Olemmeko kuulleet väärän
evankeliumin?
Viimeisinä kuukausina olen havahtunut
tämän hyvin vakavan kysymyksen äärelle:
olenko kuullut väärän evankeliumin,
olenko uskonut väärään evankeliumiin?
Olen huomannut omasta ja monien
muiden ihmisten elämästä merkkejä,
joita olen evankeliumin kirkkaan valon
edessä säikähtänyt. Huomaan syyllisyyttä,
pahoinvointia, piiloutumista,
välinpitämättömyyttä, itsensä aliarviointia
ja suorituskeskeisyyttä.
Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat luopuneet
unelmistaan elää lähellä Jumalaa,
olen itsekin ollut vähällä antaa periksi.
Näen väsyneitä, loppuun ajettuja
kuoria, jotka huutavat sisälleen elämää.
Näen orjia, joiden selästä paistavat
ruoskan jäljet ja hartioilla painavat raskaat
vaatimusten valjaat.
Tämän kaiken keskellä olen kysynyt
itseltäni: tunnemmeko oikean evankeliumin,
olemmeko harhautuneet siinä
kaikkein tärkeimmässä?
On surullista huomata, että kuulemme
monesti puheita muutamasta askeleesta
tai avaimesta kohti Jumalan täyteyttä
ja ne puheet vetoavat meihin suuresti.
Miksi?
Ne ruokkivat meissä sitä inhimillistä
luuloa, että pystymme sittenkin kurottautumaan
kohti taivasta, ihan vähän
kun vielä puristamme. Nämä puheet,
joita kuulemme nuortenpäivillä ja oikeastaan
missä tahansa, antavat meille
sen kuvan, että Jumalan mielisuosio ja
kirkkaampi hengellinen vaellus on saavutettavissa
tiettyjen tekojen kautta.
Näitä tekoja saattavat olla rukous, raamatun
lukeminen / totteleminen, synnin
vastustaminen, palveleminen – oikeastaan
lista jatkuu lähes loputtomiin.
Mikä tässä on niin väärää?
Tällaisena julistettu ”evankeliumi”
vakuuttaa meille, että Jumalan hyväksyntä
ja rakkaus ovat ainakin osittain
saavutettavissa ihmisen oman toiminnan
kautta. Murheellisena olen huomannut,
että tuossa ilmapiirissä väsyneet
antavat väsyttää itseään lisää, lyödyt
kääntävät selkänsä uusille lyönneille,
sidotut sidotaan yhä vahvemmin.
Missä on evankeliumin vapauttava totuus?
Ymmärtääkseni evankeliumin valovoimaisuus
perustuu siihen, että siinä
Pyhä Jumala kurottautuu syntisen ihmisen
puoleen ja vakuuttaa tälle lempeästi
ikuista hyväksyntää ja rakkautta.
Suuri Jumala sitoutuu pienen ihmisen
arkielämään ja lupaa olla tämän
kanssa kaikessa, hyvässä ja pahassa.
Vakuudeksi läsnäolostaan Jumala antaa
oman Elämänsä ihmisen sisälle ja
tämä Elämä alkaa elää omaa jumalallista
suunnitelmaansa todeksi vajavaisessa
ihmisessä.
Eikö tämä ole se armon
sanoma, joka on melkein liian vaikeaa
uskoa? Mitä tähän voisi enää lisätä?
Jumalan antama kirkas evankeliumi
– ilosanoma – sai aikaan valtavaa vastustusta
jo Jeesuksen sitä julistaessa ja
myös alkuseurakunnan aikana sitä
koetettiin muuntaa toisenlaiseksi.
Paavalin
suuri huoli oli se, että evankeliumi
säilyisi puhtaana, että se pysyisi edelleen
ilman ehtoja Jumalan armon ilmestymänä
syntiselle ihmiselle. Evankeliumia
on koetettu kautta aikojen inhimillistää:
on yritetty rakentaa omatekoisia
siltoja ihmisen tekojen ja evankeliumissa
ilmestyvän kirkkaan armon
välille.
Paavali julisti, että oli olemassa vain
yhdenlainen, Jumalan armoon perustuva
evankeliumi, jota ei saisi mistään
hinnasta muuttaa; sellainen evankeliumi
veisi pois Kristuksesta.
Onko evankeliumi tänään puhdas,
loistaako se kirkasta valoaan? Vapauttaako
se syyllisyydestä ja taakoista Jumalan
antamaan ilontäyteiseen elämään?
Murheellisena ajattelen, että meillä
on tarjottavana muutettu sanoma. Se ei
enää tule suoraan Jumalan rakkautta
sykkivästä sydämestä, vaan on muutettu
ehdollistetuksi ja ainakin piirun verran
ihmiskeskeiseksi. Se ei enää ole sitä
alkuperäistä, vain Jeesukseen työhön
pohjautuvaa.
Emmekö haluaisi irrottautua kaikesta
ihmiskeskeisyydestä ja lähteä matkalle
löytämään sitä aitoa ja alkuperäistä
armon sanomaa, joka omaa itsessään
aivan käsittämättömän muutosvoiman?
Voisimmeko löytää köyhyyden,
heikkouden ja avuttomuuden; tulla riippuvaisiksi
Hänestä, joka on meille jo
aivan kaiken antanut?
Jaakko Pirttiaho
Ristin Voitto
evankeliumin?
Viimeisinä kuukausina olen havahtunut
tämän hyvin vakavan kysymyksen äärelle:
olenko kuullut väärän evankeliumin,
olenko uskonut väärään evankeliumiin?
Olen huomannut omasta ja monien
muiden ihmisten elämästä merkkejä,
joita olen evankeliumin kirkkaan valon
edessä säikähtänyt. Huomaan syyllisyyttä,
pahoinvointia, piiloutumista,
välinpitämättömyyttä, itsensä aliarviointia
ja suorituskeskeisyyttä.
Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat luopuneet
unelmistaan elää lähellä Jumalaa,
olen itsekin ollut vähällä antaa periksi.
Näen väsyneitä, loppuun ajettuja
kuoria, jotka huutavat sisälleen elämää.
Näen orjia, joiden selästä paistavat
ruoskan jäljet ja hartioilla painavat raskaat
vaatimusten valjaat.
Tämän kaiken keskellä olen kysynyt
itseltäni: tunnemmeko oikean evankeliumin,
olemmeko harhautuneet siinä
kaikkein tärkeimmässä?
On surullista huomata, että kuulemme
monesti puheita muutamasta askeleesta
tai avaimesta kohti Jumalan täyteyttä
ja ne puheet vetoavat meihin suuresti.
Miksi?
Ne ruokkivat meissä sitä inhimillistä
luuloa, että pystymme sittenkin kurottautumaan
kohti taivasta, ihan vähän
kun vielä puristamme. Nämä puheet,
joita kuulemme nuortenpäivillä ja oikeastaan
missä tahansa, antavat meille
sen kuvan, että Jumalan mielisuosio ja
kirkkaampi hengellinen vaellus on saavutettavissa
tiettyjen tekojen kautta.
Näitä tekoja saattavat olla rukous, raamatun
lukeminen / totteleminen, synnin
vastustaminen, palveleminen – oikeastaan
lista jatkuu lähes loputtomiin.
Mikä tässä on niin väärää?
Tällaisena julistettu ”evankeliumi”
vakuuttaa meille, että Jumalan hyväksyntä
ja rakkaus ovat ainakin osittain
saavutettavissa ihmisen oman toiminnan
kautta. Murheellisena olen huomannut,
että tuossa ilmapiirissä väsyneet
antavat väsyttää itseään lisää, lyödyt
kääntävät selkänsä uusille lyönneille,
sidotut sidotaan yhä vahvemmin.
Missä on evankeliumin vapauttava totuus?
Ymmärtääkseni evankeliumin valovoimaisuus
perustuu siihen, että siinä
Pyhä Jumala kurottautuu syntisen ihmisen
puoleen ja vakuuttaa tälle lempeästi
ikuista hyväksyntää ja rakkautta.
Suuri Jumala sitoutuu pienen ihmisen
arkielämään ja lupaa olla tämän
kanssa kaikessa, hyvässä ja pahassa.
Vakuudeksi läsnäolostaan Jumala antaa
oman Elämänsä ihmisen sisälle ja
tämä Elämä alkaa elää omaa jumalallista
suunnitelmaansa todeksi vajavaisessa
ihmisessä.
Eikö tämä ole se armon
sanoma, joka on melkein liian vaikeaa
uskoa? Mitä tähän voisi enää lisätä?
Jumalan antama kirkas evankeliumi
– ilosanoma – sai aikaan valtavaa vastustusta
jo Jeesuksen sitä julistaessa ja
myös alkuseurakunnan aikana sitä
koetettiin muuntaa toisenlaiseksi.
Paavalin
suuri huoli oli se, että evankeliumi
säilyisi puhtaana, että se pysyisi edelleen
ilman ehtoja Jumalan armon ilmestymänä
syntiselle ihmiselle. Evankeliumia
on koetettu kautta aikojen inhimillistää:
on yritetty rakentaa omatekoisia
siltoja ihmisen tekojen ja evankeliumissa
ilmestyvän kirkkaan armon
välille.
Paavali julisti, että oli olemassa vain
yhdenlainen, Jumalan armoon perustuva
evankeliumi, jota ei saisi mistään
hinnasta muuttaa; sellainen evankeliumi
veisi pois Kristuksesta.
Onko evankeliumi tänään puhdas,
loistaako se kirkasta valoaan? Vapauttaako
se syyllisyydestä ja taakoista Jumalan
antamaan ilontäyteiseen elämään?
Murheellisena ajattelen, että meillä
on tarjottavana muutettu sanoma. Se ei
enää tule suoraan Jumalan rakkautta
sykkivästä sydämestä, vaan on muutettu
ehdollistetuksi ja ainakin piirun verran
ihmiskeskeiseksi. Se ei enää ole sitä
alkuperäistä, vain Jeesukseen työhön
pohjautuvaa.
Emmekö haluaisi irrottautua kaikesta
ihmiskeskeisyydestä ja lähteä matkalle
löytämään sitä aitoa ja alkuperäistä
armon sanomaa, joka omaa itsessään
aivan käsittämättömän muutosvoiman?
Voisimmeko löytää köyhyyden,
heikkouden ja avuttomuuden; tulla riippuvaisiksi
Hänestä, joka on meille jo
aivan kaiken antanut?
Jaakko Pirttiaho
Ristin Voitto
Vastaukset 1
Vanhimmat
Maailman kaikille ihmisille on annettu yksi ainoa totuus, Raamattu. Kun tilalle otetaan kukin korvasyyhyynsä muunalaista ihmisjärjen oppia, niin lopputulos on mitä kirjoitit. Näin se maailma kulkee tänään.