Tämä alkaa taas ahdistaa. Kun näitä kaikkia lukee, alkaa taas hämärtymään koko "sisäinen todellisuus". Seksi itsetyydytystä lukuunottamatta perustuu yhteen erittäin huonoon yhden illan suhteeseen. Ja muutamaa hullua suudelmaa lukuunottamatta. Silti ahdistus repii mielen palasiksi näiden asioiden takia.
Ja kokemuksen perusteella koko roska tuntuu yli-arvostellulta. Tietysti täytyy ottaa huomioon että kyseessä oli huono kokemus (olisi pitänyt pistää homma poikki kun naisihminen alkoi kauhistella että miten tähän ikään (24) on voinut poikuus säilyä. Totesi moneen otteeseen "että yksi helvetin maailman ihme") joka saattaa selittä että miksi pidän seksiä ... yliarvostettuna. En jaksa enää uskoa että saisin kokea parisuhdetta. Edes huonoa. Nyt alkaa arveluttamaan, että miten suhde kestäisi mikäli, kuten monen kirjoittajan kirjoituksista ymmärtäisi, suhteen tärkeimmän ominaisuuden olevan seksin.
Ja paradoksaalisinta on haluta kaikkein eniten sitä, mitä ei saa. Ja ei tarvitse? Psyykelääkkeet eivät muuttaneet tilannetta. Itsemurhayritykset eivät onnistuneet. Ainoa, mihin voi tuskaansa ohjata on työ. Työtä ilman olisin saattanut jo onnistuakin aikeissani. Mutta työssäni näen, varsinkin näin keväällä, jatkuvasti rakastavaisia. Ja tuttavapiirin kasvava pariutuminen ... lyö osansa ahdistukseen.
Ja mitä tulee taas siihen, että tämä on itsekästä, niin se on. Jokaista ihmistä lähinnä on hän itse ja hänen oma mielihyvänsä. Joka väittää ymmärtävänsä toisia ja tuntevansa toisten puolesta puhuu rehellisesti sanottuna paskaa.
Itse olen menettänyt elämäni ja jotenkin tuntuu että täytyisi jotenkin varoittaa muita, jotka saattavat kulkea tätä samaa tuhoon vievää tietä. En tiedä miten. Osa mielestä tietysti toivoo ja uskoo että vielä löytyisi se joku minullekin, mutta kun tajuaa todellisen tilanteensa, ahdistus vain kasvaa. Siellä ei ole ketään minulle?
Ja kokemuksen perusteella koko roska tuntuu yli-arvostellulta. Tietysti täytyy ottaa huomioon että kyseessä oli huono kokemus (olisi pitänyt pistää homma poikki kun naisihminen alkoi kauhistella että miten tähän ikään (24) on voinut poikuus säilyä. Totesi moneen otteeseen "että yksi helvetin maailman ihme") joka saattaa selittä että miksi pidän seksiä ... yliarvostettuna. En jaksa enää uskoa että saisin kokea parisuhdetta. Edes huonoa. Nyt alkaa arveluttamaan, että miten suhde kestäisi mikäli, kuten monen kirjoittajan kirjoituksista ymmärtäisi, suhteen tärkeimmän ominaisuuden olevan seksin.
Ja paradoksaalisinta on haluta kaikkein eniten sitä, mitä ei saa. Ja ei tarvitse? Psyykelääkkeet eivät muuttaneet tilannetta. Itsemurhayritykset eivät onnistuneet. Ainoa, mihin voi tuskaansa ohjata on työ. Työtä ilman olisin saattanut jo onnistuakin aikeissani. Mutta työssäni näen, varsinkin näin keväällä, jatkuvasti rakastavaisia. Ja tuttavapiirin kasvava pariutuminen ... lyö osansa ahdistukseen.
Ja mitä tulee taas siihen, että tämä on itsekästä, niin se on. Jokaista ihmistä lähinnä on hän itse ja hänen oma mielihyvänsä. Joka väittää ymmärtävänsä toisia ja tuntevansa toisten puolesta puhuu rehellisesti sanottuna paskaa.
Itse olen menettänyt elämäni ja jotenkin tuntuu että täytyisi jotenkin varoittaa muita, jotka saattavat kulkea tätä samaa tuhoon vievää tietä. En tiedä miten. Osa mielestä tietysti toivoo ja uskoo että vielä löytyisi se joku minullekin, mutta kun tajuaa todellisen tilanteensa, ahdistus vain kasvaa. Siellä ei ole ketään minulle?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Puhut asiaa, haluatko jutella lisää?
En tiedä puhunko niinkään asiaa. Puhun tilanteestani kuten sen itse tulkitsen (sekä ulkopuolisten tulkintojen kautta, tosin itse tulkittuina). Tuossa alla on vastaus tuolle seuraavalle kirjoittajalle. Vai haluatko tietää jotain lisää? Ilmaisusi on... vaikeaselkoinen. Jutella miten lisää?
Ja mitä tulee siihen, että tuo on itsekästä, tottahan se on että kaikki ihmiset ovat vain itsensä. Mutta jos uppoudut liikaa siihen mitä et ole, sen sijaan kun siihen mitä olet, sun elämä oikeasti vilisee ohi työputkessa ja psyykelääkkeiden voimalla. Kunnes keski-ikäisenä ostat porchen ja menet naimisiin jonkun kaukoidästä olevan naisen kanssa.
Ei ihmissuhteita etsitä sen takia, että pitäisi suoriutua, vaan koska etsitään kokemuksia. Seksi nyt on yksi asia, jotkut siitä pitää enemmän kun muut. Mutta tuollainen itsesäälissä rypistely ei auta sun elämää, etsit sä sitten suhdetta tai et. Sä et todellakaan ole 24-vuotiaana menettänyt elämääsi, mutta olet kovaa vauhtia menettämässä. Jos se on oikeasti mitä haluat, niin hyvä on. Mutta itse suosittelisin, että otat kaiken irti siitä mitä saat.
Kun on parisuhteessa sitä haaveilee sinkkuelämästä, ja kun on sinkku sitä haaveilee parisuhteesta. Se on yhdentekevää, ei siitä kannata ahdistua.
Haluatko kuulla lisää kliseitä?
Rakasta itseäsi. Hngh.. on rehellisesti sanottuna paskaa, mutta et sä ole parisuhteessa onnellinen jos et ole onnellinen muutenkaan. Ei toinen ihminen voi antaa sulle mitään, korkeintaan jakaa.
Lopeta itsesi pettäminen ja mieti ensin miksi oikeasti haluat olla mieluummin ahdistunut, itsesäälin vallassa ja epävarma. Siihen ei ehkä heti löydy hyvää vastausta, saattaa olla jopa että houkuttelee vastata 'enhän mä oikeasti *halua* olla ahdistunut, kun vaan olen'. Kun löydät syyn, mieti haluatko pitää kiinni siitä syystä vai et. Joskus on helpompaa elää kuoressa ja katkerana maailmalle, ei sekään ole huono valinta.
Elämä vilisee ohi, mutta en usko saavani koskaan rahaa porchen ostoon. Tai menemään naimisiin jonkun kaukoidän "ihmeen" kanssa.
En tarkoita, että ihmissuhteista pitäisi suoriutua. Minua kammoksuttaa täälläkin ilmenevä yleinen kanta, että asiat olisivat jotenkin niin. Minun mielestäni se on väärin. Viittasin tuolla että elämä olisi ohi, niin enemmänkin mahdollisuuksia ihmissuhteisiin ja niiden muodostamiseen. Täälläkin on herätty siihen, että kokematon mies (myös ihmissuhteiden alalla) ei kelpaa kenellekään.
Tuo oli mielenkiintoinen heitto, että tila olisi jotenkin valittu. Saattaapa olla jopa niinkin. Vastauksena kysymykseen löytyy jostain tietoisuuden synkästä takakomerosta jotain sen tyyppistä, että silloin minulla olisi suurempi oikeus ihmissuhteisiin, jollekulle olisi rakkaudella parannettavaa. Mutta mielestäni se on vain yksi säälittävä toive, että ahdistuksesta olisi jotain hyötyä, ei suinkaan syy tai aiheuttaja.
Ahdistaa ja hävettää oma kateus muiden onnelle. Kateus ja katkeruus, kun huomaa kuinka "huonommat" kaverit saavat itselleen kumppanin. Kaiken takana on heikko tai kokonaan puuttuva itsetunto.
Ei sen puoleen. Mielenkiintoinen vastaus. Välillä pelottaa oma tila ja "diaknoosi" tulevaisuudelle. Ehkä se on sittenkin enemmän tiedostamatonta tiedostettua toimintaa. Mutta ollaan jo niin syvällä. Kun ei kerran uskalla, niin sitä ei uskalla. Ylittämättömiä raja-aitoja ei voi ylittää, koska ne ovat ylittämättömiä.
Hyvä, että tunnistat paikan missä olet. Luulen, että sieltä pääsee pois. Ilmankin Porchea.
Ensiksi. Unohda nämä:
(1) Kokemattomuus on syöpä
(2) Toiveesi ovat säälittäviä toiveita
(3) Kateus on hävettävää
(4) Huonommat saavat kaikki parhaat
(5) Ylittämättömät raja-aidat ovat ylittämättömiä
(6) Edelleen, että ihmissuhteet olisivat pelastus
1: Analogia, jos työnantajat arvostavat työkokemusta, he palkkaavat vain ihmisiä joilla on aiempaa työkokemusta. Siinä tapauksessa ketään ei koskaan palkata, koska ainoa tapa saada työkokemusta on päästä töihin. Mikä on pielessä tässä oletuksessa? Kokemus ei ole tärkein asia, vaan miten suhtaudut itseesi. Kokemus tuo itsetuntoa, mutta niin tuo moni muukin asia.
2: Mikään toive ei ole säälittävä. Ole ylpeä toiveistasi, älä epätoivoinen. Vaikka et koskaan löytäisi sitä oikeaa, tai pääsisi matkustamaan Nepaliin, tai löytäisi sisäistä rauhaa, tai ansaitsisi miljoonaa euroa ( muita toiveita), ei se tee niistä huonoja toiveita. Jos vähättelet toiveitasi, vähättelet myös itseäsi.
3: Kateus on kuule ihan hyvä asia. Ei pidä vääristää sitä. Kunhan et alistu siihen tunteeseen, se on ihan hyvä tunne.
4: Voi olla, että jos katsotaan yleiskuvaa niin huonoimmat ja epäkypsimmät tapaukset saa eniten toimintaa. Mutta, pitää ottaa myös huomioon, että yleiskuvassa myös suurin osa suhteista on epäonnistuneita. Mutta ellet ole tekemässä mitään tutkimusta, tai rikkomassa ennätyksiä kuinka monta naista sitä voikaan tapailla, niin ei ole tarkoitusta löytää sitä yleistä tapausta vaan joku erikoinen tapaus. Ei se ole lopulta niin vaikeaa, kunhan lakkaat vertaamasta itseäsi yleiseen malliin ja aloitat ajattelemaan itseäsi yksilönä.
(5) Jotkin raja-aidat todella ovat ylittämättömiä (et voi hypätä maata kiertävälle radalle, kolmas silmä ei kasva otsastasi vaikka haluaisit) mutta sisäiset raja-aidat ovat hieman eri asia. Sinä itse olet rakentanut ne, joten sinä itse vaikutat niiden kokoon. En mä nyt silti sano että se on helppoa, onhan siihen syynsä miksi rakensit ne niin korkeiksi. Ei kukaan rupea purkamaan pilvenpiirtäjääkään tutkimatta ensin miten ne on rakennettu, senhän sanoo itsesuojeluvaistokin. Mutta pitää silti ymmärtää, että ne on vain rakenteita.
6: Edes hyvä ihmissuhde ei tee sinusta parempaa tai onnellisempaa ihmistä. Huonolla ihmissuhteella saattaa olla jopa käänteinen vaikutus. Tietysti sitä kaipaa seuraa ja asioita on mukavampi tehdä yhdessä kun yksin, mutta ei se vaikuta siihen miten näet maailman. Kukaan ei näe asioita sun puolesta.
En ole koskaan pitänyt kokemattomuutta syöpänä. Kokemattomuus muuttuu yhä negatiivisemmaksi asiaksi ajan myötä. Mutta itsessään se ei ole "absoluuttinen pahuus". Olosuhteet tekevät siitä pahan/negatiivisen asian.
Toiveet ja kateus ovat samankaltaisia asioita. Toiveet ovat todellakin säälittäviä, kun itse tiedostaa kuinka epärealistia ne ovat ja jos niihin kuitenkin uskoo ja toivoo. Kateus on vastenmielistä mikäli on toisten onnelle kateellinen koska katsoo toisten olevan vähemmän arvokkaita omaamaan tätä suhdetta kuin itsensä. Jälleen olosuhteet tekevät näistä tunteista hyvinkin negatiivisia.
Sekin vaivaa, että tuntee huonompien saavan enemmän suhteita. Toiset ovat huonompia kuin toiset, mutta tämä sisäinen jaottelu vaivaa. Tunnen omantunnon pistoksen tästä jaottelusta. Myöskin usein vaivaa, kun työssäni saan kuulla monasti monen miehen puhuvan, suoranaisesti sanottuna sikailuistaan, naisten kanssa. Se karmii, kun miehellä ei tunnu olevan todellakaan millään muulla pätkän vertaa väliä kunhan saa naida. Tuonkaltainen täydellinen tunteettomuus ja vastuuttomuus ja sen järkyttävä yleisyys saavat vain tuntemaan että se on niin väärin kun olen yksin. Edelleen. Ja sitten epäilyttää, pystyisinkö minä tarjoamaan naiselle mitään parempaa. Tuskin, koska minua ei ole vieläkään hyväksytty. Ja tietystihän minun täytyy verrata itseäni normaaliin, koska selvästi yksilöllinen minäni ei ole tuottanut yhtään mitään tulosta ihmissuhdesaralla.
Kaikealla kunnioituksella, mutta tuo "ylittämättömät raja-aidat on ylitettävissä" on yleisen harhaluulo. Sitä jaksavat jankuttaa ne ihmiset, joilla itsellään ei ole suunnattomia ongelmia ja jotka haluavat rauhoittaa omatuntoaan heittämällä tämänkaltaisia mauttomuuksia ahdistuneille ihmisille. Jotkin ihmisen sisäiset estot ja näkemykset ovat jopa psykologien mukaan ylittämättömiä. Tai, ylittäminen aiheuttaa vakavia henkisiä vammoja ja traumoja. Pahimmassa tapauksessa ihmisen minäkuvan tuhoutumisen, ts. skitsofrenian. Minä olen aina suhtautunut itsemurhaan negatiivisesti, mutta yritykseni saivat minut säikähtämään sisäisen ahdistukseni kasvamista. Nytkään en siis pystynyt ylittämään sisäisiä esteitäni, mutta kynnys oli madaltunut. Mutta silti tilanne ei ollut muuttunut, koska se (on toivottavasti) ylittämätön raja-aita.
Kuudes kohta on totta. Osin ainakin. Monasti olen miettinyt, että mitä sitten jos sattuisikin joskus ihmissuhde osumaan kohdalle. Olen monasti sanonut, että se on sitten vain astuminen ongelmien seuraavalle portaalle. Ei, suhde ei ole pelastus, mutta se muuttaisi nykyisiä ongelmia toiseen suuntaan. Kyllä se kuitenkin toisi jonkin verran onnea, ja muuttaisihan se minua paremmaksi: minut on hyväksytty ihmisenä, ihmisenä fyysiset ja henkiseni tarpeeni on tunnustettu.