eKirjoitin viestin: "Diktaattorille mersu- ja sotarahaa".
Haluan nyt vielä täsmentää ette EN OLE RASISTI.
Viestissä yritin korostaa, että apua on annettava ruohonjuuritasolle ei diktatuurihallinnolle. Monissa esim. Afrikan maissa ei tunneta minkäälaista demokratiaa. Suoraan valtion tileille annettava apu näissä valtioissa menee valtaapitävien eli kehitysmaiden rikkaiden haltuun. Ei apua kipeiten tarvitsevien köyhien luo.
Suurin osa Afrikan tuloista muodostuu kaivostoiminnasta. Kaivokset työllistävät n. 2 miljoonaa afrikkalaista. Työntekijät elävät köyhyydessä, sillä voitot menevät monikansallisille yhtiöille ja kaivosmaiden hallituksille. Hallitukset eivät käytä saamia tulojaan väestön hyödyksi, vaan ylellisyyksiin ja suurprojekteihin, joiden tuoma hyöty on olematon. Kongossa on paljon timantteja, mutta suurimman hyödyn on korjannut Belgia. Afrikalla on rikkaat luonnonvarat, mm. kultaa, timantteja ja runsaat öljyvarannot. Tehottoman hallinnon vuoksi ovat kuitenkin vain harvat Afrikan maat päässet hyötymään mineraalivaroistaan.
Paikalliset pankit ovat korruptoituneita. Poikkeuksena on Etelä-Afrikan pankkilaitos. Apartheid:n vastaiset pakotteet pakottivat Britti pankit pois maasta. Pikku hiljaa eri valtioiden pankkisäännöstely on purkautumassa.
Ulkomaisten investointien houkutteleminen Afrikkaan on ollut todella vaikeaa. Ulkomaiden hallitusten investointien taustalla saattaa usein olla tarkoitusperiä, jotka eivät ole Afrikan taloudelle edullisia. Kansainvälinen valuuttarahasto sekä Maailmanpankki asettavat rahaa lainaaville valtioilla tiukkoja vaatimuksia. Jopa afrikkalaiset ovat haluttomia sijoittamaan paikallisella tasolla: noin neljäkymmentä prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan säästöistä sijoitetaan muille markkinoille.
60% afrikkalaisista työskentelee maataloudessa. Kaikkein tuottoisimpien viljelykasvien (kahvi, puuvilla, kaakao ja kumi) tuotot korjaavat suuryhtiöt, joiden orjatyövoimana toimivat köyhät afrikkalaiset. Työntekijä on selvästi köyhyysrajan alapuolella, vaikka nimellistä palkkaa saakin. Palkalla ei pysty kouluttamaan lapsia tai elättämään perhettä. Afrikka sopii myös maanviljelykseen yhtä hyvin kuin muutkin maanosat; suurten järvien alueen tuliperäinen maaperä on joidenkin mittapuiden mukaan jopa maailman parasta.
Teollisuus maiden maataloustuet aiheuttavat ylituotantoa ja pudottavat hinnat alas, joten Afrikan maanviljelijät eivät pysty kilpailemaan kehittyneiden maiden kanssa hinnalla, paitsi tuotteilla, jotka eivät kasva kylmemmissä olosuhteissa. Teollisuus maiden ylimääräinen ruoka yleensä tuhotaan, kun sen kuljettaminen apuatarvitseville ei ole taloudellisesti kannattavaa.
Lauhkealla vyöhykkeellä sijaitsevat Afrikan valtiot ovat kaikkein rikkaimpia. Siellä sijaitseva Etelä-Afrikka on valtioista rikkain.
Afrikan itsenäistyttyä siirtomaaisäntien otteesta puhkesi paljon sisällissotia ja sotia valtioiden välillä. Sotiin on käytetty suuri osa vähistä resursseita. Sotien seurauksena maasta on lähtenyt ulkomaisia sijoituksia, infrasfruktuuria on tuhoutunut ja pysyviä vihollisuuksia syntynyt. Kylmäsota pahensi tilannetta. Nato ja Varsovanliitto halusi Afrikan valtioita puolelleen. Apu oli aseiden hankintaan. Kaikki väärikäytökset katsottiin läpi sormien. Kylmän sodan jälkeen väkivalta on lisääntynyt Afrikassa, vaikka lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysapurahoja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sisällissotia on ollut ympäri Suurten järvien aluetta: Somaliassa, Sudanissa, Mosambikissa, Liberiassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Guinea-Bissaussa. Kansainvälisiä sotia ovat olleet Ensimmäinen ja Toinen Kongon sota sekä Etiopian ja Eritrean välinen konflikti.
Afrikan köyhyystilanne on hankala osittain myös sisäpoliittisten tendenssien takia. Demokratia ei ole onnistunut saamaan Afrikassa paljon jalansijaa, vaan sen tilalle on lähes aina tullut keskitetty, autoritäärinen valtiomuoto kuten sotilasdiktatuuri. Jotkut hallitsijat ovat kyllä työskennelleet parantaakseen kansalaistensa oloja, mutta toiset ovat käyttäneet valtaansa ainoastaan omien etujensa ajamiseen. Yksi pahamaineisimmista hallitsijoista oli Zairen Mobutu Sese Seko, jonka hallinto ryösti kansakunnan varoja. Hänen valtakauttaan on nimitetty kleptokratiaksi. Kansainvälisissä arvioinneissa Afrikan taloudet luokitellaan yleisesti maailman korruptoituneimpiin. Rehottavaan lahjontaan ovat syynä köyhyys, huonosti hoidettu siirtomaavallan purkaminen ja supervaltojen kylmän sodan aikainen tapa tukea jokaista poliittiselta suuntaukseltaan sopivaa hallitsijaa tämän hallitsemistavoista ja ihmisoikeusrikkomuksista riippumatta.
Itsenäistymisensä jälkeen Afrikkaan on tullut kehitysapuvaroja jatkuvana virtana. Monissa tapauksissa suuri osa tästä avusta menee valtion johtajien henkilökohtaiseen käyttöön. Kylmän sodan aikana päätavoite suurelle osalle näistä rahoista oli voittaa hallitsijoiden liittolaisuus joten rahojen väärinkäyttöä katsottiin usein läpi sormien. Kylmän sodan päätyttä lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysyhteistyömäärärahoja. Useat väittävät myös, että apu jota ei ole ryöstetty on käytetty väärin. Useita vuosikymmeniä pääajatus kehitykselle on ollut valtiojohtoiset megaprojektit; nykyään monet ajattelevat, että pienet avustukset paikallisille yrityksille olisivat olleet tehokkaampia. Yksi esimerkki avusta joka on joutunut huomattavan kriitikin alaisuuteen on ruoka-apu. Joissain piireissä uskotaan, että ruoka-apu ei ratkaise perimmäisiä ongelmia ja voi myös johtaa riippuvuuteen ulkopuolisesta avusta sekä ehkäistä pienten yritysten kehitystä. Joissain tapauksissa ruoka-apu, toisin kuin rahallinen, tuhoaa paikallisen pienviljelyn ja palvelee pääasiassa lännen maataloutta. Historiallisesti ruoka-apu on riippuvainen enemmän lännen ylituotannosta kuin kehitysmaiden tarpeesta.
Haluan nyt vielä täsmentää ette EN OLE RASISTI.
Viestissä yritin korostaa, että apua on annettava ruohonjuuritasolle ei diktatuurihallinnolle. Monissa esim. Afrikan maissa ei tunneta minkäälaista demokratiaa. Suoraan valtion tileille annettava apu näissä valtioissa menee valtaapitävien eli kehitysmaiden rikkaiden haltuun. Ei apua kipeiten tarvitsevien köyhien luo.
Suurin osa Afrikan tuloista muodostuu kaivostoiminnasta. Kaivokset työllistävät n. 2 miljoonaa afrikkalaista. Työntekijät elävät köyhyydessä, sillä voitot menevät monikansallisille yhtiöille ja kaivosmaiden hallituksille. Hallitukset eivät käytä saamia tulojaan väestön hyödyksi, vaan ylellisyyksiin ja suurprojekteihin, joiden tuoma hyöty on olematon. Kongossa on paljon timantteja, mutta suurimman hyödyn on korjannut Belgia. Afrikalla on rikkaat luonnonvarat, mm. kultaa, timantteja ja runsaat öljyvarannot. Tehottoman hallinnon vuoksi ovat kuitenkin vain harvat Afrikan maat päässet hyötymään mineraalivaroistaan.
Paikalliset pankit ovat korruptoituneita. Poikkeuksena on Etelä-Afrikan pankkilaitos. Apartheid:n vastaiset pakotteet pakottivat Britti pankit pois maasta. Pikku hiljaa eri valtioiden pankkisäännöstely on purkautumassa.
Ulkomaisten investointien houkutteleminen Afrikkaan on ollut todella vaikeaa. Ulkomaiden hallitusten investointien taustalla saattaa usein olla tarkoitusperiä, jotka eivät ole Afrikan taloudelle edullisia. Kansainvälinen valuuttarahasto sekä Maailmanpankki asettavat rahaa lainaaville valtioilla tiukkoja vaatimuksia. Jopa afrikkalaiset ovat haluttomia sijoittamaan paikallisella tasolla: noin neljäkymmentä prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan säästöistä sijoitetaan muille markkinoille.
60% afrikkalaisista työskentelee maataloudessa. Kaikkein tuottoisimpien viljelykasvien (kahvi, puuvilla, kaakao ja kumi) tuotot korjaavat suuryhtiöt, joiden orjatyövoimana toimivat köyhät afrikkalaiset. Työntekijä on selvästi köyhyysrajan alapuolella, vaikka nimellistä palkkaa saakin. Palkalla ei pysty kouluttamaan lapsia tai elättämään perhettä. Afrikka sopii myös maanviljelykseen yhtä hyvin kuin muutkin maanosat; suurten järvien alueen tuliperäinen maaperä on joidenkin mittapuiden mukaan jopa maailman parasta.
Teollisuus maiden maataloustuet aiheuttavat ylituotantoa ja pudottavat hinnat alas, joten Afrikan maanviljelijät eivät pysty kilpailemaan kehittyneiden maiden kanssa hinnalla, paitsi tuotteilla, jotka eivät kasva kylmemmissä olosuhteissa. Teollisuus maiden ylimääräinen ruoka yleensä tuhotaan, kun sen kuljettaminen apuatarvitseville ei ole taloudellisesti kannattavaa.
Lauhkealla vyöhykkeellä sijaitsevat Afrikan valtiot ovat kaikkein rikkaimpia. Siellä sijaitseva Etelä-Afrikka on valtioista rikkain.
Afrikan itsenäistyttyä siirtomaaisäntien otteesta puhkesi paljon sisällissotia ja sotia valtioiden välillä. Sotiin on käytetty suuri osa vähistä resursseita. Sotien seurauksena maasta on lähtenyt ulkomaisia sijoituksia, infrasfruktuuria on tuhoutunut ja pysyviä vihollisuuksia syntynyt. Kylmäsota pahensi tilannetta. Nato ja Varsovanliitto halusi Afrikan valtioita puolelleen. Apu oli aseiden hankintaan. Kaikki väärikäytökset katsottiin läpi sormien. Kylmän sodan jälkeen väkivalta on lisääntynyt Afrikassa, vaikka lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysapurahoja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sisällissotia on ollut ympäri Suurten järvien aluetta: Somaliassa, Sudanissa, Mosambikissa, Liberiassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Guinea-Bissaussa. Kansainvälisiä sotia ovat olleet Ensimmäinen ja Toinen Kongon sota sekä Etiopian ja Eritrean välinen konflikti.
Afrikan köyhyystilanne on hankala osittain myös sisäpoliittisten tendenssien takia. Demokratia ei ole onnistunut saamaan Afrikassa paljon jalansijaa, vaan sen tilalle on lähes aina tullut keskitetty, autoritäärinen valtiomuoto kuten sotilasdiktatuuri. Jotkut hallitsijat ovat kyllä työskennelleet parantaakseen kansalaistensa oloja, mutta toiset ovat käyttäneet valtaansa ainoastaan omien etujensa ajamiseen. Yksi pahamaineisimmista hallitsijoista oli Zairen Mobutu Sese Seko, jonka hallinto ryösti kansakunnan varoja. Hänen valtakauttaan on nimitetty kleptokratiaksi. Kansainvälisissä arvioinneissa Afrikan taloudet luokitellaan yleisesti maailman korruptoituneimpiin. Rehottavaan lahjontaan ovat syynä köyhyys, huonosti hoidettu siirtomaavallan purkaminen ja supervaltojen kylmän sodan aikainen tapa tukea jokaista poliittiselta suuntaukseltaan sopivaa hallitsijaa tämän hallitsemistavoista ja ihmisoikeusrikkomuksista riippumatta.
Itsenäistymisensä jälkeen Afrikkaan on tullut kehitysapuvaroja jatkuvana virtana. Monissa tapauksissa suuri osa tästä avusta menee valtion johtajien henkilökohtaiseen käyttöön. Kylmän sodan aikana päätavoite suurelle osalle näistä rahoista oli voittaa hallitsijoiden liittolaisuus joten rahojen väärinkäyttöä katsottiin usein läpi sormien. Kylmän sodan päätyttä lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysyhteistyömäärärahoja. Useat väittävät myös, että apu jota ei ole ryöstetty on käytetty väärin. Useita vuosikymmeniä pääajatus kehitykselle on ollut valtiojohtoiset megaprojektit; nykyään monet ajattelevat, että pienet avustukset paikallisille yrityksille olisivat olleet tehokkaampia. Yksi esimerkki avusta joka on joutunut huomattavan kriitikin alaisuuteen on ruoka-apu. Joissain piireissä uskotaan, että ruoka-apu ei ratkaise perimmäisiä ongelmia ja voi myös johtaa riippuvuuteen ulkopuolisesta avusta sekä ehkäistä pienten yritysten kehitystä. Joissain tapauksissa ruoka-apu, toisin kuin rahallinen, tuhoaa paikallisen pienviljelyn ja palvelee pääasiassa lännen maataloutta. Historiallisesti ruoka-apu on riippuvainen enemmän lännen ylituotannosta kuin kehitysmaiden tarpeesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.