteen jälkeen uskovaisena "pistos".
Muiden kastettujen perhekuntalaisten uskosta ei mainita mitään.
ottaa vaarin=totella, toimia
14 Ja eräs Lyydia niminen purppuranmyyjä Tyatiran kaupungista, jumalaapelkääväinen nainen, oli kuulemassa; ja Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui.
15 Ja kun hänet ja hänen perhekuntansa oli kastettu, pyysi hän meitä sanoen: "Jos te pidätte minua Herraan uskovaisena, niin tulkaa minun kotiini ja majailkaa siellä". Ja hän vaati meitä.
Usko ja sen myötä tapahtunut kaste olivat vartijan perheelle tapahtuneet, sillä kaste toimitettiin vain niille jotka olivat tulleet uskoon, ei muille!
Vetoat tuohon vuoden -92 käännökseen jossa mainitaan, että "kun nyt uskoi".....että vasta kasteen jälkeen heille tuli usko! Näin ei asia ole, vaan tuon tapahtuman kokonaistapahtuman jälkeen vartija riemuitsi tapahtumasta, koita ymmärtää asia oikein! Eihän kukaan tule kastamalla uskoon, se on mahdottomuus!
Ensin pitää kuulla evankeliumin julistuksen kautta Jeesuksesta ja jos tuo SANA vaikuttaa kuulijaan uskon -(Room 10:17), niin sitten uskova voidaan kastaa uskon perusteella kuten esim, Filippuksenkin saarnan kuulijat! (Apt 8:12)!
Mutta luetaan alkutekstistä mitä tuossa vartijan tapauksessa jakeessa (34) sanotaan!
Ensin Kreik, ja sitten tekstinselvennys, ja alinna suomennos.
Apt 16:34
αναγαγων τε αυτους εις τον οικον αυτου παρεθηκεν
anagagoon te autuus eis to oikon autuu paretheken
Vieden ylös heidät taloonsa hänen laittoi viereen
τραπεζαν και ηγαλλιασατο πανοικι πεπιστευκως
trapedzan kai egalliasato panoiki pepisteukoos
pöydän ja riemuitsi talonväkineen uskovana
τω θεω
too theoo
Jumalaan
Alkuteksti ei anna tukea sille ajattelulle, että he vasta "NYT" kasteen jälkeen uskoivat Jumalaan, joten tuo -92 käännös antaa virheellisen kuvan tuosta asiasta!
Vartijahan vain riemuiten totesi, että he olivat tulleen uskoviksi! Ei siitä että he myös tulivat kastetuiksi uskonsa perusteella! Uskoontuleminen oli se pelastuksen ydinsanoma josta nuo apostolit vartijalle tiedottivat jo jakeessa (31 ja 32)!
Sanot:
Muiden kastettujen perhekuntalaisten uskosta ei mainita mitään."
Mutta eihän siinä mainita mitään myöskään
SYLIVAUVOISTA!!!!!!!
Miksi sinä kuitenkin saat ne sopimaan tähän jut-
tuusi?
Jos Lyydialla olisi ollut vauva, niin kyllä tässä
olisi sanottu: jumalaapelkäävä äiti!!!!!!!!
väitit:
"Muiden kastettujen perhekuntalaisten uskosta ei mainita mitään."
vastaan:
Kun luemme saman luvun Ap.t.16:40, niin löydämme muut Lyydian perheen kastetut uskovat, jotka olivat vain miespuolisia: "Niin he lähtivät vankilasta ja menivät Lyydian tykö; JA NÄHTYÄÄN VELJET JA ROHKAISTUAAN HEITÄ he lähtivät pois.
VELJET = MIESPUOLINEN USKOVAINEN
Lyydia oli mahdollisesti leski ja nämä miehet/pojat olivat hänen lapsiaan. Yksi mahdollisuus on, että molemmat vanhemmat olivat kuolleet ja Lyydia ja hänen veljensä elivät samassa taloudessa naimattomana.
Huomioitavaa on, että he olivat ymmärtävässä iässä, koska he saivat Paavalilta ja Siilaalta rohkaisua uskoonsa. "nähtyään veljet he rohkaisivat heitä" (Jae 40)
Tämä kannattaa lukea.